Leena Rossin väitöskirja Yksilö ja ympäristö on monellakin tapaa mielenkiintoinen teos. Jo rakenteeltaan: se nimittäin edustaa historiantutkimuksessa harvemmin nähtyä kokoomaväitöskirjaa. Neljästä englanninkielisestä ja yhdestä suomenkielisestä artikkelista sekä pitkähköstä johdanto-osasta koostuva teos kartoittaa yhden ihmisen, varkautelaisen maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäistä ympäristösuhdetta muistitiedon ja maisemamaalausten valossa.

Mielenkiintoista ja suhteellisen harvinaista on sekin, että tutkija tukeutuu alkuperäislähteenä muistitietoon niin vahvasti kuin Rossi tekee ja valitsee kohteekseen henkilön, joka on tavallinen työläinen: sisustusmaalari joka tekee tauluja vapaa-aikoinaan. Mutta samalla kun kirjoittaja tarkastelee harrastajataiteilijan ympäristösuhdetta – siis kaikkea sitä, mitä ihminen tekee ympäristössään, ympäristölleen ja ympäristönsä vaikutuksesta – hän valottaa monia muitakin kiinnostavia seikkoja.

Jo johdanto-osassa – ja useaan otteeseen myöhemminkin – esiin nousevat 1900-luvun alkupuolen työläisten elämänmuodot, ennen kaikkea asuminen ja siihen liittyvä luonnon hyödyntäminen. Niin ikään esillä ovat rakennetun kaupunkiympäristön muuttuminen erityisesti viime vuosisadan loppupuoliskolla ja teollisuuden ympäristövaikutukset. Yksilötasolla käsitellään muun muassa kanssaihmisten suhtautumista mieheen, jonka vapaa-ajan harrastus poikkesi naapurinmiesten joutohetkien puuhista.

Parinkymmenen vuoden urakka osin epätavallisin lähtein

Tutkimuksen keskushenkilö Frans Lind oli Leena Rossin vanhempien naapuri ja pikku-Leenan leikkitoverin isä, Ranssi-setä, joka sittemmin yli 80-vuotiaana akateemisen tutkimuksen kohteeksi jouduttuaan vähätteli omaa merkitystään ja kielsi ehdottomasti ”kirjuttamasta mittään lehteen”, mutta muisteli mielellään sekä omaa elämäänsä että muitakin ”vanahoja aekoja”.

Tutkimuksensa taustaa esitellessään Rossi kertoo, että väitöskirjan idea alkoi itää jo parikymmentä vuotta sitten. Kulttuurihistorian lisensiaatintyöksi aiottu, osin aikaisempien kansatieteen ja psykologian opintojen pohjalta versonut harrastajataidetta, ”tavallisen ihmisen” taideharrastusta sekä rakennetun kaupunkiympäristön muutosta koskeva tutkimus ei valmistunut, vaikka aineistoa oli runsaasti. Rossi oli tuolloin alkanut haastatella Frans Lindiä; lopulta kasassa oli lähes 30 nauhoitettua ja litteroitua haastattelua. Niitä hän täydensi myöhemmin sukulaisten ja naapurien kertomuksilla ja omilla havainnoillaan.

Lisäksi lähteinä on käytetty noin viittäkymmentä Lindin 1920–1960-luvuilla maalaamaa maisemataulua; kukkia ja asetelmiakin olisi ollut tarjolla, mutta ne on suljettu tutkimuksen ulkopuolelle. Mielenkiintoista on, että Lind kuvasi pitkälti omaa asuinympäristöään, ei maaseudun viljelysmaisemia kuten harrastajamaalarit usein tekevät. Teollisuuskaupunki Varkauden tehtaanpiiputkin esiintyvät vain yhdessä kuvassa – paikassa, johon ne eivät todellisuudessa edes näy. Tuolloin niiden tehtävä oli symboloida taulun saajan ammattia ja työpaikkaa. Lind nimittäin ei myynyt taulujaan; ne on tehty joko oman kodin somisteiksi tai lahjoiksi naapureille, tuttaville ja sukulaisille.

Haastattelujen pohjalta tai niiden innoittamana syntyi useita artikkeleita; kaikki niistä eivät päätyneet nyt käsillä olevaan väitöskirjaan. Mukana olevat on kirjoitettu ja julkaistu 2000-luvun puolella, vaikka Rossi esitelmöi tutkimusaiheeseensa liittyen ensimmäisen kerran jo vuonna 1985.

Kuva: Varkauden kirkko, ilmakuva vuonna 1953. (Wikimedia Commons)

Johdantoluku paljastaa myös mainiosti sen, miten tutkimussuunnitelma, vaikka kuinkakin hyvä ja innostava, voi tutkimusprosessin kestäessä muuntua moneen kertaan. Artikkelien esittelystä puolestaan käy ilmi, että samasta aineistosta saa halutessaan useita erilaisia tutkimuksia. Muutoinkin johdantoluku antaisi ajattelemisen aihetta etenkin aloittelevalle tutkijalle: Rossi selvittää yksityiskohtaisesti aineistojensa syntyä, muistitietohaastattelujen tekemistä, lähdekritiikkiä ja muistitiedon käyttöä tutkimuksessa. Myös tutkijan itsereflektio on vahvasti mukana tässä osiossa, samoin eri lähestymistavat, käsitteet ja tutkimusperinteet. Näkökulmia on nimittäin kolme: kulttuurihistoriallinen ympäristötutkimus, henkilöhistoriallinen tutkimus ja muistitietohistoria. Sen sijaan Rossi ei tarkastele Frans Lindin maisemamaalauksia taiteentutkijan tai taidehistorioitsijan tavoin tai arvota niitä. Tämä valinta istuu oivallisesti kohdehenkilön ”minä mualasin sen kun se olj siinä” -ajatteluun.

Suomenkielisessä artikkelissa on suorissa lainauksissa käytetty savon murretta. Rossin mukaan tarkoitus ei ole eksotisoida henkilöitä, vaan valottaa heidän persoonallisuuttaan ja ilmaisutapojaan. Englanninkielisissä artikkeleissa sitaatitkin ovat yleiskielisiä, sen sijaan sellaiset esineet kuin korento, suavi ja saanavasta ovat niihinkin jääneet alkuperäismuodossaan (toki selvyydeksi myös käännettyinä).

Ympäristösuhteen monet ulottuvuudet

Englanninkielisistä artikkeleista ensimmäinen, One Man’s Thirteen Abodes, käsittelee Lindin asuntoja koko hänen elämänsä ajalta. Suhteellisen varhain eli jo 1800-luvun alkupuolella teollistunut Varkaus oli pitkään muutaman ison työnantajan varassa toimiva tehdaspaikkakunta, seudun suurinta työnantajaa A. Ahlström Oy:tä kutsuttiin vain ”virmaksi”. Frans Lind oli ”virman” palveluksessa yli puoli vuosisataa.

Yhtiö omisti tehdaslaitosten lisäksi myös työläisten, toimihenkilöiden ja johtajien asunnot – viimeksi mainittuihin Lind pääsi tutustumaan toimiessaan yhtiön rakennus- ja remonttiryhmän maalarina. Hän oli arvostettu ammattilainen, mikä lienee osittain selittänyt myös sen, etteivät kanssaihmiset kummeksuneet hänen harrastustaankaan, vaikka kuvataide ei kuulunut keskeisiin kiinnostuksen kohteisiin tehdasyhteisössä.

Ja vaikka työläisten kodit olivat usein ahtaita ja mukavuuksia vailla, eivät Varkauden laitamat olleet mitään Ryysyrantaa. Lindin perhe ei varmaan ollut ainoa, jossa isä ja pojat tapetoivat vuokrahuoneiden seinät, äiti kutoi matot lattialle ja sisko ompeli seinävaatteita. Pitkähkö artikkeli valottaa paitsi Frans Lindin kotisuhdetta, myös asumisolosuhteiden yleisiä muutoksia 1900-luvun Suomessa. Hellahuoneesta siirrytään omakotitalon ullakolle, ja kun mies saa vihdoin oman talon pystyyn, hän kokee tehneensä voitavansa perheen hyväksi.

Kuva: Varkaus Saimaalta käsin vuonna 2010. (Riku Kettunen/Flickr)

Myös artikkelissa One Man’s Waters: A Finn’s Lifelong Relationship with Water and Waterways valottuu niin Lindin kuin muidenkin varkautelaisten suhde veteen ja vesistöihin. Juoma- ja talousveden hankinta ja käyttö sekä jätevesien käsittely selviävät tästä tekstistä, ja eräänlaisena ”bonuksena” tulee myös huomio, että meidän arkipäiväiset ympäristönormimme ovat melko nuoria. Siinä missä minä ja muut kanssaveneilijät vältämme tiskivesien kaatamista järveen tai mereen ja käytämme veneissä kemiallista vessaa tai vierassatamissa tyhjennettävää septitankkia, kärräsivät varkautelaiset ”huussinalusensa” kevättalvella Haukiveden jäälle, mistä ne jäiden sulaessa häipyivät. Tapa oli kuulemma joidenkin asukkaiden käytössä vielä 1980-luvulla. Siistiytymistä oli silti tapahtunut, ja vesien saastuminen, kalakuolemat ja uusi vesilainsäädäntö pakottivat teollisuuslaitokset viimeistään 1960-luvulla puhdistamaan jätevetensä – aiemmin nekin oli laskettu sellaisenaan vesistöihin.

Artikkelissa Ordinary Man’s Everyday Places Rossi esittelee paikkaluokituksen, jota voisi jatkossa käyttää kenen tahansa ihmisen – tai miksei laajemmankin ihmisjoukon – paikkasuhteen tutkimisessa. Paikkakategoriat ovat pakollinen, vapaaehtoinen, pitkäaikainen, lyhytaikainen, ainutkertainen, aktiivinen, passiivinen, nykyinen, mennyt, vältelty ja hylätty. Sama paikka voi tietysti kuulua useampaankin kategoriaan joko samanaikaisesti tai eri aikakausina. Esimerkiksi 1950-luvun lopulla hankittu kesämökki, johon Frans Lind oli ilmeisen kiintynyt, kuului yli 20 vuoden ajan kategorioihin vapaaehtoinen, pitkäaikainen, aktiivinen ja nykyinen. Mökillä viihtyivät myös lapset ja lapsenlapset, siellä puuhailtiin kaikenlaista, ja eläkkeelle jäätyään Lind asui Lyyli-vaimonsa kanssa siellä jäidenlähdöstä järven jäätymiseen eli noin vapusta lokakuuhun. Mutta kun Lyyli kuoli, paikasta tuli vältelty; mies ei enää halunnut viettää siellä aikaansa. Lopulta hän jätti mökillemenon kokonaan, jolloin paikasta tuli hänen kannaltaan hylätty.

Ainutkertaisia paikkakokemuksia tutkimushenkilöllä ei ollut, ellei sellaiseksi lasketa huiman korkeaa tehtaanpiippua, johon hän 16-vuotiaana pojankollina kiipesi lyötyään kavereiden kanssa vetoa, uskaltaako vai ei. Frans Lind kuului ikäluokkaan, joka ei ehtinyt mukaan massamatkailuun, eikä hän ilmeisesti halunnutkaan lähteä kotoaan juuri mihinkään muualle kuin mökille, metsään marjastamaan ja sienestämään tai järvelle kalaan.

Kuva: Varkauden tehtaanpiippuja Peisin luontopolulta vuonna 2011. (Timo Heinonen/Flickr)

Jäin kuitenkin miettimään, eikö missään vaiheessa tullut puhetta Fransin sotareissusta. Tämänikäiset miehet kun olivat ainakin talvisodassa ja jatkosodan alussa rintamalla, ja useat veteraanit muistavat sodassa kokemansa ympäristön valokuvantarkasti. Mutta ehkäpä asia ei tuntunut tärkeältä sen enempää haastattelijasta kuin haastateltavastakaan – juttua riitti muutenkin. Ja vaikka Rossi oli luvannut, ettei ”näetä juttuja niä muut kun minä ja tutkijat”, sopimus koski vain maalarin elinaikaa: 1990-luvun alussa ilmestyi Varkauden lehdessä parikin pitkää juttusarjaa kaupungin (vuosina 1929–1961 kauppala, sitä ennen osa Leppävirran kuntaa) menneestä elämästä. Ne perustuivat Frans Lindin eloisiin muistelmiin.

Suomeksi kirjoitettu Sunnuntaimaalarin maisemat esittelee yksilön ympäristökokemusten ulottuvuudet, jotka osin pilkahtavat esiin myös muissa artikkeleissa. Aistimisen, kauneuden kokemisen ja tunteiden ulottuvuudet saavat rinnalleen nostalgian eli säilyttämisen ulottuvuuden ja sen vastapuolen progressiivisuuden eli edistyksen (mikä useimmiten merkitsee vanhan hävittämistä). Sosiaalisuus sekä tiedon, toiminnan, omistamisen ja hyödyntämisen ulottuvuudet eivät sinänsä maalauksissa näy, mutta maalarin luontosuhteessa ne ovat kyllä läsnä. Kun tähän liitetään vielä liikkuvuuden ulottuvuus, koossa on työkalupakki, jota ihmisen ja miksei kokonaisen ihmisryhmänkin ympäristö- ja luontosuhteen tutkimuksessa voi hyödyntää.

Viimeinen, lyhyehkö artikkeli Oral History and Individual Environmental Experiences on metodologinen; se analysoi Lindin ympäristökokemuksia kolmen maalauksen kautta. Jokaista näistä tarkastellaan kolmesta eri näkökulmasta. Jos kirjan on lukenut tarkasti tähän asti, kuvat ovat jo tuttuja, mutta niiden käsittelytapa uusi.

Paikkakategoriat uraauurtavia

Kun kyseessä on artikkeleista koostuva väitöskirja ja artikkelit on julkaistu eri aikoina eri tieteellisissä lehdissä, on teksteissä väkisinkin päällekkäisyyttä. Se ei sinänsä haittaa: jollei ehdi, jaksa tai viitsi lukea Varkauden tehdasyhdyskunnan kehityksestä tai Frans Lindin työ- ja perhehistoriaa useampaan kertaan, voi hyvin hypätä yli muutaman rivin, sivun tai kappaleen. Aivan kaikkien aineistoon kuuluvien taulujen kuvia ei kirjaan ole saatu, mikä tietysti on valitettavaa. Pääosin kuvat ovat mustavalkoisia johtuen siitä, että ne on painettu alkuperäisiinkin tieteellisiin julkaisuihin mustavalkoisina, mutta johdantoluvun kuvat ovat värillisiä (tosin suhteellisen pieniä, ilmeisesti kustannussyistä).

Satuin istumaan Rossin väitöstilaisuudessa ja kuulin, miten opponentti (Åbo Akademin dosentti Laura Hollsten) loppulausunnossaan kehui Rossin väitöskirjaa omaperäiseksi, innovatiiviseksi, hyvin toteutetuksi ja joiltakin osiltaan jopa uraauurtavaksi. Uutta ja uraauurtavaa ovat nimenomaan paikkakategoriat, joita ei tietääkseni missään aiemmassa tutkimuksessa ole käytetty – ei ainakaan näin laajana skaalana.

Rossi kyllä näyttää tuntevan useankin tieteenalan aiemman tutkimuksen; johdantoluvun kirjallisuusluettelo on yli 20-sivuinen ja siinä luetellaan noin 400 kirjaa tai tutkimusartikkelia. Ne edustavat lähinnä kansatiedettä, elämäkerta- ja muistitietotutkimusta, mutta myös muita humanistisia tieteenaloja sekä tutkimusmetodologiaa. Kaikilla tuoreilla tohtoreilla ei myöskään ole entuudestaan niin pitkää julkaisuluetteloa kuin Rossilla: johdantoluvun kirjallisuusluettelossa on miltei 30 hänen kirjoittamaansa artikkelia ja toimittamaansa kirjaa. Ilmeisesti niitä on tulossa lisääkin: jatkotutkimusaiheita luetellaan tutkimuksen johtopäätösosiossa kymmenkunta.

Teos on ilmestynyt Turun yliopiston ”Scripta Lingua Fennica Edita” -julkaisusarjassa. Sopii toivoa, ettei se jää pelkästään akateemisen yleisön käsiin, vaan leviää laajemmallekin. Voisihan kuka tahansa suomalainen pohtia sen parissa omaa ympäristösuhdettaan: millaiseksi se on kehittynyt ja miksi?