Väkivaltavirasto vai virasto ilman väkeä ja valtaa?

Suomalainen turvapaikkapolitiikka on aihe, josta jaksetaan kirjoittaa ja puhua kiihkeästi puolin ja toisin. Siitä moititaan ja harvemmin kiitetään Maahanmuuttovirastoa, vaikka käytännössä vastuu jakautuu monelle toimijalle. Lainsäätäjät, toimittajat, tutkijat, hallinto-oikeudet, ulkomaanedustustot, poliisi, sosiaalityöntekijät ja Kela säästyvät kuitenkin yleensä kirpeimmältä arvostelulta. Jussi Förbomin kirja ei valitettavasti tee poikkeusta. Se ei edes pyri olemaan tutkimus eikä yleisesitys, vaan lähinnä poliittinen pamfletti, ”lohkare poliittista ja tutkivaa journalismia” (s. 25), joka lupaa lukijalleen paljon enemmän kuin pystyy täyttämään.

Förbom, Jussi: Väki, valta ja virasto - Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka. Into Kustannus Oy, 2014. 301 sivua. ISBN 978-952-264-153-3.

Maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa ääripäät eivät kohtaa eivätkä pääse hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Jussi Förbom ei edes yritä eritellä osapuolten asenteita tai etsiä uutta, objektiivista näkökulmaa Maahanmuuttovirastoon, vaan valitsee puolensa jo alkuesseessään: ”Virasto nähdään vallantäyteisenä, itseriittoisena, koskemattomana, oman viranomaismandaattinsa ylittävänä, omavaltaisena ja jopa epäinhimillisenä. Kaiken tämän aistin jo kauan ennen kuin tähän kirjaan ryhdyin.” (s. 23)

Kun kirjoittaja aloittaa aistimalla ja vahvistaa ennakkoluulojaan suurelta osin nimettömien haastatteluilla, ei lukijan kannata odottaa yllätyksiä. Sen sijaan voi kysyä, eikö täsmälleen samoin näyttäydy mikä tahansa ikäviäkin ratkaisuja tekevä viranomainen (Verovirasto, Ulosottotoimi, KELA…) ja ulkomaalainenkin maahanmuuttovirasto? Yhtäältä on tyypillistä, että kasvoton byrokratia ärsyttää asiakkaita ja asian harrastajia. Toisaalta Förbom näyttää henkilöivän arvostelunsa Maahanmuuttoviraston entiseen johtajaan: ”Avainhenkilö Migrin aseman vallantäyteistämisessä on ollut Jorma Vuorio” (s. 29), joka nykyisinkin Sisäasiainministeriön maahanmuutto-osaston johtajana toimii ”turvapaikkapolitiikan ylivertaisena kummisetänä” (s. 248). Jos Förbom olisi malttanut ottaa edes sen verran historiallista perspektiiviä, että olisi vaivautunut lukemaan viraston historiikin Mansikkamaan vartijat – Muistelmia ulkomaalaishallinnosta eri vuosikymmeniltä (2010), hän olisi huomannut, että samoin ajateltiin jo 1970-luvulla Eila Kännöstä ja tätä ennen ulkomaalaishallintoa 40 vuotta johtaneesta Aarne Koverosta. Ei ole mitään uutta siinä, että koko ulkomaalaispolitiikka henkilöidään keskusviraston johtajaan.

Sukupuolijako ja lähdekritiikin puute

Hieman laajempi joukko mörköjä löytyy Förbomin nimettömän lähteen mukaan joukosta ”vanhan polven poliisi- ja turvallisuustaustaisia henkilöitä etenkin johtoportaassa” (s. 229). Tämä liittynee väitteeseen, jonka mukaan 2004 ”sinne haalittiin monilta eri hallinnonaloilta työntekijöitä… Joukossa ei myöskään juurikaan ollut juristeja.” (s. 100). Nämä salaperäiset pahantekijät ovat jääneet itseltäni huomaamatta, vaikka olen työskennellyt Maahanmuuttovirastossa 1998 alkaen ja kaiken aikaa nälvinyt juristien yliedustusta. Onpa joku joskus kipakasti huomauttanut minulle olevansa itsekin juristi, mihin olen joutunut selittelemään että toki tunnustan juristeistakin löytyvän täysijärkisiä ihmisiä. En silti ole vakuuttunut siitä, että muutaman valtio-, maan-, kieli- tai sosiaalitieteilijän sinnittely viraston palveluksessa olisi sille haitaksi.

Förbom kiittää esipuheessaan (s. 10) neljättäkymmentä ihmistä, joista tunnetuimpana Eva Biaudet’a. Nimistä vain neljännes on miesten ja tämä viittaa yhteen erikoisuuteen: maahanmuuttopolitiikkaamme liian vähäisestä humanismista arvostelevista samoin kuin alan henkilökunnasta (myös Maahanmuuttovirastossa) valtaosa on naisia, kun taas päinvastoin ylettömästä humanismista arvostelevista samoin kuin ulkomaalaisten kanssa tekemisiin joutuvista poliiseista valtaosa on miehiä. Näin jyrkästi sukupuolittunut työnjako ja keskustelukulttuuri voi vaikeuttaa sekin osaltaan vastakkaisten kokemusten ja asenteiden ymmärtämistä. Osin se on perua Työministeriön maahanmuuttoasioiden yhdistämisestä 2008 Sisäasiainministeriön alaisuuteen, mutta Förbom ei vaivaudu arvioimaan lähdekriittisesti, missä määrin aiempi kilpailuasema tai katkeruus järjestelystä olisi kenties sumentanut joidenkin nimettömien haastateltavien objektiivisuutta.

”Laiton maahanmuutto”

Maahanmuuttokriittisellä äärioikeistolla on tapana syyttää ja pelätä maahanmuuttajia tarpeettomasti. Se yleistyy helposti islamofobiaksi tai rasismiksi. Maahanmuuttomaaninen äärivasemmisto puolestaan haihattelee yhtä kaukana arkitodellisuudesta. Se unohtaa, että valtiot, rajat, kansalaisuudet, oikeudet ja velvollisuudet ovat olemassa, olivatpa ne mielestämme kivoja tai eivät. Förbom kiistää käsitteen ”laiton” (s. 31), koska hänen mukaansa mikään maahanmuutto ei voi olla laitonta vaikka se tapahtuisikin laillisesta järjestyksestä poikkeavalla tavalla. Onkohan muitakin kuin rajojen ylittämistä sääteleviä lakeja, joita hänen mielestään ei tarvitse noudattaa? Voiko moittia, jos varsinkaan juristivirkamiesten mielestä lait on laadittu noudatettaviksi ja niiden rikkominen on rikollista?

Förbom kuuluu siihen orwellilaista uuskieltä kehittelevään ryhmään, joka korvaisi ”laittomat” ulkomaalaiset ”paperittomilla”: ”Paperiton on ihminen, joka on…pakotettu oleskelemaan maassa ilman oleskelulupaa, matkustusasiakirjoja tai molempia.” (s. 240). Pitäisiköhän myös ajokortittoman autovarkaan, ”valelääkärin” ja metrossa pummilla matkustavan kertoa, että on vain viattomasti paperiton? Pakkoakin on monenlaista ja Pakolaisneuvonnan sallivien oppien mukaan ”ihmistä, joka itse arvioi, ettei voi palata [kotimaahansa], ei kieltäytymisensä vuoksi voi leimata turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttäjäksi.” (s. 247) Turvapaikkajärjestelmä ei kuitenkaan perustu itsearviointiin. Epäilemättä usein viranomaisen tai hallinto-oikeuden on vaikea tuntea maahanmuuttajan vaikuttimia ja elinolosuhteita lähtömaassaan – etenkin jos vainoaja on oma perhe. Päätökset eivät ole helppoja, mutta silti niitä pitää tehdä ja joskus niistä tulee kielteisiä. Kun kielteisen päätöksen saanut ulkomaalainen kieltäytyy palaamasta kotimaahansa eikä häntä saada väkisin poistettua, hän saa tilapäisen oleskeluluvan, mutta ei sekään oikeastaan ole ”B-lupapäätös” (s. 219) tai ikään kuin puoliksi myönteinen, kuten usein annetaan ymmärtää, vaan kysehän on perimmältään kielteisestä päätöksestä, jonka mukaan hakijalla ei ollut aihetta eikä oikeutta tulla tai jäädä maahan.

Demokratiaan kuuluu, että jos kansan enemmistö haluaa rajata sosiaaliturvan vain omille kansalaisilleen ja laillisesti maassa asuville ulkomaalaisille, ja jos laillisesta maahanmuutosta säädetään kansallisissa laeissa, niin silloin on olemassa laillisia ja laittomia maahanmuuttajia. Jos tulee Suomeen ilman passia ja viisumia silloin kun sellaista laissa vaaditaan, syyllistyy rikokseen tai rikkomukseen – ei se ole sen kummempaa kuin jos tuo rajan yli kiellettyä tavaraa tai ajaa katsastamattomalla autolla. Myönteisellä turvapaikkapäätöksellä voi saada laittoman maahanmuuton anteeksi, mutta jos turvapaikkahakemus hylätään perusteettomana, ei kai maahan tulo ja jättäytyminen ole sen laillisempaa kuin hätävarjelun liioittelu tai ylinopeuden ajaminen ilman hyväksyttävää syytä?

Förbomin ihannemaailmassa kaikki olisi paremmin: ”Siirtolaisuutta koskevassa byrokratiassa tulisi kuitenkin ensisijaisesti olla kyse liikkuvien ihmisten ihmisoikeuksista ja oikeusturvasta, ja vasta toissijaisesti siitä yhteiskunnasta, jossa byrokratian koukeroita kulloinkin sovelletaan.” (s. 39-40). Yhtä tuohtuneesti voivat ajatella autoilijat, joita kiukuttavat kaduille rakennetut töyssyt, tai juhlaväki, jolta juomat ovat loppuneet keskellä yötä. Miksi ihmeessä kansainvälinen muuttoliike olisi ihmisoikeus- ja oikeusturva-ajattelun erityisessä suojeluksessa irrallaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta? Historiallisesti kaikki kansainväliset sopimukset ja ylikansalliset instituutiot ovat kehittyneet ajassa ja paikassa. Jos vallitsee sota, köyhyys, luonnonmullistus, pandemia tai muu resursseja rajoittava ongelma, toki se vaikuttaa ulkomaalaislakien säätämiseen ja soveltamiseen. Jopa nykyaikaisten hyvinvointivaltioiden poliittinen tahto säädellä maahanmuuttoa riippuu ihmisoikeusihanteiden ohella niiden tarjoamista yhteiskunnallisista etuuksista.

Förbomin harmiksi Maahanmuuttovirasto pyrkii hillitsemään ulkomaalaisten tuloa Suomeen – mutta onko tämä kenellekään yllätys? Eihän tätä tarvitse kenenkään kiistää, sillä jos olisi toisin, ei asiakkailta perittäisi maksuja viisumeista, oleskeluluvista ja kansalaistamispäätöksistä. Kyse ei kuitenkaan ole virkamiesten ilkeydestä, laiskuudesta tai matkustushaluttomuudesta, vaan valtion poliittisista päätöksistä.  Ehkä jonain päivänä maahanmuuttoviranomaiset kiertävätkin ulkomaita mainostamassa Suomea ja jakamassa ilmaisia lentolippuja, mutta toistaiseksi tämä on rajoittunut kiintiöpakolaisten valintaan, joka on hyvin suppea osa maahanmuutosta.

”Hallittu maahanmuutto”

”Taustalla on vaatimus siitä, että jos mitenkään voidaan ’hallitusti’ estää suurta joukkoa ihmisiä saapumasta Suomeen, näin on ilman muuta toimittava.” (s. 171) Epäilemättä tämä on sekä Maahanmuuttoviraston että Rajavartiolaitoksen prioriteetti. Mutta onko se jotenkin pöyristyttävä havainto? Näinhän toimii myös koko ammattiyhdistysliike. Eikä kai kukaan kuvittele, että Alkon epäkiitollisena tehtävä olisi mikään muu kuin estää suomalaisia juomasta liikaa? Erilaiset viranomaiset ovat tyypillisemmin palvelujen rajoittajia kuin niiden tuottajia. Sekin on luultavasti totta, että ”Siirtolaisuus on kuitenkin lähtökohtaisesti luonteeltaan monimutkaista, jatkuvaa, monensuuntaista ja hallitsematonta. Tästä syystä pyrkimys hallitsemiseen on tuomittu epäonnistumaan” (s. 43), mutta tällainen toimeksianto Maahanmuuttovirastollakin on eikä se voi sitä itse vaihtaa.

Ilmeisesti oli aika, jolloin Förbom hengenheimolaisineen elättelivät toiveita muusta. Förbomin nimettömän haastateltavan mukaan Suomen viranomaisten suhtautuminen maahanmuuttoon muuttui nuivemmaksi syksyllä 2008 kansainvälisen laman ja perussuomalaisten kunnallisvaalimenestyksen ansiosta (s. 23 ja 78). Jälleen suosittelisin historiallisen perspektiivin ulottamista kauemmaksi ja myös vertailua muihin länsimaihin. Demokratiassa pörssikurssit ja vaalitulokset voivat tosiaan vaikuttaa politiikkaan.

Salaliitto?

Förbom etsii turhaan salaliittoja. Arvioidessaan maatietouden käyttöä turvapaikkapäätöksissä hän tivaa Tellus-tietokannan julkisuutta ja vihjailee siellä piilevän jotain salattavaa (s. 93). Maatietopalvelu on kuitenkin aina auliisti esitellyt tietokantaansa ja käytetyistä lähteistä saa hyvän käsityksen vaikkapa julkisista maa- ja tilannekatsauksista. Ei Tellus ole sisällöltään sen kummempi kuin Ruotsin vastaava tietokanta, johon Förbomkin on päässyt internetin kautta (s. 93-94).

Förbomin oma maatietous horjuu kun hänen mukaansa Afganistanissa ”käytännössä vallitsee sotatila” (s. 54) ja Afganistaniin sekä osin Iraniinkaan ei ”useisiin vuosiin ole voitu palauttaa ihmisiä” (s. 220), mutta toisaalta palauttaminen ”on ollut vaikeaa” (s. 236) eli sittenkin mahdollista? Todellisuudessa Afganistanin ja eräiden muiden nykyisten konfliktien kuolleisuusluvut ja muut vaikutukset ovat onneksi varsin kaukana ”sodasta” sellaisena kuin käsite ymmärrettiin 1940-luvun Suomessa tai 1980-luvun Afganistanissa. Koska elämä ei ole missään täysin turvallista, kaikki turvallisuusarviot ovat suhteellisia.

Helsingin Diakonissalaitoksen 2010 tekemän selvityksen mukaan ”lähes kolmasosa Suomeen saapuneista pakolais- ja turvapaikanhakijalapsista ja -nuorista oli vaikeasti traumatisoituneita tai oireilivat haavoittuvalla tavalla” (s. 278) – tämän ei kuitenkaan tarvitse todistaa, että he kaikki olisivat henkilökohtaisesti kokeneet sodan kauheuksia, sillä lapsille ja nuorille maahanmuutto on yleensäkin vaikea kokemus, etenkin jos vanhemmat ovat levottomia ja tulevaisuus näyttäytyy epävarmana. Turvapaikkamenettely ei tosiaankaan ole humaanein tapa säädellä siirtolaisuutta, vaan aiheesta pitäisi keskustella rinnan ”ei-humanitaarisen” viisumi-, opiskelu-, työlupa- ja perheenyhdistämispolitiikan kanssa. On valitettavaa, että jos fiksoituminen turvapaikkapolitiikkaan johtaa maasta poistamisen vaikeutumiseen, siitä kärsii maahan pääsyn vapaus. Jos rikollisistakin – joita toki on ulkomaalaisissa, vaikkakin vähemmistö – on mahdoton hankkiutua eroon, sen hintana vaikeutetaan rehellistenkin maahan pääsyä tarpeettomasti. Kuinka kokonaisvaltaisesti se edistää ihmisoikeuksia?

Moni Maahanmuuttoviraston virkamies yhtyisi mielellään Förbomin päätelmään, että hengenvaarallisen ja järjestäytynyttä rikollisuutta hyödyttävän ihmissalakuljetuksen hillitsemiseksi olisi parasta ”helpottaa pakolaistilanteessa olevien ihmisten viisumisäännöksiä ylipäätään” (s. 254-255) – mutta miksi pitäisi edes määritellä, onko ihminen ”pakolaistilanteessa”? Esimerkiksi Suomessa asuvien syyrialaisten sukulaisille voisi myöntää kutsuviisumeja (kuten Sveitsi teki viime syksynä) siitä riippumatta, ovatko he jo ehtineet joutua sodan tai kidutuksen uhreiksi.

Perheenyhdistämishaastattelujen kohtuuttomat odotusajat ulkomaanedustustoissamme, joita on viime vuosina lakkautettu monissa tärkeissä maissa, eivät johdu Maahanmuuttovirastosta, kuten eivät myöskään toimeentulotukemme tason mukaisesti mitoitetut korkeat ansiotulorajat tai kiintiöpakolaisten valinnan monopolisointi UNHCR:lle. Helsingin ulkomaalaispoliisin jonot ja Kelan omavaltaiset tulkinnat lapsilisien maksatuksen aloittamisajankohdasta aiheuttavat monille maahanmuuttajille konkreettista haittaa, mutta eivät liioin johdu Maahanmuuttovirastosta, jolta tuntuu usein puuttuvan niin väkeä kuin valtaakin.

Entä jos nykyinen pakolais- ja turvapaikkamenettely ikään kuin yksityistettäisiin jakamalla yrityksille ja kansalaisjärjestöille tietyt kiintiöt oleskelulupia, joita ne voisivat myöntää oman harkintansa mukaan? Tämä muistuttaisi Persianlahden maiden sponsorijärjestelmää tai kehitysyhteistyön kummitoimintaa, mutta olisiko se nykyistä huonompi? Paljon voisi ideoida, mutta ei kannattaisi syyttää Maahanmuuttovirastoa siitä, ettei epäkohtiin etsitä uudenlaisia ratkaisuja. Johtavien virkamiesten aktiivista asiantuntijaroolia ei saisi hyväksyä poliitikoille alibiksi laiminlyödä ulkomaalaispolitiikan kehittämistä.

Alkaako keskustelu?

”Loppuesseen” toivomus ”Keskustelu alkakoon.” (s. 280) on hurskas ja ansaitsisi palautetta, mutta pahoin pelkään, että kirjoittaja joutuu pettymään. Hänen toiveensa, että kirjan ”arvostelemisesta kehkeytyy melkoinen soppa” (s. 27) ja että ”koirat älähtävät” (s. 28) ovat ylimitoitettuja ja väärin osoitettuja. Suomessa totisesti kaivattaisiin avoimempaa keskustelua ulkomaalaispolitiikasta, mutta sen puute tuskin on yhden viraston syy eikä varmasti korjaannu suurelle yleisölle vaikeaselkoisella pakolaisoikeudellisella teoretisoinnilla. Kansantajuisempi, lavea-alaisempi ja rakentavampi ote olisi ollut tarpeen, eikä turhaan vastakkainasetteluun olisi kannattanut hukata energiaa.

Förbomin käyttämä kieli on moitteetonta, kirjan oikoluku on hoidettu erinomaisesti ja latojallekin on sattunut vain pari pientä kömmähdystä (s. 23 ja 197). Sisällön jako kuuteen osaan ja useampaan lukuun tietolaatikoineen ei kuitenkaan avaudu lukijalle. Kirjan lopussa ovat lähdeviitteet ja -luettelot, mutta moni nimeään bongaava kaipaisi hakemistoa.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *