Suomalaisen nuorison kohtalo oli 1900-luvun alkupuolella syntyä keskelle kansalaissodan kauhujen ja yleismaailmallisen talouslaman sekoittamaa yhteiskuntaa. Kahtia jakautuneessa Suomessa poliittinen suuntautuminen oli pakkovalinta. 1930-luvun alussa tapahtunut poliittisten liikkeiden radikalisoituminen äärivasemmistoon- ja oikeistoon vahvisti puolten välillä vallinneita erimielisyyksiä ja johti konflikteihin. Kommunismin aate iski kiihkeään, paikkaansa hakevaan nuorisoon terävänä. Myllerryksen keskellä se tarjosi maailmanselitystä ja oli keino korostaa toveruutta sekä yhteiselle asialle uhrautumista vapaan, paremman elämän toivossa. Lapuanliike ja viranomaisvalta puolestaan näkivät suomalaiset kommunistit lähinnä bolševistisia perinteitä omaavana vaarallisena joukkona, josta aate oli kitkettävä viimeisiä rippeitä myöden.

Pelkkä aatteellisuus oli usein riittävä syy maanpetos syytteille. 1930-luvun kommunistien suurvainot Suomessa repivät rikki perheitä ja rakkaussuhteita sekä johtivat lukuisten ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan. Vaihtoehtoina kommunisteille oli jäädä Suomeen, missä heitä odotti poliittinen vankeus pakkotyölaitoksissa tai paeta paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon, mistä harvoin kukaan palasi takaisin kotimaahansa. Kommunismi koitui monen kohtaloksi. Aate alkoi kiihkeänä, sen eteen uhrattiin tila muulta elämältä ja se usein loppui uskon menetykseen tai kuolemaan.

Omien sanojensa mukaan Sirpa Kähkösen kirjoittamisintoon ovat vaikuttaneet oman suvun historiaan liittyneet kysymykset. Erityisen suuri vaikutus hänen tuotantoonsa oli isoisä Lauri Tuomaisella, jonka elämän pohjalta myös Vihan ja rakkauden liekit on syntynyt. Isoisä oli kommunisti ja poliittinen vanki, johon vankileirien kauhut olivat jättäneet pysyvät arvet. Isoisän vaiteliaisuus ja heränneet kysymykset pakottivat Kähkösen etsimään vastauksia kirjoittamalla. Hän on aikaisemmin käsitellyt esillä olevaa aihetta palkitussa Kuopio-romaanisarjassaan. Kähkösen omiin perhetarinoihin pohjaten sarja kuvaa 1930–1940-lukujen suomalaista yhteiskuntaa, siinä ilmenneitä linjoja ja vallinneita sosiaalisia olosuhteita. Sarja on fiktiivinen, mutta sukunsa kokemuksiin ja ajalliseen historiantutkimukseen pohjaten kontekstiltaan todenmukainen.

Fiktio yhdistyy tutkimukseen

Oman sukupolveni suomalaisille 1930-luvun tapahtumat ovat tuttuja lähinnä oppikirjoista. Kahtia jakautunut yhteiskunta oli aikalaisille autenttisesti koettua todellisuutta, mutta suurimmalle osalle meistä kokemuksellisesti tuntematonta aikaa. Kirjassaan Kähkönen kertoo, miten idea Vihan ja rakkauden liekkien kirjoittamiseen syntyi erään lukijan palautteesta, joka epäili Kuopio-romaanisarjan kuvauksia 30-luvun poliittisesta vankeudesta fiktioksi. Työväenliikettä ja 1930-luvun poliittista historiaa käsittelevät teokset sivuavat Suomen poliittisten vankien vaiheita, mutta vankeihin kohdistetuista linjauksista ja rangaistuksista ei ole aikaisempaa tutkimusta. Juuri nämä tekijät ovat keskeisiä luotaessa kuvaa millaisena poliittinen vankeus on koettu. Tästä näkökulmasta Kähkönen on alansa pioneeri.

Yleinen tiedon puute ja samalla halu kirjoittaa selvyys omaa perhettä koskeviin tapahtumiin ovat Kähkösen kirjan synnyn tärkeimmät syyt. Tällä kertaa Kähkönen on tarttunut aiheeseen ammattihistorioitsijan näkökulmasta. Vihan ja rakkauden liekit on tutkivalla otteella, monipuoliseen lähdeaineistoon nojaten kirjoitettu kirja, jossa kaunokirjallinen tulkinta on yhdistetty tietokirjallisuuteen. Kähköstä voisikin luonnehtia jossain kaunokirjallisuuden ja tutkimuksen rajamailla toimivana kirjailijana. Kirja ei tyydy vain kommunistien kohtaloiden ja historiallisten tapahtumien kuvaukseen, vaan pyrkii käsittelemään myös ilmiöitä kuten aatteellisuus, vallankäyttö ja yhteiskunnan kahtiajakautuneisuus. Menetelmä, millä tarina rakentuu, on puolestaan tavanomaisesta historiankirjoituksesta poikkeava. Tähän ovat syynä Kähkösen oman perheen ja kirjan aiheen yhteenkietoutuminen.

Teos jakautuu kahteen osaan, jotka rakentuvat kirjoittajan isoisän Lauri Tuomaisen elämän ja lähipiirin ympärille. Ensimmäinen osa perustuu Tuomaisen omaelämänkerrallisiin lähteisiin ja seuraa tämän nuoruuden tapahtumia Suomessa ja Neuvostoliitossa sekä kommunistisen aatteen omaksumista ja poliittisen vankeusjakson alkamista. Toisessa osassa ääneen pääsevät arkistolähteet, vankien ja viranomaisten äänet. Tässä osassa isoisän elämä jää kannattelemaan tarinaa taka-alalle, ja Kähkönen keskittyy kuvailemaan elävästi 1930-luvun poliittista vankeutta Tammisaaren pakkotyölaitoksella. Kirjan autobiografinen lähestymistapa on ominaisuus, joka poikkeaa yleisesti tietokirjallisuudesta. Kähkönen kirjoittaa itsensä mukaan tarinaan ensimmäisessä persoonassa – ja onhan totta, että hän siihen myös osittain kuuluu. Teoksessa kirjailija ei jää vain nimeksi taustalle, vaan tulee osaksi tarinaa ja tämä lisää teoksen saavuttamaa luottamusta ja mielenkiintoa. On kuitenkin syytä pohtia, milloin tämän tyylinen tulkinta sopii historiankirjoitukseen ja millä tavalla se vaikuttaa kirjan uskottavuuteen? Kähkösellä on erityinen suhde kerrottavanaan, eikä hänen oma persoonansa hallitse tarinaa, joten tämän teoksen kohdalla lähestymistapa toimii hyvin.

Kommunistin tyypillinen tarina

Lauri Tuomainen oli yksi 1930-luvun nuorista aatteellisista, jotka joutuivat kommunistien ”kohtalokkaimpaan harvennuksen aaltoon.” Hän vietti Tammisaaren pakkotyölaitoksella yhteensä kahdeksan vuotta, mikä jätti mieheen pysyvät jäljet, ”lyijynraskaan perinnön”, jota hän kantoi mukanaan kuolemaansa asti. Tuomaisen omaelämäkerrallisiin teksteihin perustuen kirja kuvaa hänet rauhattomana lapsena, joka nuoruudessaan seurasi kansalaissotaa ja punavankileirien kauhuja. Aate upposi nuoreen mieleen puhtaana ja kiihkeänä. Armeijassa Tuomainen loi yhteydet SKP:n ja siirtyi tämän jälkeen Leningradin sotakouluun. Takaisin Suomeen palattuaan kuvioihin astui Tuomaisen rakastettu Anni Kukkonen. Rakkaustarina oli kuitenkin lyhyt ja traaginen. Vuonna 1928 Tuomainen tuomittiin maanpetoksesta Tammisaaren pakkotyölaitokseen ja Kukkonen joutui puolestaan pakenemaan viranomaisia Neuvostoliittoon. Tästä alkoi Tuomaisen pitkä ja raskas poliittisen vankeuden kierre ja aatteen puolesta taistelu.

Isoisän nuoruutta ja vankeuden alkua kuvatessaan Kähkönen rakentaa taustakontekstia useilla eri keinoin. Käsitellessään Tuomaisen radikalisoitumista hän luo katsauksen ajan puna-valkoasetelmiin ja vasemmiston yleiseen kehityssuuntaan. Leningradin ja Tammisaaren maisemaa luodessaan hän käyttää apunaan näissä vaikuttaneita taiteilijoita, kuten Anna Ahmatovaa ja Helene Schjerfbeckiä, joiden elämään kurkistamalla luodaan selkoa ympäristöön, missä Tuomainen kulloinkin vaikutti. Anni Kukkosen persoonaa puolestaan elävöitetään mielenkiintoisesti suhteuttamalla häntä 1920–30-lukujen nousevaan moderniin naisidentiteettiin. Tarina ei milloinkaan unohdu pelkästään isoisän ja hänen lähipiirinsä vaiheiden ympärille, vaan Kähkönen täydentää  lähteiden tietoja taustakonteksteilla säilyttääkseen niistä riippumattoman, tasapuolisen tulkinnan.

Entä mikä näissä kohtaloissa oli tyypillistä? Kähkönen seuraa useita isoisänsä lähipiiriin kuuluneita henkilöitä, joiden elämät ja toiminta olivat tahoillaan erilaisia. Kaikissa nousee kuitenkin voimakkaasti esille usko aatteeseen ja kuviteltuun vapauteen ennalta määrätyn elämänkulun vaihtoehtona. Näiden vuoksi uhrattiin elämä, mutta vapautta ei koskaan saavutettu. Traagisuus, surullisuus, mahdottomuus, niistä koostui 1930-luvun suomalaisen kommunistin elämä. Kaksi sukupolvea myöhemmälle lukijalle kirja saattaa hyvinkin muodostaa paremman käsityksen kahtia jakautuneen Suomen kokemuksellisesta maailmasta kuin mitkään aikaisemmat tuota aikaa käsittelevät Suomen historian teokset.

Kuva: Punavankeja Tammisaaressa

Poliittinen vankeus ilmiönä 1930-luvun Suomessa

Lauri Tuomainen ei puhunut vankeusajastaan juuri mitään. Poliittista vankeutta kuvatessaan Kähkönen onkin käyttänyt runsaasti arkisto- ja viranomaislähteitä, joilla hän luo kuvaa poliittisten vankien olosuhteista ja näihin kohdistetuista linjauksista ja rangaistuksista. Lauri Tuomaisen vangitsemisen jälkeen hänen elämänsä jää kirjassa taka-alalle ja huomio keskittyy Tammisaaren pakkotyölaitoksen toimintaan. Tästä alkaa kirjan raskain, mutta myös sen kiinnostavin osio: ”1930-luvulla äärivasemmistoa alettiin laittaa toden teolla kuriin Suomessa” ja se näkyi myös Tammisaaren toiminnassa. Vastakkainasettelu vankien ja vartijoiden välillä oli kiihkeää. Vartijat olivat radikalisoituneen Lapuan-liikkeen puolella ja heillä oli käytössään yhteiskunnan kurinpidolliset oikeudet. Poliittiset vangit nähtiin maanpettureina ilman oikeutta. Asetelmaa kuvataan autoritaariseksi, rangaistuslaitosmaiseksi, jossa vartijat keinoja kaihtamatta yrittivät murskata kommunistivangeista aatteen. Tästä eteenpäin Kähkösen kirjallinen lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti kaikkea sitä alistusta, kärsimystä ja kuolemaa, mitä vangit joutuivat päivittäin kokemaan Tammisaaressa. Tammisaaren kuvaukset huokuvat epäinhimillisyyttä ja ovat paikoin jopa vaikeaa luettavaa, mutta samalla niissä yhdistyvät ammattimainen lähdetyö ja kaunokirjoittamisen taito, joiden avulla kuvaukset vankeudesta alkavat elää lukijan mielessä. Ne synnyttävät todentuntuisen kuvan siitä, millaista vankeus saattoi olla.

Kähkönen on lisäksi kuvannut monipuolisesti kaikkea sitä toimintaa, millä vangit pyrkivät kommunikoimaan ulkopuolella olevan yhteiskunnan kanssa. He eivät suinkaan alistuneet kaikkeen epäinhimillisyyteen ja ulkomaailmalta eristämiseen taistelematta, vaan pyrkivät hälyttämään muuta yhteiskuntaa viestimällä Tammisaaressa tapahtuneista julmuuksista. Myös kommunistista aatetta ylläpidettiin kaikin mahdollisin keinoin. Kähkönen kuvailee muun muassa Tammisaaressa pyörinyttä salaista viestintäjärjestelmää, millä yhteys tovereihin säilyi. Tieto kulki sisään ja ulos, mikä mahdollisti kommunistisen toiminnan jatkumisen. Erityisen hyvin esiin tulee vankien välinen solidaarisuus äärimmäisissä olosuhteissa. Yksilöllinen heikkous yhdistettiin joukkovoimaksi sortoa vastaan. Vangit pyrkivät kaikin keinoin säilyttämään inhimillisyytensä ja sisäisen arvomaailmansa kaiken sorron keskellä. Tästä huolimatta poliittinen vankeus yleisenä käsitteenä johtaa harhaan siitä ilmiöstä, millaisena Kähkönen sen esittää ilmentyneen 1930-luvun Tammisaaressa. Poliittinen vankeus oli monin tavoin huonompi vaihtoehto kuin tavallinen rikosvankeus. Vankien ja vartijoiden välinen aatteiden taisto ja jännite kärjistyi pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Vangit tuhottiin usein fyysisesti siten, ettei heillä ollut enää kykyä ylläpitää aatetta.

Ajatuksia herättävää ja vaikeaa historiaa

Vaikeasta aiheestaan huolimatta kirja säilyttää luettavuutensa loppuun asti. Se sisältää kuitenkin tiettyjä ristiriitaisuuksia, joista on hyvä mainita muutama sana. Alussa kirja kaappaa lukijansa voimakkaasti mukaan Lauri Tuomaisen elämään, mutta myöhemmin poliittisen vankeusjakson alettua hän katoaa vain nimeksi taustalle. Tässä kohtaa lukija saattaa huomata pohtivansa itse, mitä kirjan päähenkilölle mahtoi tapahtua. Muita vankeja ja olosuhteita kuvataan tarkoin, mutta yllätykseksi Tuomainen esiintyy näissä vain muutamaan otteeseen. Myöhemmin hän kuitenkin palaa takaisin tarinaan. Lisäksi lukijaa saattaa häiritä kirjalle tyypillinen toisto ja säännöllinen ajassa takaisin palaaminen, mikä katkoo välillä tarinan etenemistä. Alussa mainittu henkilökuvausten täydentäminen taustakonteksteilla puolestaan kertoo siitä, että tasapuolista lähdemateriaalia ei välttämättä ole ollut saatavilla. Tästä johtuen tarinaan tulee mukaan aiheen kannalta epäolennaisia asioita. Onko se huono asia, vai antaako se mahdollisuuden hengittää raskaiden aiheiden välillä, riippuu lukijasta.

Kuva: Tammisaaren pakkotyölaitoksen pohjapiirustus ja rakennuksia, Wikipedia.

Kähkösen oman taustan vuoksi myötätunto on kirjassa selvästi kommunistien puolella. Seikkaa kuitenkin tasapainottaa se, että kirja on alkuperäislähteisiin perustuva ja näin ollen neutraali tulkinnallisesti. Tästä huolimatta tulkinta ei ole ongelmaton, sillä kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla toimiminen saattaa aiheuttaa lukijalle hämmennystä ja herättää kysymyksiä siitä, onko nyt kyseessä romaani vai todellisista tapahtumista kertova tietokirja? Lisäksi saattaa herätä kysymys, onko veljesvihan aikaan yhä syytä palata ja tuottaa raskaita kuvauksia kahtia jakautuneesta Suomesta ja sen sisään kätkeytyneistä epäkohdista? Suomalaisen yhteiskunnan nykyinen epävakaa tila koostuu yhä syvenevistä mielipide-eroista, jotka heijastelevat muutenkin 1930-luvun kahtiajakoa. Kähkösen kirjan taustalla on kuitenkin ajatus siitä, että jos haluamme kehittyä yhteiskuntana, on meidän tavoiteltava totuutta, ja myös vaikeiden asioiden käsittely ja tulkinta on tärkeää voidaksemme vapautua niistä ja jatkaa eteenpäin.

Kirjan jälkimmäinen osa päättyy kuvailemaan Kähkösen isoisän elämää tämän päästyä pois Tammisaaren pakkotyölaitoksesta 1938. Lauri Tuomainen osallistui vielä talvi- ja jatkosotaan ja oli mukana politiikassa kuolemaansa asti 1971. Jälkimmäinen osa kuvaa niitä tunteita, tyhjyyttä ja lyijynraskasta perintöä, minkä 1930-luvun tapahtumat olivat isoisään jättäneet ja mitkä eivät koskaan hänestä poistuneet. Läheiset olivat kadonneet, vankeus oli vienyt terveyden ja elämän realiteetit valuttaneet miehestä aatteen kuiviin.

Vihan ja rakkauden liekit on kirja henkilöstä, suvusta ja samalla koko kansamme kokemuksista 1930-luvulla, jotka jokaisen menneisyydestään kiinnostuneen suomalaisen olisi hyvä ymmärtää. Se on onnistunut kirja, koska se kuvaa historiaa mielenkiintoisella tavalla ja antaa uutta tietoa 1930-luvun Suomesta. Osittain se saattaa kuitenkin olla hyvinkin traagista ja vaikeaa luettavaa. Se kuvaa heiteltyjä ja pirstoutuneita ihmiskohtaloita, vapauden kaipuuta ja oman kansamme sisään piiloutuvaa epäinhimillisyyttä. Mutta tämän vuoksi se juuri puhuttelee lukijaansa. Vaikka aihe olisi ennestään tuntematon, ei ole syytä jättää kirjaa lukematta, se pohjustaa lukijansa, eikä vaadi syvempää tietoutta ajasta. Aiheeseen perehtyneemmällekin lukijalle se avaa melko varmasti aivan uuden kokemuksellisen maailman 1930-luvun Suomeen. Jos näin ei käy, saa se lukijan ainakin pohtimaan omia juuriaan.

(Arvio on kirjoitettu Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla.)