Luiden tie – Gulagin jäljillä on liki neljäsataasivuinen kuvaus vankileirien saariston jäljistä ja muistosta nyky-Venäjällä. Teos käsittelee kattavasti myös leirijärjestelmän syntyä, kehitystä ennen ja jälkeen Stalinin kuoleman, sekä sen merkitystä koko neuvostoyhteiskunnalle. Matkallaan kirjoittajat kohtaavat toisiaan muistuttavia vankileirien jäänteitä läpi arktisen alueen ja Siperian aina Venäjän Kaukoitään saakka.

Venäjällä kuulee usein puhuttavan, kuinka suuri isänmaallinen sota kosketti jokaista venäläistä perhettä ainakin välillisesti. Kirjaa lukiessa ymmärtää, että vankileirien saaristo oli ehkä vielä suuremmassa roolissa, sillä sorto oli mielivaltaista, eikä kukaan ollut siltä turvassa.

Kirjan idea on yksinkertainen. Kaksi suomalaista toimittaja-kirjailijaa, Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen, matkustavat Venäjällä lähinnä pohjoisilla alueilla sijainneiden vankileirien raunioilla. He oivaltavat matkan aikana, kuinka leiriverkosto rakentui ja miksi yhä edelleen Venäjällä usein kovin syrjäisiinkin kolkkiin on helppoa matkustaa rautateitä pitkin. Aikanaan luotu kattava liikenneverkosto, joka alun perin rakennettiin pääsääntöisesti leirivankien voimin, on edelleen toiminnassa.

Vankileirien verkosto sai alkunsa Solovetskin luostarisaarelta. Sinne perustettiin 1920-luvun alussa työleiri, joka 1930-luvulla muutettiin perinteiseksi vankilaksi. Solovetskin saaristossa sijainneesta ensimmäisestä leiristä sai nimensä myös koko Gulag – ”Glavnoe upravlenie ispravitelno-trydovyh lagerei” eli Ojennus- ja työleirien päähallinto – kun Aleksandr Solzhenitsyn alkoi kutsua siellä täällä sijainneita leirejä saaristoksi. Solovetskin luostari ei ollut poikkeus, vaan myös muita luostareita muutettiin vankileireiksi. Poikkeus se oli sen vuoksi, että paikka sijaitsi täysin eristyksissä ja vaikean vesireitin takana, mikä oli aikanaan 1400-luvulla syy luostarin perustamiseen.

Matkantekoa äärettömien etäisyyksien maassa leimaa eräänlainen pitkäveteisyys, joka kuvastaa hienosti koko järjestelmän toimintaa ja vankien kuukausia kestäneitä siirtoja paikasta toiseen: pidätykset, tutkintavankeus, kuljetukset, siirtoleirit, varsinaiset vankileirit tai rangaistussiirtolat. Kaikki tämä vaati valtavasti ponnisteluja ja ennen kaikkea taloudellisia resursseja. Mielenkiintoinen seikka onkin, että kirjoittajien mukaan neuvostoliittolainen vankileirijärjestelmä ei koskaan tullut taloudellisesti kannattavaksi, vaikka vangit usein elivät sietämättömissä olosuhteissa minimaalisella ravinnolla.

Menneisyyden varjo

Kirjoittajat ihmettelevät useaan otteeseen, kuinka Gulagin jäljet onkin onnistuttu piilottamaan katseilta, jopa siinä määrin, että monet leireiltä vapautuneet ihmiset ovat jääneet tai heidän on ollut pakko jäädä asumaan entisten rangaistuspaikkojensa läheisyyteen. On ymmärrettävää, että heidän kaltaisensa ihmiset eivät halua jokapäiväisessä elämässään kohdata muistutusta menneestä. Luiden tie kuitenkin paljastaa toisaalta hienosti, että on olemassa joukko ihmisiä, jotka vaalivat Gulagin muistoa pyyteettömästi. Ylipäänsä sorron ja vankileirien saariston muisteleminen ei ole yhtä suoraviivaista ja pompöösiä kuin suuren isänmaallisen sodan, vaan hienovaraisempaa. Jälkiä täytyy osata lukea, koska niistä ei kerrota suoraan, mutta esimerkiksi Moskovassa törmää vääjäämättä rakennuksiin ja paikkoihin, jotka kertovat Venäjän menneisyyden tummista sävyistä. Keskeisellä paikalla Moskovan Lubjanka-aukion laitamilla sijaitsee Solovetskista vuonna 1990 Memorial-järjestön tuoma kivi, joka toimii poliittisen sorron uhrien muistomerkkinä. Oman mausteensa muistomerkille antaa sen sijainti samalla aukiolla tiedustelupalvelu FSB:n kanssa.

Gulag-järjestelmä toimi virallisesti vuosien 1930-1960 välillä, vaikka se sai alkunsa jo 1920-luvulla pohjautuen Venäjän keisarikunnan aikaiseen karkotusjärjestelmään. Järjestelmä muuttui olemassaolonsa aikana monta kertaa, sillä aluksi pakkotyön saavutuksista kerrottiin avoimesti julkisuudessa, kunnes suuren terrorin aikaan 1936-1938 siitä tuli eräänlainen julkinen salaisuus. Sodan jälkeen leirijärjestelmä paisui aina Stalinin kuolemaan asti. Järjestelmä oli kuitenkin toiminnassa 1960-luvun puoliväliin saakka. Poliittisten vankien osaksi tuli myöhemmin psykiatrinen pakkohoito, mihin tarkoitukseen kehitettiin diagnoosi ”hiipivä skitsofrenia”, jonka nojalla monet kirjailijat ja dissidentit joutuivat hoitoon.

Gulagin loppu ei merkinnyt sen käsittelyä julkisesti, vaikka Nikita Hruštšov ehdotti jo 1960-luvulla muistomerkkiä Stalinin vainojen uhreille. Toisin kuin lännessä usein ajatellaan, Stalinin aikaa ja vankileirejä on Venäjällä kuitenkin käsitelty valtavasti, hyvin usein taiteen piirissä, mihin liittyy myös hyvin tunnettu leirikirjallisuus. On totta, että Venäjällä ei ole käyty läpi Nürnbergin tuomioistuimen kaltaista prosessia. Ropponen ja Sutinen toteavatkin, että menneisyys on yhä läsnä Venäjällä ja sen nykyisen vankila- ja ojennussiirtolajärjestelmän perusta juontaa juurensa Gulagista, mitä ei juuri ole kyseenalaistettu.

Lopuksi

Monipuoliseen teokseen olisin toivonut parempaa karttaa kuin kirjan etuaukeamalla ollut tyylitelty, vanha vankileirien sijaintikartta. Kirjaa olisi ollut mukava lukea samalla kirjoittajien matkantekoa kartalta seuraten. Näin laajassa tekstissä myös asiasanahakemisto olisi ollut paikallaan ja neuvostojärjestelmän erikoistermien selitykset olisi voinut listata kirjan alkuun, jotka nyt on kyllä hienosti avattu varsinaisessa tekstissä.

Luiden tie on kaiken kaikkiaan kulttuuriteko, sillä Gulagista ei ole aiemmin kirjoitettu suomeksi näin laajasti. Kirja sopiikin erinomaisesti kaikille lähimenneisyydestä kiinnostuneille, mutta erityisen lämpimästi sitä voi suositella Venäjän historian harrastajille ja ammattilaisille. Tämä historian lehti ei suinkaan ole vielä tuttu suomalaiselle lukijakunnalle. Suomenkielinen Venäjää koskeva tietokirjallisuus on täydentynyt hienolla teoksella, joka soveltuu mitä parhaimmin tiedollisen aukon paikkaamiseen antaen ajantasaista tietoa niin kovin ajankohtaisesta Venäjän federaation menneisyyspolitiikasta.