Talvi-, jatko- ja Lapin sotaan osallistui noin 600 000 eri-ikäistä suomalaismiestä. Nyt veteraaneja on jäljellä noin 10 000 ja heidän keski-ikänsä on 94 vuotta. Osa sotamuistoista on mennyt muistelijoiden mukana, osan ovat joko veteraanit itse tai heidän jälkeläisensä työstäneet kirjoiksi. Niitä on julkaistu sekä varsinaisten kustantamoiden listoilta että omakustanteina, joiden taso vaihtelee.

Nyt käsillä oleva Tuomas Hongan toimittama kirja edustaa omakustanteiden kärkipäätä: yli 400-sivuinen teos avaa yhden miehen sotapäiväkirjan sekä hänen ja lähipiirinsä kirjeiden kautta ikkunan kokonaisen sukupolven kokemuksiin. Sotapäiväkirja alkaa vuodesta 1942, sitä edeltävään aikaan katsellaan Lauri Hongan (1921–2000) vanhuudenpäivinään kirjoittamien muistelmien ja hänen poikansa Tuomaksen kirjoittamien tekstien sekä suvun sota-ajan kirjeiden myötä.

Päiväkirjojen, kirjeiden ja muistelmien tekstejä täydentävät alaviitteet, joita on todella runsaasti, ja Tuomas Hongan kirjoittamat katsaukset sotatilanteen etenemisestä. Ne perustuvat suurimmalta osaltaan moderniin tutkimuskirjallisuuteen ja mukana on vain muutama aikalaismuistelma, kuten Jorma Karhusen kirjoitus länsirannikolla toimineista merilentäjistä.

Koulunpenkiltä sotaan

Lauri Honka oli maalaistalon poika Oulun lähistöltä Temmeksestä. Pohjois-Suomen suurperheistä – Laurin lapsuudenperheestä aikuisiksi varttui 13 lasta – ei hevin jatkettu kansakoulua pitemmälle, mutta Lauri pääsi jatkamaan oppikouluun, osin erään tarmokkaan sukulaisnaisen painostuksesta. Ylioppilastodistuksen hän sai 1942, jolloin kaikki lukion oppimäärän suorittaneet julistettiin ylioppilaiksi ilman kirjoituksia.

Lauri ei ehkä olisi kirjoituksiin ehtinytkään, sillä hän opiskeli tuona vuonna Niinisalossa reserviupseerikursseilla. Talvisodan aikana hän ei palvellut rintamalla, mutta nuorille suojeluskuntapojille riitti sotatoimia silti: puhelinkeskuksia, rautatiesiltoja ja muita strategisesti tärkeitä kotiseudunkin paikkoja oli vartioitava. Ase kädessä, luonnollisesti.

Talvisodan loppukuukausina ja välirauhan aikana suoritettu asevelvollisuus jatkui Hongan Lassin ja hänen kaltaistensa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla: jatkosodan alettua suomalaisjoukot valtasivat nopeassa tahdissa Itä-Karjalan. Elokuun puolessavälissä Lauri Honka saapui Kiestinkiin, jossa suomalaisjoukot jäivät mottiin, jonka vaiheita Honka muisteli myöhemmin.

Omia päivittäisiä toimiaan Lauri alkoi merkitä muistiin Uhtuan suunnalla vuoden 1942 alusta. Vaikka muistiinpanot ovat lyhyitä, niistä saa hyvän kuvan miehitysjoukkojen elämästä. Syödään mitä saadaan, kuten jäätyneitä perunoita, tavataan paikallisia asukkaita, kahakoidaan vihollisen kanssa, muovaillaan sormuksia ja muita puhdetöitä alasammuttujen lentokoneiden alumiinista ja ennen kaikkea kirjoitetaan. Kotiin, sukulaisille, koulukavereille, tutuille ja tuntemattomille tytöille.

”Taas päivä eilisen kaltainen”

Sensuurimääräykset tietenkin sanelivat, mitä kirjeissä sai sanoa. Oma olinpaikka, taistelukuvaukset ja miltei kaikki muu sodankäyntiin liittyvä oli kiellettyä kerrottavaa. Silti sotavuosien Suomessa kirjoitettiin kirjeitä enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeenkään, olihan kirje ainoa tapa pitää yhteyttä rintaman ja kotirintaman välillä. Miehet eivät ainakaan aina tunteistaan kovin paljon kertoneet.

Lassi ja hänen vanhemmat veljensä kuvailevat kirjeissään Itä-Karjalan maisemia; pohtivat, kuka tekee kotitalon työt; kiittelevät ruokapaketeista, joiden ainesten haalimisessa suvun naisilla on ollut melkoinen ponnistus. Silti paketteihin pantiin usein ja runsaasti leipää, voita sekä vehnäpullia, joskus jopa kuivakakku tai kananmunia. Ja tietysti lämpimiä lapasia ja sukkia, joita naiset kutoivat tutuille ja tuntemattomille sotilaille.

Hongan Lassin sodan pääosassa ovat päiväkirjamuistiinpanot, kirjeiden tekstit on sijoitettu alaviitteiksi. Kirjeiden katkelmat ovat kyllä niin herkullisia ja ajankuvaa antavia, että olisin mieluusti lukenut niitä enemmänkin, vaikka kyse oli uppo-oudoista ihmisistä, jotka eivät edes ole minulle mitään sukua.

Kirjeistä näkyy, miten ihmisiä sodankin keskellä askarruttavat ennen kaikkea omat ja läheisten arkiset asiat. Sen lisäksi, että äiti rukoilee pojille Jumalan varjelusta, hän toivoo, että nämä eivät palelisi vaan saisivat kylliksi syödäkseen. Maatilan töihin tottuneita veljeksiä huolettavat kynnöt, kylvöt ja sadonkorjuut. Jaksaako vanha isä? Osaako teini-ikäinen pikkuveli tai näiden vähävoimaisten avuksi lähetetty venäläinen sotavanki?

Sivumennen sanottuna sotavankien kohtelusta, jota Oulun yliopistossa on hiljattain alettu tutkia, saa tästä kirjasta hyvän kuvan. Maataloissa he usein olivat omien rintamalle vietyjen renkien veroisia, söivät samassa pöydässä talonväen kanssa eikä nukkuma-aitan ovea lukittu yöksi, vaikka näin oli määrätty.

Pikkuveljen kirjeestä puolestaan näkyy, miten teini-ikään varttuva sota-ajan poikalapsi mielsi maailmaa. Kun hän kertoo heinätöistä, hän sanoo ajaneensa ”panssaria” eli niittokonetta edellä. Isä ja vanki olivat panssarimiehistöä, kaiketi niittelivät saranpäitä, ja ”jäljessä seurasi jalkaväki haravoineen ja lopuksi kaatuneet korjattiin latoon”.

Lauri Hongan sotapäiväkirja on avomielinen ja omakohtainen. Ulkomaailman tapahtumista muistiinpanoihin päätyvät vain suurimmat uutiset. Esimerkkeinä mainittakoon vuonna 1944 Kannaksen läpimurto, Hitleriä vastaan tehty attentaatti, Suomen presidentinvaihdos ja heinäkuussa tehty alkoholin ravintolamyynnin lopettaminen. Oy Alko Ab:n myymälät oli pantu kiinni jo aiemmin, mutta ryypiskelyä se ei estänyt. Esimerkiksi lentäjäporukoissa korvikealkoholia tislattiin lentobensiinistä. Tavoitteena oli tietenkin todellisuuden pakeneminen. Vaikka Lauri Honkakaan ei päiväkirjoissa paljon tunteistaan puhu, muutamat lauseet paljastavat mietteet ja mielialan: ”Taas päivä eilisen kaltainen”, ”Loppuisi sota ja pääsisi jonnekin pois täältä”.

Lentäjät länsirannikolla ja Lapin sodassa

Ihmeen paljon Lauri Honka on saanut päiväkirjoihinsa mahtumaan: kun hän esimerkiksi kirjoitti vuoden 1944 Ajastaika-kalenteriinsa, yhdelle päivälle oli 2,5 senttimetrin korkuinen tila. Siihen sai 16 riviä tekstiä. Honka palveli tuolloin Lentolaivue 6:ssa Santahaminassa suoritettuaan vuonna 1943 ilmavoimien tähystäjäkurssin Kauhavalla, joten päiväkirjaan jäi silminnäkijäkertomus siitä, miten pääkaupungissa koettiin helmikuiset suurpommitukset. Kahden ensimmäisen aikana Honka osui olemaan asioilla kaupungilla ja istui tuttujen ja tuntemattomien seurassa pommisuojassa. Kolmatta, ”kaameaa ja samalla juhlallista näkyä” hän seurasi tovereineen Nummelan lentokentältä voimatta tehdä yhtään mitään.

Tuomas Honka on etsinyt runsaasti selvityksiä päiväkirjoissa mainittuihin asioihin ja tapahtumiin ja liittänyt ne isänsä muistiinpanoihin. Nykylukija kun ei välttämättä tiedä, millaisia ovat esimerkiksi erilaiset jatkosodan aikana käytetyt aseet tai lentokonetyypit tai mitä oli pervitiini, jota Suomessa söivät lähinnä jotkut lentäjät ja kaukopartiomiehet sekä muutama rintamakomentaja. Saksassa sitä nautti eräiden lähteiden mukaan suunnilleen koko kansa, valtakunnankansleri Adolf Hitler etunenässä, Englannissa väitetysti ainakin pääministeri Winston Churchill. Aine oli metamfetamiinia, voimakasta ja erittäin koukuttavaa huumausainetta.

Kesäkuun 1944 alussa Lauri Honka sai komennuksen Vaasan Vaskiluotoon, josta käsin tehtiin Pohjanlahden merialueiden valvontaa. Erityisesti Kannaksen suurhyökkäyksen jälkeen hommaa alkoi olla, kun Ruotsiin pyrki sekä tavallisia kansalaisia että sotilaskarkureita. Kulkijoita tarkkailtiin ja epäilyttäviä kulkijoita otettiin kiinni kellukkeilla varustetuilla lentokoneilla, jotka tarvittaessa pystyivät laskeutumaan veneen viereen mereen. Näitä tehtäviä koskevat muistelmat ja muistiinpanot ovat kiinnostavia, sillä merilentäjistä ei ole kirjoitettu kovinkaan paljoa.

Osa jutuista on melko hurjia, mutta niiden todenperäisyyttä ei liene syytä epäillä. Suomalaiset sotalentäjät kun liikkuivat uhkarohkeasti kutakuinkin kaikella kalustolla, mikä vain ilmassa pysyi. Näissäkin muistelmissa lennetään hernerokkasumussa osuen kuin ihmeen kaupalla sinne minne pitikin tai nähdään, miten siiven kangaspäällysteestä alkaa irtoilla palasia koneen ollessa korkealla ilmassa. Ja kerran, kun tähystäjä menee kellukkeelle syöttämään käynnistyksessä tarvittavaa paineilmaa, ohjaaja luulee hänen jo kiivenneen koneeseen ja lähtee liikkeelle. Tähystäjä, joka on vasta menossa omalle paikalleen ohjaajan taakse, makaa jonkin aikaa vatsallaan takarungon päällä pitäen tähystämön takareunasta kiinni. Kun lähtökiihdytys vaihtuu vaakalentoon, hän kömpii koneeseen.

Lauri Honka kuului ikäluokkiin, joista osa komennettiin aselevon ja välirauhan jälkeen Lappiin. Hänet kotiutettiin marraskuussa 1944 kuten suurin osa Suomen armeijasta. Sodan jälkeen hän haki opettajakorkeakouluun ja teki elämäntyönsä Pohjois-Suomen eri paikkakunnilla. Kirjan viimeiset luvut kertovat lyhyesti päähenkilön ja koko Suomenkin sodanjälkeiset vaiheet. Teos edustaa siis mikrohistoriaa puhtaimmillaan; se on todistusvoimainen kuvaus 1920-luvulla syntyneen sukupolven nuoruudesta. Kuvitus, jossa on käytetty sekä Hongan omia sodanaikaisia kuvakokoelmia että SA-kuvagalleriaa, tukee tekstiä hyvin. Tällaisia kirjoja soisi toimitettavan muissakin suomalaisissa suvuissa.