Monarkkien nimissä perinteisesti käytettyjä suomen kieleen mukautettuja nimimuotoja ollaan muuttamassa. Suomalaisiin nimimuotoihin päädyttiin meillä aikoinaan kansallisromantiikan, aitosuomalaisen liikkeen ja kieliriidan paineessa. Onko muutos tarpeen vai onko siinä kyse suomalaisten alemmuudentuntoisesta kansainvälisyyden korostamisesta?

Brittien uudesta kuninkaasta suomen kielessä käytettävä nimi on herättänyt keskustelua. Tilannetta hämmentää jossain määrin se, että meillä vieraiden maiden hallitsijoista on perinteisesti käytetty suomen kieleen mukautettuja nimimuotoja ja että tätä käytäntöä ollaan nyt muuttamassa. Ranskan Louis on meillä Ludwig, Britannian George on Yrjö, Ruotsin Karl Gustaf on Kaarle Kustaa jne.

Tähän vanhaan käytäntöön suomen kielen lautakunta on puuttunut vuonna 2002 suosituksella, että tulevista eurooppalaisista monarkeista käytettäisiin suomen kielessäkin heidän äidinkieliensä mukaisia nimiä.  Eli Britannian uusi kuningas olisi ”suomeksikin” Charles, vaikka hänen kaksi samannimistä edeltäjäänsä 1600-luvulta ovat meillä vakiintuneesti edelleen Kaarle I ja Kaarle II.

Pidän kielilautakunnan linjausta hieman arveluttavana. Epäilen sen aiheuttavan vähintään hämmennystä, jopa sekaannuksia.  Entä kuinka tarpeellinen/välttämätön tämä muutos olisi? Jos ajatellaan Euroopan tilannetta, niin vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa miltei kaikissa Euroopan maissa oli kuninkaita tai keisareita. Jopa Suomeen ehdittiin sisällissodan jälkimainingeissa valita kuningas, hallitsijanimeltä Väinö I.

Tämä päivän Euroopassa monarkioita ei ole enää montaa, Yhdistyneiden Kuningaskuntien lisäksi vain Tanska, Norja, Ruotsi, Alankomaat, Belgia, Espanja ja jotkut ns. kääpiövaltiot. Näissäkään hallitsijat eivät vaihdu mitenkään solkenaan, joten uusia tapauksia ei tule kovin taajaan.  Toinen kysymys on, kuinka kauan nämäkään maat ovat monarkioita, vaikkakaan juuri nyt kruunupäät eivät näyttäisi olevan kovin uhanalainen laji.

Kysymys kuuluu: kannattaako muutaman tapauksen tähden muuttaa ja sekoittaa vanhaa totuttua käytäntöä vaiko mennä tuttuja polkuja ”loppuun asti”. Periaatteellisena tasavaltalaisena olen ehkä jäävi, mutta minusta tuntuu, että ongelma on väistyvä ja suomen kielen lautakunnan linjaus turhaa hätäilyä. Minä olen näkevinäni tässä jälleen kerran myös suomalaisten alemmuudentuntoista kansainvälisyyden korostamista ja mallioppilaskäytöstä.  Epäilen vahvasti, että esim. ranskalaiset, britit, saksalaiset jne. käyttävät omaa kieltään juuri niin kuin lystäävät kauheasti sivuille vilkuilematta.

Periaatteessa ihmisen nimi on kaikilla kielillä sama, ja tätä periaatetta on rahvaan osalta pidetty itsestään selvänä.  Vaikka esim. oma nimeni kääntyisi luontevasti vaikkapa ruotsiksi (Bror Dal), niin olen kyllä kaikilla kielillä Veikko Laakso. Omakieliset ääntämiset ja vääntämiset ovat toki oma lukunsa.  Jos sitten aletaan monarkkienkin nimistä käyttämään alkukielisiä nimiä, niin kyllä siinäkin törmättäisiin monenmoisiin ääntämyksellisiin mutkiin.  Nyt esillä oleva Charleskin, vaikka onkin yksinkertaisemmasta päästä, vääntynee suomalaisten huulilla moneen muotoon. Väistämättä tulee mieleen tapaus 1600-luvulta, kun 30-vuotisessa sodassa kunnostautunut Arvid Wittenberg toi hänelle lahjoitettuun Loimaan Vapaaherrakuntaan saksalaisen myllynrakentajan Melchior Voigtin.  Loimaalaisten suussa ja murteessa etunimi vääntyi ”omakielisesti” muotoon Mölkkeri/Mölkeri, joka jäi elämään Voigtin hankkiman talon nimenä.

Entä miksi monarkkien kohdalla on alun alkaen päädytty suomalaisiin nimimuotoihin.  Sillä kaiketi haluttiin helpottaa ääntämyksellisiä kiemuroita, nimien muistamista jne.  Mutta erittäin vahvan panoksen tämän periaatteen vakiintumiseen toivat 1800-luvun kansallisromanttinen virtaus ja meillä erityisesti vielä kieliriita, joiden myötä Suomen kieltä ja kulttuuria alettiin korostaa hyvin vahvasti.  Pintaan nousi myös laajalle levinnyt ruotsinkielisten sukunimien vaihtaminen suomenkielisiin. Kun tähän lisätään vielä itsenäistyneessä maassa 1920- ja 1930-luvuilla versonut aitosuomalainen liike, vankistui myös monarkkien suomalaisnimille hyvin vankka henkinen perusta.

Hallitsijanimien osalta suomenkielinen ”käännös” johti joissakin tapauksissa ratkaisuihin, jotka nyt tuntuvat jopa huvittavilta.  Esim. Espanjan Felipestä käytettiin joissakin vanhoissa teoksissa muotoa Vilppu, ja tuntee tuon version vielä Googlen hakukonekin. Olen käyttänyt lähteenä aikamoisen määrän vanhoja suomalaisseurakuntien kirkonkirjoja 1700-luvulta lähtien, mutta en ole ainakaan Länsi-Suomessa tavannut rahvaan nimeä, joka luontevasti voisi vastata suomessa nimeä Vilppu. Papistohan käytti kirjoissaan rahvaastakin 1800-luvun jälkipuoliskolle asti ruotsin kielen mukaisia nimimuotoja. Sen sijaan hevosen nimenä Vilppu on käsittääkseni ollut yleinen.

Omakielisten nimien käyttö ei kosketa vain monarkkeja.  Myös paikan- ja maiden nimissä on tästä runsaasti esimerkkejä. Emme käytä juuri mistään vähääkään vanhemmista maista niiden alkukielisiä nimiä, vaan esim. Sverige on meille Ruotsi, Deutschland on Saksa, France on Ranska jne.  Österreich on aivan suoraan käännetty Itävallaksi. Tallinnan vanha nimi – saksan kielen mukainen Reval – vääntyi suomessa muotoon Rääveli; Stockholm on meille luonnollisesti Tukholma ja London Lontoo.