Pitäessään kiinni kansallisvaltion yksinoikeudesta, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa EU-maat ovat rakentaneet Euroopan yhdentymispolitiikalle lasikaton, jonka rikkominen on mahdollista vain liittovaltiokehityksen kautta. EU voi jäädä sivustakatsojaksi, jos sen jäsenmailla ei ole poliittista halua rikkoa lasikattoa, joka tähän asti on tehokkaasti estänyt EU:ta kehittymästä poliittiseksi yhteisöksi. Sen tulisi kyetä suojelemaan omaa aluettaan, ohjaamaan ympäristönsä kehitystä intressiensä perusteella ja tehokkaasti toimimaan globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikka maailmanpoliittinen tilanne on äärimmäisen vakava ja tulevaisuus vaikeasti hahmotettavissa, ovat edellytykset eurooppalaiselle, integraatiopoliittiselle Zeitenwendelle olemassa.
Saksan sosiaalidemokraatteja edustavat liittokansleri Olaf Scholz piti 27. helmikuuta 2022 Saksan liittopäivillä puheen, jossa yksi Scholzin käyttämä käsite – Zeitenwende eli käännekohta – levisi nopeasti ympäri maailmaa. Vaikka Scholz käytti käsitettä ensisijaisesti kuvaamaan Venäjän 24. helmikuuta 2022 aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa ja tämän sodan vaikutuksia eurooppalaiselle rauhanjärjestykselle, kehystettiin käsite julkisessa keskustelussa Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoskäsitteeksi. Tämä oli mahdollista myös siksi, että samassa puheenvuorossaan Scholz ilmoitti hallituksen suunnitelmista panostaa lähivuosina merkittävästi Saksan puolustukseen.
Saksan Eurooppa- ja ulkopolitiikan nopea muutos epätodennäköistä
Puhetta seuranneina kuukausina on käynyt kuten monesti aiemmin, kun odotusten ja realiteettien välisen kuilun olemassaolo on alettu tiedostaa. Tämä koskee erityisesti Saksan armeijan vahvistamiseen liitettyjä odotuksia, joiden kohdalla on täysin perusteltua puhua julkisen keskustelun näköharhasta. Jokainen aihepiiriä tuntevan asiantuntijan olisi pitänyt olla tietoinen siitä, että Saksan armeijaa on viimeisen parin vuosikymmenen ajan supistettu niin taloudellisesti kuin materiaalisestikin. Vaikka hallitus on kertonut investoivansa lähivuosina yhteensä sata miljardia euroa – ja pitkällä aikavälillä vuosittain vähintään Naton vaatimat kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan – puolustussektoriin, vaikutukset näkyvät vasta useamman vuoden aikajänteellä.
Vielä ongelmallisempaa on odottaa nopeaa Zeitenwendeä Saksan Eurooppa- ja ulkopolitiikassa. Toisen maailmansodan jälkeen Saksaan on luotu yhteiskuntaa vertikaalisesti ja horisontaalisesti määrittävä pasifistinen strateginen kulttuuri, jota arvostettu Saksan ulkopolitiikan tutkija Helga Haftendorn aikanaan kuvasi ”itse itsensä rajoittamiseksi” (Selbsteinschränkung). Saksan on ollut sitoutunut Euroopan integraatioon myös siksi, että yhdentymisen kautta Saksa on voinut ajaa itselleen tärkeitä intressejä ilman eksistentiaalista riskiä ajautua konfliktiin eurooppalaisten naapuriensa kanssa. Samalla Saksa on, integraation suurimpana taloutena ja väestönä, rakentanut itsestään geoekonomisen mahdin Euroopassa, jonka ulkopoliittinen konsepti on pyrkinyt turvaamaan Saksan ja saksalaisten taloudellisen hyvinvoinnin ja vakauden. Tämä on myös ehdoton edellytys Saksan integraatiopolitiikalle, jonka perusajatuksessa Saksan vauraus ”valuu” eurooppalaisten hyväksi integraation kautta.
Aina liittokansleri Helmut Kohlin valtakauden (1982-1998) loppuun saakka Saksassa ei juuri kukaan johtava poliitikko kyseenalaistanut tätä hyvinvoinnin ”spill-overia”. Tähän vaikutti myös se, että integraation suurimman nettomaksajan rooli tarjosi Saksalle mahdollisuuden hyvittää Hitlerin kansallissosialistisen diktatuurin hirmutekoja. Vasta Kohlin jälkeen liittokanslereina toimineet Gerhard Schröder (SPD) ja Angela Merkel (CDU) alkoivat käyttää Saksan nettomaksajuutta myös integraatiopoliittisena vipuna erityisesti silloin, kun katsoivat integraatiopoliittisten aloitteiden vaarantavan Saksan geoekonomista mahtia tai taloudellista hyvinvointia. Mutta kyse ei tässäkään ollut eurooppalaisen integraatiopolitiikan aktiivisesta muokkaamisesta, vaan pitkälti sen varmistamisesta, ettei yhteisiä rahoja käytetty Saksan arvioissa lopputulokseltaan epävarmoihin hankkeisiin.
Scholzin julistama Zeitenwende on tässä kontekstissa ongelmallinen erityisesti siksi, että se edellyttäisi Saksalta merkittävästi suurempaa poliittista aloitteellisuutta Euroopan integraation kohdalla, mikä aloitteellisuus myös vaatisi jonkinlaisen tulevaisuuteen suunnatun käsityksen siitä, mihin integraatiolla pyritään. Tämä olisi suuri muutos etenkin Angela Merkelin kauteen, jolloin Saksa ensisijaisesti pidättäytyi visionäärisistä integraatiopoliittisista linjauksista keskittyen ratkomaan eteen tulleita ongelmia.
Vaikka Merkelin ansioksi voidaankin katsoa se, että hänen johdolla EU luovi kohtuullisen hyvin läpi multikriisien ajan, integraatiopoliittisesti Merkelin kautta voidaan kuvata pysähtyneisyyden ajaksi. Yksi kulminaatiopisteistä ja poliittisista antikliimakseista oli Ranskan presidentin Emmanuel Macronin Sorbonnessa pitämän Eurooppa-puheen täydellinen ignorointi Merkelin toimesta. Vastaavanlaista visionäärisyyttä on saksalaispolitiikoista viimeksi esittänyt vuonna 2000 silloinen ulkoministeri Joschka Fischer (vihreät), joka Eurooppa-puheessaan rakensi polkua kohti integraation lopullista tarkoitusta (Finalität), eurooppalaisen liittovaltion muodostamista. (Speech by Joschka Fischer on the ultimate objective of European integration, Berlin, 12 May 2000)
Puolustuspolitiikka integraation syventämisen lasikattona
Apropos Ranska, joka tätä kirjoittaessani on EU:n puheenjohtajamaa – seikka, joka ei ainakaan mediauutisoinnin perusteella kiinnosta juuri ketään. Kun Ranska viime vuonna esitteli puheenjohtajuuskautensa agendaa, yksi keskeisistä asioista, jota Ranska puheenjohtajuuskaudellaan aikoi edistää, koski yhteistä eurooppalaista puolustuspolitiikka. Tavoitteena oli ei vain tiivistää yhteistyötä ja koordinointia, vaan myös ottaa konkreettisia askeleita EU:n yhteisen armeijan rakentamiseksi. Jo aiemmin Macron oli vaatinut EU:ta vahvistamaan ”strategista autonomiaansa”, ja esittänyt kovaa kritiikkiä Natoa kohtaan. Hänen mielestään yhteinen puolustusarmeija oli välttämätön unionin globaalin toimijuuden ja uskottavuuden kannalta.
Kun EU-maat Venäjän aloitettua sotatoimet Ukrainaa vastaan alkoivat tiivistää rivejään, ajattelin olosuhteiden olevan otolliset jatkaa keskustelua Macronin esittämien ajatusten pohjalta. Toisin kuitenkin näyttää käyneen. Taloudellisten sanktioiden kohdalla EU on toki onnistunut tiivistämään rivejään ja löytämään useimmissa kysymyksissä ainakin kohtuullisen helposti yhtenäisen linjan. Kovan turvallisuuden ja kollektiivisen turvallisuuden osalta EU-maat ovat kuitenkin ryhmittyneet Naton taakse. Näin tekivät myös Suomi ja Ruotsi jättäessään toukokuussa hakemuksensa liittymiseksi osaksi Pohjois-Atlantin puolustusliittoa.
Toki on selvää, että Nato on tällä hetkellä ainoa kollektiivisen turvallisuuden organisaatio, jolla on riittävä pelotevaikutus EU:n alueellisen turvallisuuden osalta. Iso osa nykyisistä EU-maista myös sosiaalistui kylmän sodan aikana turvallisuus- ja puolustuspoliittisesti työnjakoon, jossa Euroopan integraation tehtävänä oli vastata siihen kuuluvien maiden taloudellisesta hyvinvoinnista Naton huolehtiessa sotilaallisesta turvallisuudesta. Tämän seurauksena EU-maat ovat kuitenkin saaneet nauttia etuoikeudesta jättää oman toimintaympäristönsä kovaan turvallisuuteen liittyvät kysymykset pitkälti teoreettisten pohdiskelujen asteelle.
Tästä kertoo myös se korvia huumaava hiljaisuus, joka nyt vallitsee EU:n yhteiseen puolustukseen liittyvien keskustelujen osalta. EU:n yhteisen puolustuspolitiikan mahdollisten seuraavien askelten sijaan keskusteluissa on nostettu esiin näkemys, (Naton ulkopuolelle on jäämässä vain neljä EU-maata – selvitimme, mitä virkaa on enää EU:n yhteisellä puolustuksella, Yle 18.5.2022 ) jonka mukaan Naton laajentuminen näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa lähes kaikkiin nykyisiin EU-maihin tekisi koko EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tarpeettomaksi.
Vaikka Nato-maiden määrällinen painopiste on EU:ssa, laadullisesti ja strategisesti painopiste on kiistämättä Yhdysvalloissa. Yhdysvallat ei ole vain kapasiteetiltaan ja teknologialtaan ylivertainen suhteessa Naton EU-maihin, myös sen strateginen katse on jo pidempään ollut muualla kuin Euroopassa. On totta, että Ukrainan sota on lisännyt transatlanttista strategista konsensusta, mutta tämä ei tarkoita, että Yhdysvallat olisi luopunut esimerkiksi Tyynenmeren alueeseen liittyvistä intresseistään. Unohtaa ei myöskään pidä Yhdysvaltojen, mutta myös eurooppalaisten maiden sisäpoliittisia tekijöitä, jotka osaltaan määrittävät eri maiden näkemyksiä ”mahdollisista tulevaisuuksista”.
EU-maat ovat, pitäessään kiinni kansallisvaltion yksinoikeudesta, jopa välttämättömyydestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, rakentaneet integraatiopolitiikalle lasikaton, jonka rikkominen on nähdäkseni mahdollista vain liittovaltiokehityksen kautta. Neofunktionaalisen teorian kautta tarkasteltuna kyse on integraation edistymisestä ”spillover”-mekanismin kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että integraatioaskeleet yhdellä politiikka-alueella luovat painetta ottaa myös muita politiikka-alueita integraation piiriin. Toisaalta ”spillover”-efektiä voidaan tuottaa myös integraatiolle asetettujen tavoitteiden kautta eli esittämällä, että tietyn tulevaisuuskuvan realisointi edellyttää integraation ulottamista tavoitteena kannalta relevanteille politiikka-alueille.
Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kohdalla kyse näyttäisi olevan jälkimmäisestä eli siitä, että uskottavan ja toimivan yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan toteuttamisen ehdoton edellytys on näiden politiikka-alueiden eurooppalaistamisesta tai yhteisöllistämisestä, käytännössä siis siirtämisestä yhteisten, ylikansallisten rakenteiden puitteissa tapahtuvaksi. Vastineeksi EU-jäsenmaat saisivat kollektiivisen turvallisuusyhteisön, jonka vastuulla on taata koko EU-alueen turvallisuus varmistamalla riittävä vakaus EU:n tärkeimmissä toimintaympäristöissä. Reunahuomautuksena todettakoon, että tällaisen liittovaltio-EU:n kuuluminen esimerkiksi Natoon olisi EU:n omassa päätösvallassa.
Haussa eurooppalainen, ei saksalainen Zeitenwende
Edellä sanotun perusteella katson, että saksalaisen Zeitenwenden sijaan tulisi puhua eurooppalaisen Zeitenwenden välttämättömyydestä. Ranskan ja Saksan integraatiomoottori on edelleen se ydin, jonka varaan integraation tulevaisuutta tulisi ja kannattaisi rakentaa. Tämä yhtäältä siksi, että Saksan nykyinen hallitus on edeltäjäänsä sitoutuneempi tavoitteeseen luoda EU:sta aito liittovaltio ja näyttäisi myös olevan valmis resurssoimaan – aiemmin tässä tekstissä esittämäni Saksan Eurooppa-politiikan perusperiaatteiden mukaisesti – tavoitetta vahvistaa EU-integraatiota. Mutta myös siksi, että Ranska on uudelleenlöytänyt roolinsa integraatiopolitiikan poliittisena ajatuspajana. Vaikka maailmanpoliittinen tilanne on tätä kirjoitettaessa äärimmäisen vakava ja tulevaisuuspolut vaikeasti hahmotettavissa, katson edellytysten kokonaiseurooppalaiselle, integraatiopoliittiselle Zeitenwendelle olevan olemassa.
Tämä Zeitenwende vaatii kuitenkin edellä mainitun integraatiopoliittisen lasikaton rikkomisen lisäksi myös perustavanlaatuista muutosta integraatiopolitiikan perustelemiseen kansalaisten suuntaan. Tähän asti vallitsevana metodina on ollut niin kutsuttu output-legitimaatio eli integraatiota on legitimoitu sen kautta saavutettujen tulosten kautta. Näin ei kuitenkaan voida toimia nykyisessä tilanteessa, vaan seuraavia integraatioaskeleita on perusteltava osoittamalla odotettavissa olevien hyötyjen ylittävän integraation syventämisestä seuraavat kustannukset ja haitat. Kyse on siis pitkälti samasta argumentaatiomallista kuin siinä, jota Suomen valtiojohto käytti perustellessaan Suomen tarvetta jättää Nato-jäsenhakemus mahdollisimman nopeasti. Siinäkin tarvetta perusteltiin jäsenyyden odotettavissa olevien hyötyjen siihen liittyviä haittoja ja kustannuksia suuremmalla painoarvolla.
EU ei voi olla sivustakatsoja, kun kriisien, konfliktien ja Ukrainan sodan jälkeisen ”uuden normaalin” rakenteita aletaan pohtia ja toteuttaa. Mutta EU voi hyvinkin jäädä sivustakatsojaksi, jos sen jäsenmailla ei ole poliittista halua rikkoa sitä integraatiopoliittista lasikattoa, joka tähän asti on tehokkaasti estänyt EU:ta kehittymästä sellaiseksi poliittiseksi yhteisöksi, joka kykenisi suojelemaan tehokkaasti omaa aluettaan, vakauttamaan ja ohjaamaan omien keskeisten toimintaympäristöjen kehitystä omien intressiensä perusteella tai tehokkaasti toimimaan viheliäisten globaaliongelmien ratkaisemiseksi. Monilla foorumeilla peräänkuulutettu ”strateginen autonomia” ei ole vain tulevaisuuden konsepti. Sitä vaaditaan myös seuraavien integraatioaskelten ottamiseksi, koska ilman ”strategista autonomiaa” eurooppalaista Zeitenwendeä ei voida toteuttaa.