Artikkelit

Kaskisavuista biotalouteen – mitä historia opettaa metsien käytöstä?

Fanny Churberg, Kaski, maisema Uudeltamaalta, 1872. Ateneumin taidemuseo, Ahlströmin kokoelma.

Männyn kasvu taimesta hakkuukypsäksi Etelä-Suomen kuivilla kankailla kestää helposti lähes sata vuotta. Pohjois-Suomessa mänty ja kuusi kasvavat vieläkin hitaammin. Mitä mahdollisuuksia meillä on ennakoida mihin metsiämme näin pitkällä aikajänteellä tarvitaan, varsinkin kun alati voimistuva ilmastonmuutos vielä lisää ennusteiden epävarmuutta. Lähdin kollegani Timo Myllyntauksen kanssa etsimään osviittaa näihin haasteisiin siitä ainoasta suunnasta, josta meillä on edes jonkinlainen varmuus – nimittäin historiasta. Löytyisikö menneestä kehityksestä säännönmukaisuuksia, joista voisi olla apua?

Kaskeamista, tervanpolttoa vai pellonraivausta

1700-luvun puolivälissä Suomessa oli runsaat 400 000 asukasta, mutta metsien riittävyydestä kannettiin jo tuolloin huolta. Kaunopuheisuuden professori ja lintutieteilijä Henric Hassel (1700-1776) arvosteli vuonna 1751 kaskiviljelyä metsien hävittämisestä, koska kaskeamisen jälkeen kasvoi lähinnä lehtimetsää, mutta ei enää niin järeätä kuusta tai mäntyä kuin ennen. Hän ei kuitenkaan vaatinut kaskeamisen välitöntä kieltämistä, koska se merkitsisi leivän viemistä asukkaiden suusta, ja autioittaisi maan välittömästi.

Samoista syistä Turun Akatemian kemian professori Pehr Adrian Gadd (1727-1797) olisi sallinut kaskiviljelyn vielä 6–8 vuoden ajan sellaisilla metsäseuduilla, missä asukkaat saivat suurimman osan ravinnostaan kaskista, edellyttäen, että kasketulla maalle perustettaisiin sen jälkeen laidun, pelto tai niitty. Kaskeamista jalompina metsänkäyttömuotoina hän piti kuitenkin sahatavaran valmistusta sekä tervan ja potaskan polttamista. Gaddin aikalainen, kasvitieteilijä Pehr Kalm (1716-1779) ei kannattanut yhtä varauksettomasti tervanpolttoa, sillä se vei huomion pois peltojen raivaukselta.

Fredrik Ahlstedt, Matti kaskella, 1893. Ateneum, Antellin kokoelmat.

Kaikista kaskiviljelyä ja tervanpolttoa kritisoivista kirjoituksista huolimatta ylivoimaisesti eniten puuta kulutettiin polttopuina – 1700–1800-lukujen vaihteessa yksinään noin puolet kaikesta Suomessa hakatusta puusta. Ensisijainen syy tähän kirjoitusten ja todellisuuden väliseen ristiriitaan oli se, että kriittinen voimavara ei ollut puu vaan työvoima. Tupien lämmittämiselle puulla talvipakkasten aikaan ei ollut vaihtoehtoja.

Kaskiviljely ja tervanpoltto sen sijaan veivät aikaa peltojen raivaamiselta, jota pidettiin rajallisen työvoiman tärkeimpänä käyttökohteena. Tämä näkemys liittyi 1700-luvulla Ruotsin valtakunnassa vallinneeseen ajatteluun runsaasta väestöstä valtakunnan suurimpana rikkautena ja kuvitelmaan maassa vallitsevasta työvoimapulasta.

Tervavene miehistöineen liukumassa sulkukanavaan, Kajaani, 1800- ja 1900-lukujen vaihde, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.

Sahateollisuuden nousu ja viljelyn siirtyminen metsistä soille

Metsäkadon pelko, joka oli vuosisatojen ajan luonnehtinut Ruotsin hallituksen politiikkaa, säilyi kun Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin vuonna 1809. Orastava sahateollisuus tukahdutettiin tiukalla sääntelyllä, koska vallitsevan merkantilistisen talousopin mukaan haluttiin säästää metsät kaivosteollisuuden tulevia tarpeita varten. Kaivokset eivät kuitenkaan tuoneet odotettuja rikkauksia, kuten J. L. Runeberg kuvasi vuonna 1848 ilmestyneen Vänrikki Stoolin tarinat avaavassa runossaan:

On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet.

Liberalismin saadessa jalansijaa 1860-luvun taitteessa sahateollisuus vapautettiin 1600-luvulta asti vallinneista tuotannon rajoituksista. Nopeasti kasvava sahateollisuus ulotti puunostoalueensa syvälle sisämaahan. Puuston arvon kohotessa maanomistajille tuli kannattavammaksi myydä puutavaraa kuin ryhtyä työlääseen kaskiviljelyyn tai vuokrata metsiä maattomalle väestölle kaskiviljelyä varten.

Väkiluvun kasvaessa ja kilpailevien puunkäyttömuotojen puristuksessa kaskiviljely ajautui kriisiin. Kiertoaikojen lyhentyessä sadot pienenivät ja pohjoisen hallanaroille seuduille siirtymisen myötä kadot yleistyivät. 1800-luvun loppuun mennessä kaskiviljelyn merkitys väheni olemattomiin, vaikka sitä harrastettiin satunnaisesti vielä 1900-luvun puoliväliin asti.

Kaskiviljelyn hiipuminen ei kuitenkaan merkinnyt polttoviljelyn väistymistä, ainoastaan sen siirtymistä metsistä soille. Suot ojitettiin, puut kaadettiin, kannot ja juurakot kaivettiin ylös, suon pinta kuokittiin ja lopuksi suon pinta sytytettiin palamaan. Soiden polttamista ei juuri kukaan tässä vaiheessa vastustanut, sillä soiden uskottiin aiheuttavan halloja. Soiden polttoviljely olikin 1800-luvulla Suomen ylivoimaisesti suurin fossiilisen hiilidioksidin lähde.

 

Suon poltto Pohjanmaalla. Suo sytytetään. Kansanvalistuseuran kalenteri 1911, kuva: I.K. Inha.

Suomi teollistuu puun avulla

Suomen 1860-luvulla käyntiin lähtenyt ja seuraavalla vuosikymmenellä kiihtynyt teollistuminen nojautui uusiutuvaan kotimaiseen energiaan: puuhun ja vesivoimaan. Sahateollisuuden rinnalle tuli paperiteollisuutta, kun Viipurin maalaiskuntaan perustettiin puuhiomo 1859 ja Tampereelle 1865. Tuolloin haapa oli vielä arvostettu puulaji, sillä se oli molempien tehtaiden raaka-aineena.

Vuodesta 1860 vuoteen 1900 polttopuun käyttö teollisuudessa viisinkertaistui ja vesivoiman käyttö yhdeksänkertaistui. Yhdessä ne kattoivat 87 prosenttia teollisuuden energiantarpeista vuonna 1900. Puu oli samalla myös teollisuuden tärkein raaka-aine, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman samanaikaisesti tapahtunutta lämmitysteknistä vallankumousta. Tehokkaiden kaakeliuunien ansiosta saatiin vuonna 1920 sama lämpöenergiamäärä kolmasosalla vuonna 1800 käytetystä puumäärästä.

Tilaa teollistumiselle loivat myös kaskiviljelyksen ja tervanpolton väistyminen puun arvon kohotessa ja hakkuutyömaiden tarjoamien työtilaisuuksien ansiosta.

Tammerkoski ja Isosilta (Hämeensilta) etelään kuvattuna 1900-luvun alussa. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Raaka-ainetarpeidensa turvaamiseksi metsäteollisuusyritykset aloittivat 1900-luvun vaihteessa intensiivisen kampanjan maa-alueiden hankkimiseksi maan pohjoisosista. Osin viinan voitelemana suuret maa-alat siirtyivät metsien nousevasta arvosta tietämättömiltä talonpojilta yritysten haltuun. Maanhankinnat tyrehtyivät vasta vuonna 1925, kun Lex Pulkkisen perusteella teollisuusyritykset joutuivat palauttamaan vuoden 1915 jälkeen hankkimansa tilat maatalous- ja asutustarkoituksiin.

Suomen itsenäistyttyä valtion metsistä vastaavan metsähallituksen uusi johtaja A. K. Cajander totesi virkaan astuessaan, että itsenäisenä maana Suomi tarvitsi entistä enemmän tuloja, ja näitä oli hankittava valtionmetsistä. Metsätulot olivat kasvatettavissa lisäämällä hakkuita ja soiden ojitusta sekä tehostamalla metsänhoitoa.

Kauaskantoisin seuraus oli hänen Arvid Borgin kanssa laatimallaan metsänhoidon ohjekirjeellä, jolla valtion metsissä aikaisemmin harjoitettu harsintahakkuu korvattiin kuviokohtaisilla uudistushakkuilla. Tästä runsaan 40 sivun ohjeesta muodostui 40 vuoden ajaksi sekä valtion että yksityismetsien hoidon peruskirja.

”Puusta valmistetusta selluloosasta saadaan keinotekoista silkkiä, josta tehdään naisten leninkikankaita, sukkia, paitoja y.m. hepeneitä. Kuva metsäpäivien reklaamikulkueesta, jonka ylioppilaat järjesti v.1929 Helsingissä.” (Lusto – Suomen Metsämuseo, Suomen Metsäyhdistyksen kokoelma / Metsätaloudellinen Valistustoimisto)

Sota-ajan avohakkuut

Puun energiakäyttö huipentui toisen maailmansodan aikana, koska puulla jouduttiin korvaamaan maahantuotuja fossiilisia polttoaineita. Polttoainepula merkitsi lisäksi sitä, että autot oli muutettava häkäpönttöjen avulla kulkemaan puulla, mikä vähensi polttoainetehokkuutta ja lastauskapasiteettia.

Puun tarvetta lisäsivät entisestään kuivat kesät ja lumen pieni vesipitoisuus, mikä vähensi vesivoimasta saatavan energian määrää. Kaiken kukkuraksi talvet vuosina 1939–1942 olivat kylmimmät yli sataan vuoteen, jolloin lämmityspuuta kului poikkeuksellisen paljon.
Talvisodan aikana polttopuutarve oli vielä mahdollista tyydyttää hyödyntämällä metsäteollisuuden puuvarantoja. Keväällä 1940 nämä varastot alkoivat kuitenkin huveta.

Puun saamiseksi niin nopeasti kuin mahdollista hakkuut sijoitettiin suotuisten kuljetusreittien lähelle ja toteutettiin avohakkuilla, jotta saataisiin mahdollisimman paljon puuta pinta-alayksikköä kohti. Näissä toimissa nähtiin suuria metsänhoidollisia ongelmia, mutta Metsähallitus totesi kuitenkin olevansa valmis tekemään hakkuita tavoiltaan ja määriltään, jotka eivät olleet järkevän metsänhoidon mukaisia.

Siirtyminen fossiilitalouteen

Korean sodan aiheuttaman talousbuumin seurauksena puun poistuma ylitti metsien kasvun vuoteen 1955 mennessä. Puuta ei enää riittänyt lisääntyvän energiantarpeen tyydyttämiseen. Sopivasti samaan aikaan fossiilisten polttoaineiden tuontihinnat romahtivat. Vuodesta 1957 vuoteen 1970 maahan tuodun kivihiilen hinta putosi yhteen kolmasosaan, ja raakaöljyn hinta puolittui. Tämän myötä fossiilisten polttoaineiden käyttö ylitti vuonna 1960 puun ja viisi vuotta myöhemmin kaiken uusiutuvan energian käytön.

Metsäteollisuuden kasvava ja monipuolistuva puun tarve aiheutti täyskäännöksen energiapolitiikassa. Oivallettiin, että talouskasvua voitiin kiihdyttää tuomalla hiiltä ja öljyä ja jalostamalla puu vientituotteiksi. Yhtäkkiä ei ollut enää tarvetta suosia puun energiakäyttöä, päinvastoin puun polttamista alettiin pitää vastuuttomana. Syvällisin oli muutos asenteissa koivua kohtaan, jota vielä 1950-luvulla pidettiin rikkaruohona, metsien valkoisena valheena. Mielipide muuttui nopeasti, kun uusi sellutekniikka mahdollisti massan valmistuksen koivusta, ja vaneriteollisuus laajeni.

Suomalaista istutuskoivikkoa 2011. Wikimedia Commons.

Toisaalta puun energiakäyttöä lisäsi selluteollisuuden jäteliemien lisääntyvä polttaminen arvokkaiden kemikaalien talteen ottamiseksi. Sellunvalmistuksessa ainoastaan noin puolet puusta päätyy lopulliseen massaan, ja loput joutuu jäteliemeen. Mustalipeän palamisen tahaton sivuvaikutus oli rikkidioksidipäästöjen nopea kasvu. Siksi se, mikä ensi silmäyksellä näytti olevan aito ympäristöparannus, oli vain yhden ympäristöongelman muuttaminen toiseksi.

Kesti kuitenkin 1970-luvulle asti, ennen kuin rikkidioksidipäästöjä ja niistä aiheutuvaa happosadetta pidettiin ongelmana. 1980-luvun alussa Saksasta kantautui tietoja happaman sateen takia kuolevista metsistä. Tämän jälkeen Suomen rikkidioksidipäästöt laskivat nopeasti.

Merasta suojelukiistoihin

Puun kysynnän lisääntyessä hakkuut ylittivät puun kasvun ja metsien puuvarannot lähtivät laskuun. Huoli teollisuuden puuhuollosta antoi sysäyksen 1960-luvulla toteutetuille Metsänparannuksen Rahoitusohjelmille, joiden avulla rakennettiin tiheä metsäautotieverkosto ja tehtiin laajamittaisia metsänojituksia. Kuutiomäärittäin MERA-ohjelmat ja niitä seuraavat panostukset ovat olleet menestyksekkäitä. Viimeisimpien, vuosina 2014–2017 tehtyjen mittausten mukaan metsien puusto kuutioina on yli puolitoistakertaistunut 1960-luvun 1,5 miljardin kuution pohjalukemista 2,5 miljardiin kuutioon.

Yleisesti arvioidaan, että merkittävin syy kuutiomäärien kasvuun on ollut metsäisten soiden ojittaminen ja lannoitus. Avohakkuiden ja sitä seuraavien puiden istutuksen tai kylvön vaikutuksista sen sijaan kiistellään kovasti. Jotkut vertaavat tätä harsintahakkuiden tuloksiin, jolloin se on epäilemättä ollut kasvua jouduttava. Toiset taas väittävät, että taimivaiheen hidas kasvu syö avohakkuiden hyödyt, joten jatkuva kasvatus olisi suositeltavampi.

Kolmas mahdollinen osasyy kuutiomäärien kasvuun on jäänyt suurimmaksi osaksi huomiota vaille, nimittäin metsälaidunnuksen loppuminen 1960-luvulla. Vielä vuonna 1938 käytettiin laitumina vajaata puolta kaikesta yksityisomistuksessa olevasta metsämaasta eli runsaat 7:ää miljoonaa hehtaaria.

Jussilan karjaa haetaan metsälaitumelta, Tammela 1928. Kuva Toivo Kaukoranta, Museovirasto.

Riippumatta siitä, mikä on merkittävin syy kuutiomäärien kasvuun, tämän saavuttamiseksi toteutetut toimenpiteet ovat vaikuttaneet merkittävästi metsien lajistoon. Vuonna 2019 julkaistun viidennen kansallisen uhanalaisuusarvion mukaan metsien talouskäytöstä johtuvat metsäelinympäristöjen muutokset olivat yhteensä 733 uhanalaisen lajin ensisijaisena uhanalaisuuden syynä. Yli puolella näistä lajeista syynä oli lahopuun tai vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen ja yli neljänneksellä metsien uudistamis- ja hoitotoimet.

Vielä vuonna 1950 arvioitiin Pohjois-Suomessa olevan neljä miljoonaa hehtaaria metsää niin sanotun nollarajan takana, eli puunhankinta niistä oli taloudellisesti kannattamatonta. Kun ensin raivattiin kosket puun uiton mahdollistamiseksi ja sitten rakennettiin tiheä metsäautotieverkosto, tuli vähitellen ilmeiseksi, ettei syrjäinen sijainti pelasta yhtään metsää hakkuilta.

Keskustelu metsien käytöstä kiihtyi vuonna 1967, kun nuoret radikaalit ottivat vallan Suomen luonnonsuojeluliitossa ja syrjäyttivät vanhan polven arvovaltaiset metsämiehet ja muut luonnonsuojeluun varovaisesti suhtautuvat herrat. Todellinen konflikti repesi vuonna 1970, kun luonnonsuojeluliiton lehti Suomen Luonto julkaisi metsäteemanumeron, jossa metsätaloutta syytettiin maisemien runtelemisesta ja metsäyhtiöitä metsien raiskaamisesta. Erityistä huomiota sai valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus, jota syytettiin muun muassa suojametsien raiskaamisesta, porolaitumien ja riistan tuhoamisesta ja myrkkyjen kylvämisestä.
Merkittävin syy keskustelun kiihtymiseen taisi kuitenkin olla että,

”Puuntuotannosta pois otettujen luonnonsuojelualueiden pinta-ala oli 1970-luvun alkuun asti niin pieni ja alueet sijaitsivat pääosaksi niin huonoissa kasvuoloissa, että niiden puuntuotantoa pienentävä vaikutus ei ollut merkittävä,” kuten Metsäntutkimuslaitoksen metsänarvioimisen emeritusprofessori Kullervo Kuusela totesi kirjassaan Metsän leiviskät.

Kansallispuistokomitean vuonna 1977 julkaisemassa mietinnössä esitettiin perustettavaksi 42 uutta kansallispuistoa ja 16 uutta luonnonpuistoa. Se olisi tarkoittanut luonnon- ja kansallispuistojen pinta-alan laajentamista vajaalla 1,2 miljoonalla hehtaarilla, jolloin niiden pinta-ala olisi kuusinkertaistunut 1,4 miljoonaan hehtaariin. Laajan vastustuksen komitean alkuperäinen esitys oli supistunut neljäsosaan, kun Valtioneuvosto vahvisti sitä. Suojelukiistat jäivät siten kytemään, vaikka verkostoa laajennettiin hieman jo seuraavina vuosina.

Suojelukiistat

Suomen metsien todellinen tila paljastui monille viimeistään vuonna 1984, kun Suomen Luonto julkaisi Mikko Punkarin artikkelisarjan, joka osoitti, kuinka Suomen itä- ja pohjoisrajat näkyivät selvästi satelliittikuvista. Tämä johtui Suomen intensiivisestä metsänhoidosta verrattuna rajantakaiseen Karjalaan sekä porojen ylilaiduntamisesta Lapissa. Metsälajien tilanteesta saatiin tutkimustietoa pari vuotta myöhemmin, kun Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan ensimmäinen mietintö ilmestyi. Siinä todettiin, että tärkeimpiä lajien vähenemisen syitä ovat metsä- ja maatalousympäristöjen yksipuolistuminen maankäytön muuttuessa yhä intensiivisemmäksi.

Ympäristöaktivistien leiri Hattuvaaran Viluvaarassa elokuussa 1980. Metsähallitus aikoi myrkyttää vesakoituneen taimistoalueen. Joukko pohjoiskarjalaisia luonnonsuojelijoita ja ympäristöaktiiveja pystytti leirin myrkytysalueelle helikopterikentän viereen. Kuva Mitro Kontturi Ilomantsin Museosäätiö

Huoli metsien tilasta sai konkreettisen muodon vuonna 1987, kun yksittäisten ihmisten muodostama Erämaaliike syntyi 1987 vastustamaan Kessin erämaan hakkuita. Se korosti saamelaisten oikeuksia sekä hakkuiden vaikutuksia poro- ja paikallistalouteen sekä työllisyyteen. Tavoitteena oli lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto Pohjois-Suomen erämaa-alueille. Toiminta oli tuloksekasta, sillä vuonna 1991 perustettiin kaksitoista suurta erämaa-aluetta kokonaispinta-alaltaan noin 1,5 miljoonaa hehtaaria. Erämaalaki säilytti tärkeät erämaa-alueet, mutta salli useiden porojen laiduntamisen kannalta tärkeiden vanhojen metsien hakkuut esimerkiksi Hammastunturissa ja Kessi-Vätsärissä. Siksi konflikti jatkuu vielä tänäkin päivänä keskittyen erityisesti saamelaisten oikeuksiin ja puunkorjuun vaikutuksiin poronhoitoon.

1980-luvun lopulla metsäkiistoja alkoi kyteä myös Kainuussa. 1988 paikalliset asukkaat ja Luonto-Liittoon kuuluvat oululaiset biologian opiskelijat nousivat vastustamaan Murhisalon metsän hakkuita valmistelevan metsäautotien rakentamista Kuivajärven kylässä itärajan läheisyydessä. Kalevalaseura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Antropologinen seura tukivat Murhisalon suojelua vienankarjalaisen eräkulttuurin muistomerkiksi korostaen suomalaisen kulttuurin ja metsien yhteyttä.

Talaskankaan mielenosoitus 1988. Kuva: Jan Kunnas

Kainuun ja Pohjois-Savon välisellä metsäalueella Talaskankaalla leimahti myös kiista. Alueen suojelemista oli esitetty jo 1970-luvulla, mutta asia ei edennyt, vaikka paikalliset asukkaat kannattivat suojelua.   Kun hakkuut jatkuivat 1988 rauhanomaisista mielenosoituksista, parlamentaaristen ryhmien vetoomuksista ja 900 henkilön allekirjoittamasta adressista huolimatta, jäi jäljelle vain väkivallaton suora toiminta. Metsäaktivistit kiipesivät puihin estääkseen niiden kaatamisen. Taistelu hävittiin, mutta sota voitettiin: meneillään olevat hakkuut tehtiin, mutta koko Talaskankaan alueelle saatiin väliaikainen hakkuukielto.

Asenteet muuttuvat

Talaskankaan konfliktin vauhdittamana käynnistettiin ympäristöministeriön aloitteesta Etelä-Suomen vanhojen metsien kartoitus. Resurssien puutteen vuoksi se aloitettiin kansalaisille suunnattuna kyselynä.

Asenteet olivat muutenkin muotoutumassa metsien suojelemiselle myönteisiksi. Yksi osoitus tästä oli Suomen Luonnonsuojeluliiton ja Luonto-Liiton keräämä metsäadressi, joka 220 000 allekirjoituksella oli Suomen siihen asti kolmanneksi suurin vetoomus. Se vaati Lapin erämaa-alueiden ja Etelä-Suomen jäljellä olevien luonnonmetsien säilyttämistä sekä metsien terveyden turvaamista vähentämällä rikkipäästöjä yhdeksänkymmenellä prosentilla ja typpipäästöjä 75 prosentilla 1980-luvun alun tasoon verrattuna.

Vuonna 1989 alkaneesta vanhojen metsien kartoituksesta huolimatta viranomaiset eivät useaan vuoteen tehneet juuri mitään vanhojen metsien suojelun eteen. Yksityisten ilmoittamia metsiä jätettiin huomiotta tai hakattiin ilmoitettujen rajausten mukaisesti. Tarvittiin uusi metsäkonflikti, tällä kertaa Porkkasalon vanhan metsän hakkuista Hiidenportin kansallispuiston reunalla lokakuussa 1991, ennen kuin vanhojen metsien kartoitus alkoi toden teolla.

Metsäkonfliktien intohimoisin vaihe rauhoittui, kun Suomen hallitus hyväksyi Etelä- ja Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelmat vuosina 1993 ja 1996. Suomen liityttyä Euroopan unioniin vuonna 1995 Natura 2000 -ohjelma toi vielä noin 30 000 hehtaarin verran suojeltuja metsiä Etelä-Suomeen. Vuonna 1994 maa- ja metsätalousministeriö julkaisi metsätaloudelle uudet ympäristöohjeet. Näihin ohjeisiin perustuva uusi metsälaki, joka on voimassa sekä yksityisellä että valtion maalla, tuli voimaan vuonna 1997. Ympäristöystävällisemmistä metsänhoitomenetelmistä huolimatta vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisarvioinnissa todettiin uhanalaisista lajeista 833 elävän ensisijaisesti metsissä. Metsien suojeluverkostossa myös runsaasti puutetta, varsinkin Etelä-Suomessa, missä suojeltujen metsien osuus on vain 2,6 prosenttia. Metsäkonfliktit jatkuvat siten edelleen.

Viimeisimpänä ilmastonmuutos on tuonut uuden ulottuvuuden metsien ympärillä käytävään keskusteluun. Metsien tulisi kyetä sopeutumaan puiden elinkaaren aikana tapahtuvaan ilmastonmuutokseen ja samalla omalta osaltaan auttaa torjumaan sitä. Pahimmassa tapauksessa puuston kasvun lisäys voi tyrehtyä runsastuviin hyönteistuhoihin, metsäpaloihin ja myrskyvahinkoihin.

Ristiriitaiset tavoitteet tiivistyivät vastikään käydyssä kiistelyssä EU:n LULUCF-asetuksesta, jonka tavoitteena oli luoda järjestelmä, jolla maan ja metsien käytöstä syntyvät päästöt otetaan huomioon ilmastopäästöjen laskennassa. Esitykseen sisältyi metsien käytön referenssitaso, jonka ylittävät hakkuut on kompensoitava muilla ilmastotoimilla. Suomelle asetetun referenssitason pelättiin vaarantavan hakkuiden lisäystavoitteet ja estävän siten metsäteollisuuden laajentumissuunnitelmat. Suomalaismeppien ankaran lobbaamisen johdosta referenssitasoa kuitenkin laskettiin.

Biotalous

Vuonna 2014 julkaistun Suomen kansallisen biotalousstrategian mukaan:

Biotaloudella tarkoitetaan taloutta, joka käyttää uusiutuvia luonnonvaroja ravinnon, energian, tuotteiden ja palvelujen tuottamiseen. Biotalous pyrkii vähentämään riippuvuutta fossiilisista luonnonvaroista, ehkäisemään ekosysteemien köyhtymistä sekä edistämään talouskehitystä ja luomaan uusia työpaikkoja kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.

Biotalouden käsite tuntuu siten kattavan kaikki ne ristiriitaiset tavoitteet, joita on asetettu Suomen metsien käytölle viimeisten 270:n vuoden aikana. Jos biotalous on vain uusi sana vanhoille käytännöille, niin uudelleenbrändäys on ollut todella onnistunutta. Metsä Fibren Äänekoskelle rakentaman uuden sellutehtaan nimeämiselle ”biotuotetehtaaksi” olisi pitänyt antaa palkinto vuosikymmenen PR-teosta, koska sellutehtaasta poiketen biotuotetehdasta oli käytännössä mahdotonta vastustaa. Sellu on kuitenkin uudenkin tehtaan päätuote kahdeksankymmenen prosentin osuudellaan, ja loput tuotannosta on erilaisia sivutuotteita kuten mäntyöljyä ja tärpättiä. Laaja valikoima arvokkaita sivutuotteita on kuitenkin vuosikymmenien ajan ollut tärkeä sellutehtaiden taloudelle.

Esimerkiksi Schaumanin sulfiittisellutehdas Pietarsaaressa tuotti 1940-luvun alkupuolella vuosittain noin miljoonaa litraa sataprosenttista sulfiittiviinaa. Tuotanto kohosi 1960- ja 1970-luvuilla jo 2,5 miljoonaan litraan, mikä vastasi neljää prosenttia liikevaihdosta. Toinen merkittävä sivutuote oli mäntysuopa, jota yksistään Enso Gutzeit tuotti runsaat kaksi miljoonaa kiloa jo 1930-luvun lopulla. Toisen maailmansodan aikana rehuselluloosaa kohosi sellutehtaiden yhdeksi päätuotteeksi, esimerkiksi vuonna 1941 lähes kolmannes Rauman sellutehtaan tuotannosta käytettiin rehuna.

Polttoaineeksi vai raaka-aineeksi? Kuva: Jan Kunnas.

Biotalous ei siten näytä ainakaan ensi silmäyksellä tarjoavan mitään todellista muutosta Suomen metsien hyödyntämisessä. Aikaisempaan verrattuna se yrittää määritelmänsä mukaan kattaa kaikki nämä ristiriitaiset tavoitteet samanaikaisesti, kun aikaisemmin metsiin on mahtunut vain yksi totuus kerrallaan. Todellinen testi biotalouden käsitteelle on se, korvaako puun ja muiden biopohjaisten materiaalien lisääntynyt käyttö fossiilisia polttoaineita ja uusiutumattomia materiaaleja vai merkitseekö se vain lisäkulutusta, ja onko metsäenergian ja raaka-aineiden lisääntynyt käyttö ristiriidassa metsiemme monimuotoisuuden säilyttämisen kanssa vai ei.

Biotalouden käsite sulkee sisäänsä useimpia historian saatossa keskenään kilpailleita metsänkäyttömuotoja.

Säännönmukaisuutta löytyi vain muutoksen pysyvyydestä

Katsottaessa taaksepäin viimeisen 270:n vuoden kehitykseen nähdään, että Suomen metsien käytöstä on oikeastaan aina kiistelty. Näkemykset metsien järkevimmistä käyttötavoista ovat heilahdelleen, maataloudesta metsätalouteen ja kaivostoiminnasta metsäteollisuuteen. Luonnonsuojelu lisättiin tavoitteisiin viimeistään 1800-luvulla.

Heilahdukset ovat usein olleet hyvin nopeita, varsinkin suhteessa puiden pitkään kasvuaikaan. Ensin vaikuttaa siltä, ettei menneestä kehityksestä löydy mitään säännönmukaisuutta, josta voisimme ottaa oppia. Etsimämme säännönmukaisuus on juuri tämä jatkuva ja usein äkillisesti muuttuva näkemys metsien järkevimmästä käytöstä.

Päätettäessä metsien uudistamisen keinoista ja käytetyistä puulajeista olisi silti kyettävä ennakoimaan tulevat tarpeet ja kasvuolosuhteet jopa sadan vuoden päähän. Aikaisempi kehitys osoittaa kuitenkin, että tulevaisuuden tarpeita on vaikea ennakoida edes muutamia vuosikymmeniä eteenpäin. 1800-luvun puolivälissä vain pari vuosikymmentä ennen sahateollisuuden hullun kasvun vuosia metsien tulevaisuutena pidettiin kaivosteollisuuden energiantarpeiden takaamista. Lähempänä meidän aikaamme nähtiin muun muassa nopea käänne asenteissa koivua kohtaan. Onko meillä mitään syytä olettaa, että olisimme sen parempia ennakoimaan tulevaisuutta ilmastonmuutoksen edetessä?

Tällä hetkellä varaudumme ilmaston lämpenemiseen Suomessa, joka onkin todennäköisin, vaikka ei ainoa mahdollinen kehityssuunta. Mutta pystymmekö riittävästi varautumaan tämän sisällä tapahtuviin vaihteluihin, säiden ääri-ilmiöiden ja hyönteistuhojen lisääntymiseen? Paras vakuutus tätä epävarmaa tulevaisuutta vastaan on monien puulajien suosiminen ja monimuotoisuuden suojeleminen, jolloin metsäluonnon sopeutumiskyky säilyy mahdollisimman suurena.

Maapuu Pyhä-Häkin kansallispuistossa. Kuva Jan Kunnas.

 

Lisätietoja

2 kommenttia artikkeliin “Kaskisavuista biotalouteen – mitä historia opettaa metsien käytöstä?

  1. Kiitos. Mielenkiintoinen artikkeli myös ei historian alan ammattilaiselle.
    Mukava saada perspektiiviä päivän keskusteluun.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *