Suojelupoliisi nosti äskettäin julkistetussa vuosikirjassa esille äärioikeistolaiseen terrorismiin liitetyt salaliittoteoriat, erityisesti mainiten niin sanotun väestönvaihtoteorian. Puhuttaessa selväsanaisesti termin yhteydestä terrorismiin, monella perussuomalaisella näytti nousseen karvat pystyyn. Ajatus väestönvaihdosta on kuitenkin esiintynyt myös heidän puheissaan. Entä mikä on nationalististen puolueiden ja vallankumouksellisten ääriryhmien välinen suhde? Millaisia ovat heidän ratkaisuvaihtoehtonsa?

On tietysti selvää, kuten perussuomalaisetkin korostivat, etteivät he kannata terrorismia. Selvää on myöskin, että joitain terroritekoja on perusteltu samoilla tai samansuuntaisilla ajatuksilla. Halusivat tai eivät, perussuomalaiset ja muut oikeistoradikaalit ryhmät ylläpitävät samoja narratiiveja, joilla myös väkivaltaa käyttävät tahot perustelevat toimintaansa.

Tarkastelen termin alkuperää ja myös hieman sitä, mikä on nationalististen puolueiden ja vallankumouksellisten ääriryhmien välinen suhde. Jos he jakavat diagnoosin länsimaisen yhteiskunnan kriisiytyneestä tilasta, millaisia ovat heidän ratkaisuvaihtoehtonsa kriisistä selviytymiselle?

Väestönvaihto kytkeytyy terminä Ranskassa 1960-luvulla syntyneen niin sanotun uuden oikeiston teeseihin. Uusi oikeisto hylkäsi ainakin julkituoduissa lausumissan rotuopit ja avoimen vallankumouksellisen, fasistisen ajatteluperinteen, painottaen kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttämistä. Toisaalta liikkeen teksteissä kansakunta nähdään edelleen orgaanisena yksikkönä, eivätkä biologiset metaforat ole heille vieraita. Liikkeen nousu on nähty eräänlaisen vastareaktiona muun muassa 1960-luvulta alkaneelle liberaalin vasemmiston esiinnousulle ja sen koetulle hegemonialle. Italialainen tutkija Piero Ignazi on kuvannut uuden oikeiston kehitystä hiljaiseksi vastavallankumoukseksi.

Teorian alkuperä ja käsitys länsimaiden tilasta

Väestönvaihto -termin alkuperästä puhuttaessa viitataan usein kirjailija Renaud Camus’n vuonna 2010 julkaisemaan kyseisen nimiseen esseeseen (Le Grand Remplacement) vaikka moni, myös Camus itse, on sitä käyttänyt aiemminkin. Vastaavanlaisia ajatuskuluja on löydettävissä pitkin historiaa muun muassa ranskalaisilta äärioikeistoajattelijoilta yli sadan vuoden takaakin. Suomessa esimerkiksi Jussi Halla-aho on käyttänyt termiä väestönvaihto jo vuosia aiemmin.

Camus on selittänyt termiään muutaman vuoden takaisessa esseessään (You Will Not Replace Us!, PDF),  korostaen, että on olemassa ryhmä ihmisiä, väestönvaihtajia, jotka ajavat monikulttuurisuutta, ja haluavat vaihtaa sekä ihmiset että korvata koko läntisen sivilisaation. Kyse ei siis ole pelkästään mistään empiiristen faktojen havainnoinnista, vaan teoriaan liittyy olennaisesti salaliittoteorian kaltainen ajatus takana olevista pahantahtoisista toimijoista.

Pääasiassa Afrikasta, ja erityisesti muslimimaista, tulee väkeä, jotka korvaavat alkuperäisväestön. Korvattavia on kahdenlaisia. Toisaalta osa väestöä pitää kehitystä toivottavana, osa puolestaan alistuu sille, tai kiistää kyseisen kehityskulun olemassaolon. Mutta Camus’n mukaan on myös heitä, jotka näkevät sen olevan ”absoluuttista hirviömäisyyttä”, jota vastaan heidän esi-isänsä ovat taistelleet vuosisatoja. He ovat valmiita vastustaman kehitystä kaikin keinoin aina kuolemaan asti.

Ranskaan on toki myös Camus’n mukaan muuttanut jatkuvasti väkeä ulkomailta. Mutta tämä uusin kehityskulku on toisenlaista. Se ei ole enää maahanmuuttoa, vaan invaasio, tai etninen tsunami. Olennaista on, että uudet tulijat eivät sopeudu vaan tuovat oman kulttuurinsa mukanaan. Ja mikä oleellisinta, he eivät, kuten Camus julisti 2010,  ole ranskalaisia,

eurooppalaisen valkoisen rodun sekä kreikkalaisen ja latinalaisen kulttuurin ja kristinuskon kansaa.

Aitoa Ranskaa hänelle edusti erityisesti maaseutu, joka oli nyt muuttumassa hiljalleen Pariisin esikaupunkien kaltaiseksi maahanmuuttajia viliseväksi monikulttuuriseksi sekamelskaksi, jossa aidot kulttuurierot lopulta katoavat.

Viime kädessä uhan alla on siis koko eurooppalainen sivistys ja sivilisaatio. Kyse ei ole paikallisesta, tilapäisestä kriisistä, vaan koko maanosaa koetteleva eksistentiaalinen kriisi. Tästä kehityskulusta, hieman eri määrein, puhuivat jo 1920-luvun kriisin filosofit, Oswald Spengler etunenässä. Sittemmin erityisesti Ranskassa 1960-luvulla syntynyt uuden oikeiston koulukunta on palannut teemaan jatkuvasti, puhuen eurooppalaisen kulttuurin moninaisuuden tuhoutumisesta monikulttuurisuuden seurauksena.

Suomeenkin ranskalaisella uudella oikeistolla on ollut heijastuksensa, muun muassa Suomen Sisun kautta, kuten esimerkiksi Tuula Vaarakallio  on osoittanut. Heidän alkuperäinen ohjelmansa puhui varoittaen muun muassa kulttuurien sekoittumisesta, ja piti edustuksellista demokratiaa ilveilynä.

Halla-aho on puolestaan kirjoittanut kansakunnasta biologiaan pohjaavan ryhmähakuisuuden korkeimpana ilmentymänä ja luonnollisen kehityksen tuloksena.

Sisun hallituksessakin toimineelle Jussi Halla-aholle väestönvaihto on, Camus’n tapaan, tarkoittanut eurooppalaisuuden katoamista ”niin etnisenä kuin sivistyksellisenä ja kulttuurisena käsitteenä”. Toisessa yhteydessä, väestönvaihtoon viitatessaan, Halla-aho on myös kirjoittanut siitä, mitä itseisarvoa on ”suomalaisuudella, kristillisyydellä, eurooppalaisuudella tai valkoihoisuudella”. Erot Camus’n teoriaan ovat lähinnä siinä, millaisina tämä pitää ”väestönvaihtajien” roolia ja motiiveja.

Diagnoosista toimintaan?

Oleellisempi kysymys kuin itse termin tai teorian alkuperä on esitetyt ratkaisuvaihtoehdot. Jos kysymyksessä on koko länsimaisen yhteiskunnan perusteisiin menevä kriisi, millä tavoin laiva saadaan käännettyä? Terrorismikin voi, kuten on nähty, tietysti olla joillekuille vastaus, vaikka ranskalainen uusi oikeisto väkivallan hylkääkin. Äärioikeiston fantasioissa myös sisällissota tai rotusota kuuluvat keinoihin tai kehityksen mahdollisiin seurauksiin. Jotkut perussuomalaiset paikallisvaikuttajatkin ovat osallistuneet tällaisten visioiden laatimiseen.

Sotaisan kuuloisia visioita löytyy toki laajemmaltikin. Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen on Suomen Sisun puheenjohtajana toimiessaan haaveillut kansallismielisestä vallankumouksesta  ja puhunut länsimaiden itsesäilytysvaiston rappeutumisesta.  Hänen seuraajansa Suomen Sisun puheenjohtajana on puolestaan julistanut ”totaalista kulttuurisotaa”  ja vaatinut puhdistuksia niin mediassa kuin yliopistoissakin. Jussi Halla-aho on vuosia sitten kirjoittanut, että ”Länsimaisen sivilisaation osaksi ei ole tullut tehdä valintaa sodan ja rauhan välillä. Sen on valittava sodan ja tuhoutumisensa välillä”.

Näissä lausumissa liikutaan sen rajalla, voidaanko ne nähdä viitteinä väkivaltaisesta kehityksestä, vai onko ne yhä mahdollista sovittaa jonkinlaisen väkivallattoman ”kulttuurisodan” raameihin. Ainakin joillekin tämä metapoliittinen epämääräisyys lienee tarkoituksellista, vaikka he ovatkin valinneet parlamentaarisen vaikuttamisen tien. Ranskalaisen uuden oikeiston visioista löytyy myös joitain malleja, joiden kautta voidaan arvioida kriisin ratkaisuvaihtoehtoja.

Ranskalaisen uuden oikeiston keskeisin filosofi, Alain de Benoist, on visioinut systeemin muutosta asemasodan termein, jossa aatteiden hidas muutos johtaa lopulta systeemin muutokseen. Hänen mukaansa ”verkottuneessa maailmassa kapina voi olla mahdollista, muttei vallankumous”.

Muutos tulee de Benoist’n mukaan systeemin romahdettua omaan mahdottomuuteensa. Hän kirjoitti jo 1970-luvulla, (Les Idées à l’endroit, 1979) että tulevaa romahdusta voidaan myös kiihdyttää käyttämällä liberaalin järjestelmän heikkouksia sitä itseään vastaan. Liberaali yhteiskunta suvaitsevaisuudessaan tarjoaa vastustajilleen aseet käteen, ja keskustelua kärjistämällä voidaan yhteiskunnan polarisaatiota kasvattaa romahduspisteeseen.

Toinen keskeinen uuden oikeiston ajattelija, Guillaume Faye, on nähnyt kriisissä pelastavan voiman. (Guillaume Faye, Why We Fight: Manifesto of the European Resistance, 2001) Kriisi on hänelle “historian moottori”, ja “syvenevä kriisi sekä sitä seuraava kaaos ovat heräämisen ja kapinan edellytyksiä”. Myös Faye näkee kehityksen päätepisteenä järjestelmän sisäisen romahduksen. Vihollinen löytyy lopulta systeemin sisältä monikulttuurin kannattajista, jota vastaan massat on saatava heräämään.

Tällaisia laajakantoisia visioita on harvemmin enää kuultu perussuomalaisten johdon taholta vaan sävy on pragmaattisempi, vaikka esimerkiksi aiemmista Halla-ahon tai Immosen kirjoituksista joitain suuntaviittoja voidaan löytääkin. Käänne pois ”Ruotsin tieltä”, romahduksen ja totaalisen väestönvaihdoksen välttäminen, lienee heidän visioissaan edelleen mahdollinen myös parlamentaarista tietä, vaikka se puolueen liepeillä pyöriville ääriaineksille ei sitä enää olisikaan.

Parlamentaarista tietäkin tapahtuva muutos ja heidän visioidensa toimeenpano edellyttänee kuitenkin ainakin perustavanlaatuisia muutoksia vallitsevaan länsimaiseen, liberaaliin politiikkaan ja siirtymistä kohti orgaanisempaa, kansallisvaltiokeskeistä järjestelmää ja nationalistista kontrollin palauttamista. Eräänlaista hidasta aatteellista vastavallankumousta siis.

• Suojelupoliisin vuosikirja 2020: Äärioikeistolainen terrorismi muodostaa merkittävän uhkan länsimaissa
• Suo­ma­lai­nen uusoi­keis­to ja kon­ser­va­tii­vi­kris­ti­tyt lä­hen­ty­vät toi­si­aan (Professori Risto Saarisen haastattelu, Helsingin yliopisto 15.4.2019)
• Janne Seppänen: Väestönvaihto poliittisena viestintänä (Mediayhteiskunta-blogi 25.3.2021)

YTT Tommi Kotonen on perehtynyt suomalaisen äärioikeiston historiaa ja kehitykseen.
Hänen teoksensa Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana, ilmestyi vuonna 2018.