Historiallinen jossittelu on kiistanalaista. Sillä on kuitenkin oleellisia rooleja ja arvonsa historiantutkimuksessa. Jossittelu mahdollistaa syy-seuraussuhteiden jäljittämisen. Täten se pystyy myös tarjoamaan ymmärrystä historian kontingenssista ja vääjäämättömyydestä. Jossittelu myös yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden sekä mahdollistaa harkitut moraaliarvostelmat ja vastuun omasta toiminnasta.

Historiallinen jossittelun eli kontrafaktuaalisen ajattelun arvo ja merkitys historiantutkimuksessa on kiistanalainen. Kontrafaktuaalinen ajattelu kysyy, mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat olleet toisin. Se pyrkii rakentamaan skenaarioita vaihtoehtoisista historioista. Nämä skenaariot kuvaavat historioita, jotka olisivat tapahtuneet, jos jokin historiallinen seikka olisi ollut tosiasioiden vastaisesti.

Voimme esimerkiksi kysyä, mitä olisi tapahtunut, jos Arthur Eddington (1882-1944) ei olisi havainnut valon kaareutumista vuonna 1919. Millainen suhteellisuusteorian vastaanotto olisi ollut? Olisiko esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan vihanpito marginalisoinut teorian ilman Eddingtonin ponnisteluja kohti kansainvälistä tiedettä?

Jossittelua pidetään usein episteemisestä tyhjänä jälkiviisasteluna. Keskeisin ongelma jossittelussa on väitetysti se, ettemme voi koskaan tietää, miten asiat olisivat menneet. Vaihtoehtoiset kehityskulut kun eivät jätä jälkiä itsestään. Meillä ei siis voi olla suoraa evidenssiä vaihtoehtoisista menneisyyksistä. Tätä ongelmaa kuitenkin liioitellaan.

Ensinnäkään emme voi, tarkkaan ottaen, koskaan päästä katsomaan edes aktuaalista menneisyyttä ja kertomaan, mikä historiantulkinta lopulta vastaa sitä. Lopullista varmuutta ei ole missään.

Toiseksi suoran ja epäsuoran evidenssin jaottelu on keinotekoinen. Erilaiset historiantulkinnat nojaavat erilaisiin ja eriasteisiin lähdeaineistoihin ja päättelyihin. On yksi asia tutkia suhteellisuusteorian vastaanottoa ja toinen asia tutkia koloniaalisen tieteen riippuvuutta paikallisista, usein äänettömistä, toimijoista.

Kolmanneksi kaikki historialliset rekonstruktiot nojaavat periaatteisiin siitä, miten maailma toimii. Näitä samoja periaatteita voidaan käyttää vaihtoehtoisten menneisyyksien konstruoimiseen. Uskomme, että Eddingtonin havainnolla oli merkitystä suhteellisuusteorian vastaanottoon, koska uskomme, että tieteessä havainnot ja teoria ovat keskenään riippuvaisia. Tämän riippuvuuden pohjalta voimme arvioida, että ilman Eddingtonin havaintoa teoriaa olisi saatettu pitää saksalaisena spekulaationa vailla arvoa. Aikalaiskeskustelu myös tukee näitä epäilyjä teoriaa kohtaan.

Jossittelun keskeinen rooli historiallisessa ajattelussa

Jossittelu on siis episteemisesti mahdollista. Näihin mahdollisuuksiin on syytä kiinnittää huomiota, sillä jossittelulla on myös aivan keskeisiä rooleja historiallisessa ajattelussa.

Ensinnäkin ilmiöiden syitä ja seurauksia voidaan löytää vain sallimalla jossittelu. On kysyttävä, mitä olisi tapahtunut, jos oletettu syy olisi ollut toisin. Jos seuraus olisi muuttunut, on löydetty yksi syy ilmiölle. Tätä kutsutaan kontrafaktuaaliseksi teoriaksi selittämisestä. Esimerkiksi Eddingtonin havainto on syy Einsteinin teorian hyväksymiselle vain, jos teoria olisi pysynyt epäilyksen alaisena tai marginaalissa ilman havaintoa.

Kun etsitään syitä, lähdetään vaihtoehtoisista lopputuloksista. Kysymme, milloin lopputulos olisi ollut X* eikä X ja sitten etsimme vaihtoehtoisen menneisyyden Y*, joka olisi johtanut lopputulokseen X*. Tämä tutkimuksen suunta siis eroaa perinteisestä jossittelusta, jossa kysytään, mihin eri alkutila Y* olisi historian kuljettanut. Jossittelua voidaan täten tehdä kahteen suuntaan, joko painottaen erilaista alkutilaa tai erilaista lopputilaa.

Toiseksi kysymys historiallisesta kontingenssista vaatii kontrafaktuaalista ajattelua. Kontingenssin on usein ajateltu olevan historian ymmärtämisen ytimessä. Sanotaan, että historia paljastaa, ettei nykytila ole itsestäänselvyys. Tämä oppitunti voidaan saavuttaa vain sallimalla kontrafaktuaalinen ajattelu. Jos haluamme tietää, oliko jokin tapahtuma sattumanvarainen vai vääjäämätön, meidän on tutkittava sitä, miten uskottavaa on, että tapahtuma olisi ollut toisin.

On siis rakennettava vaihtoehtoisia historioita, joissa lopputulos olisi ollut toisenlainen, ja kysyttävä, miten uskottavia nämä historiat ovat. Esimerkiksi on uskottavaa, että Einsteinin teoria olisi jäänyt (ainakin joksikin aikaa) marginaaliin. Eddingtonin havainto nimittäin olisi voinut jäädä tekemättä 1919 joko maailmansodan tai ihan vain huonomman sään takia. Tiedämme, miten arvaamattomia sodan seuraukset tai sää ovat, ja täten on uskottavaa, että ne olisivat voineet olla toisenlaiset. Tästä seuraa, että Einsteinin teorian nopea maine oli kontingentti historiallinen seikka.

Kolmanneksi tulevaisuuden ajattelu vaatii historiallisia kontrafaktuaaleja. Ainoa tapa toimia paremmin nykyhetkessä on tutkia menneisyyden toimijoiden tekoja ja niiden seurauksia. Pelkästään tekojen tosiallisten seurausten kartoittaminen ei riitä, sillä samat seuraukset olisivat voineet tapahtua riippumatta teoistamme. Meidän on kysyttävä, mitä olisi kannattanut tehdä, jotta asiat olisivat menneet paremmin. Vastauksesta voimme saada virikkeitä oman toimintamme väkevöittämiseen. Vaihtoehtoiset menneisyydet eivät kuitenkaan ole merkittäviä vain toimintakykymme parantamiselle. Kykymme käsittää vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ylipäätään riippuu kyvystämme jossitella. Meidän mahdolliset tulevaisuutemme ovat vastaavanlaisia kehityslinjoja kuin vaihtoehtoiset menneisyydetkin. Tiedämme, että asiat voivat mennä monella tavoin. Tämä näkyy sekä historiaa että tulevaisuutta koskevissa pohdinnoissamme.

Moraaliset arvot ja kontrafaktuaalinen ajattelu

Lopulta kontrafaktuaalinen ajattelu on kytköksissä moraalisiin arvioihin. Tämä jossittelun aspekti on kuitenkin kyseenalaisin. Yhtäältä oppiminen ja oman toimintamme aito arviointi edellyttää, että pohdimme, miten se muuttaa tai on muuttanut maailmaa. Nämä muutokset voidaan erottaa vain kysymällä, olisivatko asiat olleet toisin ilman toimintaamme. Toisaalta menneisyyden toimijoita on aivan liian helppo tuomita kertomalla, miten heidän olisi pitänyt toimia.

Ongelma ei kuitenkaan ole jossittelussa vaan sen laadussa, ja kytkeytyy kaikkeen yllä kirjoitettuun. Hyvä jossittelu tunnustaa ihmisen rajallisuuden siinä missä muutkin maailmaa ohjaavat tosiasiat. Siitä, että toisin toimimalla olisi saavutettu hyviä päämääriä, ei seuraa, että toisintoimimisen skenaario olisi ollut uskottava. Emme voi tuomita menneisyyttä vaatimalla toimintaa, joka inhimillisissä rajoissa olisi ollut mahdotonta toteuttaa. On esimerkiksi viisastelua esittää, että tiedeyhteisön olisi pitänyt olla aktiivisempi kansainvälisissä ambitioissaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen eikä pyrkiä eristämään saksalaisia. Tällainen vaatimus ei ota huomioon sitä, miten totaalinen vaikutus maailmansodalla oli ihmisten elämään ja ajatteluun.

Tästä ei tietenkään seuraa, ettemme voi koskaan tuomita menneisyyden vääryyksiä. On selvästikin tapauksia, joissa toisin toiminen olisi ollut mahdollista ja estänyt inhimilliset kärsimykset. Näitä tapauksia varten jossittelu on pidettävä työkaluna, joka ohjaa moraalista kompassiamme ja kenties auttaa ottamaan vastuun tulevaisuudesta. Kuten historiallisilla toimijoilla, myös meillä on rajamme. Meidän on tutkittava ja kartoitettava ympäröivää maailmaa, jotta voimme korjata tuota puutteellisuutta. Lisäksi toimintamme on oltava sellaista, että sitä ohjaa nöyrä käsitys omasta varmuudestamme. Mitä jos erehdymme?