Historia menee jatkuvasti eteenpäin, sen tehtävä on ymmärtää jo ymmärretystä lisää. Kuva menneestä voi myös muuttua, sillä aito tutkija ei omaa näkemystään kiihkeästi markkinoiva lähetyssaarnaaja, vaan hän on aina kiinnostunut uusista löydöistä ja ajatuksista. Historiantutkijan antaman selityksen tulee olla uskottava oman maailmamme rationaalisessa ilmapiirissä, vaikka se sotisi menneisyydessä vallinnutta totuutta vastaan, sillä yliluonnollisuuskin pitää selittää luonnollisena, muuten rationaalinen nykyisyys ei sitä hyväksy, kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori ja historiantutkija Jukka Korpela.
Vanhan kreikkalaisen, Herakleitoksen (k. 475 eKr.) nimiin pistetyn väitteen mukaan samaan jokeen ei voi astua kahdesti. Astuja ja joki muuttuvat koko ajan. Olen käyttänyt tätä rautalankamallina historian orientaatiokurssilla, kun puhun tieteen perusluonteesta. Tieteen perustehtävä on yleistää eikä vain identifioida yksityiskohtia. Pitää nähdä kokonaisuuksia ja ymmärtää asiayhteyksiä eikä vain laskea hiekkajyviä eli identifioida yksityiskohtia.
Vanhat positivistihistorioitsijat käyttävät mielellään klisheetä siitä, onko jostakin historian tapahtumakulusta näyttöä. Kuulostaa kai hygieenisen rikostutkinnalliselta, jos on näyttöä tai voi kiistää sen. Historiatiede ei kuitenkaan tavoittele prosessuaalista vaan historiallista totuutta. Tiede ei myöskään vapauta rosvoja muotoseikkojen vuoksi.
Historiatieteen pyrkimys on etsiä ja esittää todennäköinen selitys menneisyydestä jääneistä lähdejätteistä. Siinä ei siten päde rikosoikeuden ne bis in idem -periaate, vaan pikemmin jutun saa ja se pitää avata milloin vain uudelleen ja uudelleen. Vanha ratkaisu pitää haastaa ja esittää parempi selitys mutta samalla ymmärtää, että kyse ei ole totuudesta vaan vain ratkaisumallista, joka tullaan taas myöhemmin haastamaan. Yhdellä kertaa voi esittää myös useita selitysmalleja eikä kiihkoisalla uskolla väittää, että yksi niistä olisi paras.
Pitää ymmärtää, että Vantaanjokikaan ei ole hiekkajyvien ja vesimolekyylien summa vaan on yhtä totta jäätyneenä, myrskyn kourissa, tulva-aikaan kuin kuivana myöhäiskesän päivänä. Vantaanjoki on totta myös padottuna ja ilman patoa. Se on totta nykyisenä ja muinaisena lohijokena kuin 1960-luvun likaviemärinä.
Sitenpä Valtionarkiston vetämä Stalinin vainojen uhrien projekti on peräti epätieteellinen. Se on juuri sellainen kuin kuvaisi ja yrittäisi ymmärtää jokea laskemalla pohjan hiekkajyviä. Hankkeen ideoijat eivät olekaan ammattihistorioitsijoita.
Historia menee myös koko ajan eteenpäin ja ymmärtää jo ymmärretystä lisää. Se ei suinkaan pysähdy siihen edesmenneet kirkkohistorioitsija Kauko Pirisen lausumaan ajatukseen, että keskiajan kirkollisveroja ei kannata enempää tutkia, koska ne on jo tutkittu.
Historiallista totuutta määrittävät uskottavuus, kaikkien menneisyyden faktojen selittävyys, kiinnostavuus ja valmius perääntyä. Uskottavuus tarkoittaa, että selityksen on oltava uskottava meidän oman maailmamme rationaalisessa ilmapiirissä. Tämä saattaa sotia oikeaa menneisyyden totuutta vastaan, vaikka kuinka yrittäisimme kontekstualisoida teorian menneisyyden aikaan ja paikkaan. On vain niin, että jopa mennyt yliluonnollisuus pitää selittää luonnollisena tai muuten rationaalinen nykyisyys ei sitä hyväksy.
Kaikki menneisyyden faktat pitää selittää, koska maailma ei ole ristiriitainen, vaikka lähteet voisivat siltä näyttää. Näin ei historiakaan voi olla ristiriitainen todellisuus. Ennustavuus oli Pentti Renvallin mukaan sitä, että tutkimus ennustaa myös tulevaisuudessa löydettävät lähteet. Lisäksi selityksen pitää sopia siihen tietoon, jonka muu tutkimus on menneisyydestä luonut. Tutkija ei saa valita vain itselleen sopivia faktoja ja tutkimustuloksia.
Valmius peräytyä tarkoittaa sitä, että tutkija avoimesti on valmis luopumaan omasta selityksestään, kun riittäviä argumentteja esitetään vastaan. Siten aito tutkija ei puolusta omaa näkemystään lähetyssaarnaajan innolla, vaan on kiinnostunut uusista löydöistä ja ajatuksista eli uskoo, että keskiajan kirkollisverotusta pitää yhä tutkia.
Kiinnostavuus on myös merkityksellinen. Kuten Herakleitoksen jokeen astuja muuttuu, niin muutumme me ihmisetkin ja siksi jokainen sukupolvi katsoo historiaa omin silmin eli sitä kiinnostaa toiset asiat. Lisäksi on myös niin, että lopulta ketään ei voi kiinnostaa tutkimus, joka vain todistaa, että mitään ei tiedetä mistään. Siksi tulosten pitää olla aina jotakin selittäviä. Pitää vain sanoa todennäköisyyden varmuus. Kukapa jaksaisi kuunnella meteorologia, joka uutisissa julistaisi jatkuvasti, että huomisesta säästä ei kukaan tiedä mitään.
Näinpä pohdimme uudestaan ja uudestaan sitä, mitä Vantaanjoki merkitsee ja missä mielessä se on olemassa. Vantaanjoki on varmaan olemassa, mutta näyttöä ei ole siitä, millainen se ehdottomasti ja yksiselitteisesti on. Onko tämä edes tärkeää?
Kirjoitin 2007 oman tulkintani Vantaasta, runoteoksen nimeltä Vantaa (Otava), jota voi lukea mikrohistoriana ja topografisena runoutena joen ja sen varrella eläneiden ihmisten ja eläinten historiasta. Oli kiinnostava huomata, että sama Herakleitos pyöri minunkin mielessäni, kun kirjoitin.
Kolumnisti kirjoittaa: ”Sitenpä Valtionarkiston vetämä Stalinin vainojen uhrien projekti on peräti epätieteellinen. Se on juuri sellainen kuin kuvaisi ja yrittäisi ymmärtää jokea laskemalla pohjan hiekkajyviä. Hankkeen ideoijat eivät olekaan ammattihistorioitsijoita.” – Edellämainitut lauseet tuntuvat tämän kirjoituksen yhteydessä irrallisilta ja motivoimattomilta. Entä jos ko. projekti on silti yhteiskunnallemme tärkeä, oikeudenmukaisuuden näkökulmasta? Eräästä aikaisemmastakin FT Jukka Korpelan kolumnista on jäänyt mieleen, että yksittäisillä ihmisuhreilla ei ollut hänelle merkitystä, kun joku paikalla ollut oli häneltä kysynyt jonkin uhrin/joidenkin uhrien kohtalosta. – Kumpi on maailmassamme tärkeämpää: oikeudenmukaisuus vai tieteellisyys? – Mitä vikaa on harrastajahistorioitsijoissa? – Ja vielä: Kyllä myös pohjan hiekanjyvästen määrällä ja laadulla on ymmärtääkseni kaikille vakavasti otettaville tieteenaloille merkitystä. Lääketiede: s u u r i määrä s ä r m ä i s i ä hiekanjyviä voi aiheuttaa joen ylittäjille vammoja, jotka historiankirjoittajat joutunevat ottamaan huomioon. S u u r i määrä erikoisesti l o i s t a v i a hiekanjyviä antaa ehkä luonteen ja nimen joelle, jota sitten kirjailijat, säveltäjät ja kuvaamataiteilijat käyttävät teoksissaan. – Jokainen kvantitatiivinen tai kvalitatiivinen tieto voi jossain yhteydessä olla tärkeä.
Yt. Antti Hernesniemi
Lääkinnän tutkija
Säveltäjä