Kolumnit

Historian vaikeus

Miksi historiaa opiskellaan ja siinä suoritetaan tutkintoja, jos historiaa kykenee tutkimaan pelkällä luku- ja kielitaidolla? Toisin kuin usein luullaan, historia ei ole tosiasioiden kronologinen luettelo, vaan siitä tehty yleistys, analyysi ja teoria. Usein historiaa harrastavalta ei-ammattilaiselta puuttuu metodinen taso ja ymmärrys kontekstista.

Historiaa harrastavat kaikki ja kaikilla on mielipiteensä historiasta. Historiaa tutkii myös moni ilman historiatieteellistä koulutusta. Mukana on aitoja harrastajia ja merkittäviä, toisten alojen tiedehenkilöitä. Historiaa on kirjoittanut niin opettajani, Rooman kirjallisuuden professori Paavo Castrén kuin arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila. Varsinkin muinaishistorian suuret tiedenimet ovat yleensä kielitieteilijöitä ja arkeologeja eivätkä historioitsijoita. Onko tässä jotakin pahaa, koska lääkärinä ja kohta opettajanakaan ei saa toimia ilman alan diplomia? Jos ei ole pahaa, miksi sitten historiaa opiskellaan ja siinä suoritetaan tutkintoja? Kykeneekö historiaa tutkimaan pelkällä luku- ja kielitaidolla?

Luin akateemikko Martti Koskenniemen, Cambridge University Pressin julkaiseman järkälemäisen To the Uttermost Parts of the Earth: Legal Imagination and International Power, 1300 – 1870.  Kuukausien pohdinna jälkeen keksin, mikä siinä on pielessä: historioitsija osaa ja ymmärtää metodiensa ja koulutuksen kautta rakentaa teorian olennaisesta ja selvittää sillä laajan ilmiön. Ilman koulutusta erehtyy luulemaan, että historian ansio on luetella kaikki asiaan liittyvät faktat. Näin syntyy yli 1000-sivuinen kirja siitä, joka olisi ollut esitettävissä parilla sadalla sivulla. Näin palataankin viime kolumnini ytimeen: Onko näyttöä Vantaanjoen olemassaolosta?

Maailma eli avaruus ei koostu fysiikan mielestä irrallisista palasista, vaan on ilmiöiksi näyttäytyvien seikkojen keskinäisten suhteiden gravitaatiokenttä. Ei historiakaan ole tosiasioiden kronologinen luettelo vaan siitä tehty yleistys, analyysi ja teoria. Tähän päästään kohdistamalla faktoihin tutkimuksellista voimaa. Sitä osaa tehdä vain metodeilla, jotka opitaan erikseen opiskelemalla ja tekemällä sen perusteella tutkimusta. Metodit pitää osata, ymmärtää ja sisäistää, sillä vain ne avaavat faktoja tieteellisesti oikein.

Historiatieteellä ei ole omia metodeja

Muista tieteistä historia eroaa kuitenkin siten, että sillä ei ole omia metodeja. Aina hoettu lähdekritiikki eli kriittinen informaation luku ei ole tällainen, vaikka positivistit niin luulivat. Se on älykkään ihmisen perusominaisuus. Siitä tulee metodi, kun se perustuu tietoisesti tilastotieteeseen, diskurssianalyysiin, käsitteiden historialliseen analyysiin eli kontekstin lukuun, retoriikan ymmärrykseen, saavutettavuustutkimukseen, paleoekologiaan sekä tietysti laajaan ja syvälliseen kielitaitoon ynnä moneen muuhun keinoon. Historia käyttää kaikkien muiden tieteenalojen metodeja, mistä syntyy sen metodologia eli oppi metodeista. Metodeja käytetään tarpeen mukaan eikä niitä voi rajoittaa tutkimussuunnitelmassa tai rahoitushaussa, vaikka näin nykyisin luullaankin luonnontieteiden ohjaamassa tiedemaailmassa.

Historiaa harrastavalta ei-ammattilaiselta puuttuu tämä metodinen taso ja ymmärrys siitä, että irralliset faktat ovat vain tutkimusmateriaalia eivätkä tulos. Hän ei ymmärrä, että Rooma ei ollut valtio, eikä se kontrolloinut kaikkia limeksen alueen ihmisiä. Hän ei tajua, miksi on merkittävää, että oikeushenkilö keksittiin myöhään: sehän keksintönä on edellytys sille, että yhteisomaisuuksia ja yhteisöjä kyettiin käsittelemään. Hän ei ymmärrä, että ylipaikallinen kieli-identiteetti syntyi ihmisille myöhään eikä näin muinoin maailmassa ollut itsensä identifioivia kansoja. Hän ei tajua, että kansantalouden käsitettä ei voi soveltaa muinaiseen Egyptiin. Hän ei älyä, kuinka rajoitettu saavutettavuus vaikutti muinaismaailmaan. Hän ei siten ymmärrä, että Pähkinäsaaren rauhalla ei ollut rajaa eikä tuo raja voinut erottaa väestöjä.

Ennen muuta ei-ammattilainen ei näe historiassa metsää puilta. Hän ei käsitä sitä, että vain banaalimmalla tasolla historiassa on totuuksia, koska historian tutkimustulos ei ole löydetty asiakirja, vuosiluku, päivämäärä tai Stalinin tapattama ihminen nimineen. Historia eli tapahtumisen selittäminen, kontekstualisointi ja teorian rakentaminen alkaa vasta silloin, kun nämä banaalit faktat on löydetty arkistosta. Matti Peltosen Lukkari Saxbergin rikos. Mikrohistoriallinen tutkimus 1800-luvun puolivälin Keuruulta (2008) ja Hannu Salmen Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. (2022) ovat loistavia esimerkkejä tieteellisestä tutkimuksesta, jossa kokenut historioitsija avaa perspektiivin koko aikakauteen ja kulttuuriin kontekstualisoimalla sinänsä varsin vähäpätöistä asiaa. Silti ne ovat kuitenkin vain tekijänsä tulkintoja, jotka voi kiistää.

Toisaalta historian kirjoja ostetaan ja luetaan kuitenkin monesti juuri siksi, että niissä kerrotaan yksityiskohtia tarkasti. Näin on varsinkin paikallishistorian, sotahistorian ja erilaisten yhdistysten ja puolueiden historioiden kohdalla. Näin on myös suurmiesten elämäkerroissa: Juhani Suomen Kekkonen-elämäkertakirjat muistuttavat tässä Koskenniemen teosta.

Näillä esityksilläkin on kiistaton arvonsa ja oikeutuksensa jo siksi, että ne kiinnostavat lukijaa ja tekijää. Ne myös vaativat tekijältään paljon enemmän kuin vain kyvyn kerätä mielenkiintoinen kokoelma kiinnostavia asioita. Näiden esitysten tehtävä on kuitenkin toinen kuin tieteellisen historian: niiden tehtävä on vain olla kiinnostava. Suuresti mutkia oikoen ne kuuluvat historiatieteen sijaan samaan joukkoon kuin minkä tahansa asiain matrikkelit ja kokoelmat, kuten postimerkit, rahat tai vaikka vanhat autot.

Tämän rajan sotkeminen asettaa tieteellisen historian ongelmiin. Kun opettajat ja lääkärit haluavat rajoittaa ammattinsa vain ammattilaisille pitääkseen tulotasonsa ylhäällä, on tilanne toinen historiassa. Myyntilukujen perässä juoksevat ammattihistorioitsijatkin tuottavat juuri vain kiinnostavuutta ja näin tarkoituksella hämärtävät tieteen rajaa. Harrastajien kannalta kyse on taas arvostuksesta, näkyvyydestä ja sen liepeillä syntyvästä kaupallisuudesta muun muassa turismin puitteissa.

Yleistäen ajatellaankin, että historioitsija on henkilö, joka pitää roolipeleistä ja elää mielellään mennessä. Tämä sekoittaa lopulta kouluopetustakin: ei opiskella historiaa tieteenä kuten biologiaa vaan elämysmatkana talvisodan lumipukuroolipeleihin. Käsitteellinen epäselvyys vaikeuttaa historian vakavaa opetusta ja sitä, että historioitsija voisi selittää monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä tieteestä käsin. Hänen odotetaan pysyvän roolissaan ja kertovat hauskoja juttuja menneestä. Tämä on väärin!

2 kommenttia artikkeliin “Historian vaikeus

  1. Erinomaista, professori! Viime vuosina olen juuri harmitellut samaa asiaa. Vaikka kuinka olisi väitellyt teoreettisesta filosofiasta, ei välttämättä kykene selittämään historiallista ilmiötä. Kuitenkin tällaiset teokset näkyvät kelpaavan kustantamoille, ja niitä vielä ostetaankin.

  2. Tämmöttistähän se on. Ite oon historian tutkimisen suorittanut Teidän ammattilaisten
    kirjoittamien tekstien pohojalta. Vanahemmuuten kriittisyys tutkittuunkin tietoon on tietenkin lissääntyny. Hienoa lukea kommenttejasi!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *