Reino Kallion (s. 1939) kirja Elämän mittainen väitös on omalaatuinen, ellei peräti ainutlaatuinen historiantutkimuksen teon muistelun ja tulosten kertauksen yhdistelmä.

Teoksen luonnetta on mahdotonta arvata vain tarkastelemalla kirjaa ulkoisesti. Kansikuvaan on valittu oltermanninsauva Lapualta. Sopivampaa kuvaa kirjalle ei olekaan, sillä Kallion väitöskirjan Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta (1982) tutkimuskohde on mukana jo kirjan aloittavassa tarkasti kuvatussa kinkerikohtauksessa, tosin jo muuntuneessa roolissa. Jännittävästi kirjan kuluessa selviää, että oltermannit olivat Kallion lapsuudessa läsnä myös kansakoulun museokokoelmassa ja opettajan opinnäytteessä. Aiheen tutkimukseen Kallio kuitenkin eksyi opiskelijoiden kotiseuturetkellä kesällä 1961. Tuolloin Kallio oli jo opiskellut kaksi vuotta Jyväskylän kasvatustieteellisessä korkeakoulussa tavoitteenaan aineopettajan ura.

Kallio itse kutsuu kirjaansa osaelämäkerraksi, “jonka lopputuloksena oli väitöskirja ja tohtorin arvo”. Pääosa teoksesta kuvaakin aikaa, jolloin Kallio tutkimuksen imussa päätyi tekemään sekä lisensiaattityönsä että väitöskirjansa opetustyön ohessa. Vaikka Kallio ei suuremmin asiaa korosta, jää lukijan ymmärrettäväksi syyt, miksi kirjoitustyö tapahtui talvisin ja aineistonkeruu kesäisin.

Harvat ja lyhyet virkavapaudet Kallio kirjaa tarkoin ja selittää samalla huolellisesti hyvin vähäisen ulkoisen rahoituksen tutkimusuransa aikana. Kirjansa loppusanoissa hän toteaa, että hänen tutkimukselleen oli merkittävästi apua päivittäisestä yhteydestä nuorisoon, joka oli toiselta ajalta kuin tutkimuksen kohde. Selvänä viestinä hänellä on, ettei yliopistojen ulkopuolella tuotetut tutkimukset “ole välttämättä epäilyttäviä tai vähäarvoisia, kuten joskus on annettu ymmärtää”. Arvokkaimmillaan muistelmateos onkin dokumentoidessaan historian tutkimusta. Kallio ei ollut viimeinen kirkkoherranvirastoja ja paikallisarkistoja telttamajoituksellakin kiertänyt väitöskirjantekijä, mutta useimmat muut eivät ole tunnelmia ja tapahtumia tallentaneet.

Kallio kuvaa myös varsin yksityiskohtaisesti lisensiaattiseminaariaan ja väitöstilaisuuttaan. Professori Mauno Jokipii jää kirjassa tutkimusta eri vaiheissa tukevaksi taustahahmoksi ja Kallion väitöskirjan esitarkastajat Erkki Lehtinen ja Pentti Virrankoski ovat esillä ensisijaisesti mielipiteidensä osalta.

Jaksot, joissa Kallio tiivistää tutkimustuloksiaan, tuntuvat ensin irrallisilta. Niiden funktio paljastuu, kun Kallio kuvaa työnsä saamaa kritiikkiä ensin omassa korkeakoulussaan ja myöhemmin Heikki Ylikankaan esittämänä. Erityisesti Historiallisessa Aikakauskirjassa vuosina 1988-89 käyty debatti on muilta ehkä päässyt unohtumaan, mutta ei osallistujilta, sillä Kallion mukaan Ylikangas oli palannut aiheeseen vielä vuonna 2017 julkaistussa kirjassaan. Kallion oma muistelmakin on ymmärrettävissä yhdeksi osaksi keskustelua.

Väitöskirjansa jälkeen Kallio on tehnyt paikallis- ja järjestöhistorioita, joita hän kuvaa kirjan lopussa lyhyesti. Pidemmän selostuksen saa kysymys Pohjalaisia-näytelmän alkuperäisestä kirjoittajasta. Tämä linkittyy Kallion päätutkimukseen, jonka viimeisteli kirja Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana (2009). Kirjalle ei löytynyt kustantajaa, joten Kallio julkaisi sen omakustanteena, samoin kuin muistelmansa.