Mitä on suomalainen köyhyys? Suomalainen nykyköyhyys on absoluuttisen kurjuuden, nälän ja puutteen sijaan suhteellista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa heikkoa toimeentuloa suhteessa muuhun väestöön.  Euroopassa yleisesti käytetty suhteellisen köyhyyden mittari on se, että kotitalouden tulot ovat alle 60 prosenttia saman tyyppisten kotitalouksien tuloista. Tuomo Laihiala muistuttaa artikkelissaan, että köyhyys on moniulotteinen käsite. Köyhyys tarkoittaa resurssien puutetta, mutta myös toimintakyvyn rajoittuneisuutta. Köyhyyden kaksoisehto sisältää sosiaalisen toimintakyvyn rajoittuneisuuden ja taloudellisten resurssien samanaikaisen puutteen.

Kirjan kokonaisuudessa piirtyy kuva siitä, kuinka köyhyys tuntuu periytyvän ja kasautuvan.  Lapsiperheköyhyyden taustalla on niukka koulutus sekä työelämänmuutos, mutta taustalla ovat myös yhteiskuntapolitiikan kehityskulut. Lapsiperheiden tulosiirtojen reaaliarvo on heikentynyt 1990-luvulta lähtien, myös viime vuosina leikkauksia on tehty runsaasti lasten ja nuorten hoivan ja koulutuksen palveluissa.

Pikkulapsiperheen köyhyys on lapselle suurin riski: jos alle kaksivuotiaan lapsen perhe sai toimeentulotukea, lapsella oli 25 vuoden ikään ehdittyään selvästi todennäköisemmin vain perusasteen koulutus, tuomioita (vähäisistä rikoksista) tai rikkomuksista tai mielenterveyden häiriöitä – kirjoittaa Minna Salmi artikkelissaan.

Tulevaisuuden rakentaminen katkeaa jo varhain

Koulupudokkuus tarkoittaa sitä, ettei nuori jatka opintoja peruskoulun jälkeen tai että toisen asteen opinnot jäävät kesken. Toisen asteen opinnot, eli peruskoulun jälkeisen opinnot keskeyttää noin 12 prosenttia nuorista aikuisista, eikä ole suorittanut toisen asteen tutkintoa 24 ikävuoteen mennessä. Toisen asteen tutkinto on Suomessa lähes poikkeuksetta vaatimus työllistymiselle, ja koulutuksen ja aikuisuuden aseman välinen yhteys on voimistunut entisestään. Jatkokoulutuksen ulkopuolelle jääminen voidaankin nähdä ensimmäisenä askeleena kohti syrjäytymistä tavanomaisesta elämänkulusta.

Vanhempien toimeentulotuen saamisella on yksittäisenä tekijänä voimakkain yhteys koulupudokkuuteen: pitkäaikaisesti toimeentulotukea saaneiden vanhempien tyttäristä 36 prosenttia ja pojista 44 prosenttia ei ole suorittanut toisen asteen tutkintoa. Miksi juuri vanhempien toimeentulotuen asiakkuus ennustaa lasten koulupudokkuutta? Johanna Kallio, Helena Hautala ja Jani Erola selittävät tätä sillä, että toimeentulotuen asiakkuus mittaa kasautuvaa huono-osaisuutta paremmin kuin tuloköyhyys, työttömyys tai matala koulutus. Toimeentulotuen asiakkuus liittyykin moniin sosiaalisiin, taloudellisiin ja terveydellisiin ongelmiin, ja toimeentulotukea saavat perheet kärsivät myös muista huono-osaisuuden tekijöistä. Samalla toimeentulotuen köyhyyttä poistava vaikutus on heikentynyt viime vuosina, ja yhä useammat sen asiakkaat elävät syvässä köyhyydessä.

Leena Koivusilta tuo esiin, että perheiden huono-osaisuus selkeästi vähentää monien nuorten ja lasten mahdollisuuksia rakentaa tulevaisuuttaan ja uskoa omiin pärjäämisen ja etenemisen mahdollisuuksiin. Kotitaustan merkitys on peruskoulun jälkeistä aikaa koskeville suunnitelmille vahva ja osittain tämä välittyy psykososiaalisten voimavaratekijöiden kautta. Erityisesti vuorovaikutusta muiden kanssa hankaloittavat tekijät, kuten heikot yhteistyötaidot ja vähäinen empatiakyky, sekä heikot tunnetaidot yhdistyneinä huono-osaisuuteen voivat johtaa puuttuvaan koulunkäyntiä koskevaan suunnitteluun. Mysö Kallion, Hautalan ja Erolan mukaan vanhempien työttömyys voi johtaa nuoren odotushorisontin muuttumiseen ja niin sanotun ulkopuolisuuden kulttuurin muodostumiseen kotona.

Voimavarojen rakentamisen pohjaksi on olemassa tutkimukseen perustuvaa tietoa lähtökohtien eroja tasoittavista ja suojaavista tekijöistä. Selviytymiskykyä parantavaan voimavarakokonaisuuteen luetaan kuuluvaksi useita sekä ihmisten henkilökohtaisia että vuorovaikutuksessa syntyviä resursseja, kuten pystyvyyden tunnetta, sosiaalisen tuen olemassaoloa sekä kykyä kontrolloida oma terveyttä ja hyvinvointia. Muun muassa vuorovaikutustaitoja tukemalla ja opettamalla voitaisiin vahvistaa voimavarakokonaisuutta. Koivusillan mukaan huono-osaisuuden ketjujen katkaisemiksi tarvitaan tukea, jota toteutetaan yhdessä perheiden kanssa ja perheiden lähtökohdat huomioiden.

Eriarvoistuvat mahdollisuudet

Suomessa on ollut vallitsevana ajatus mahdollisuuksien tasa-arvosta sekä sosiaalisesta liikkuvuudesta. Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan ideaalia, jossa lapsen yhteiskunnallinen asema aikuisuudessa määräytyy hänen kykyjensä ja motivaationsa mukaan, perhetaustasta riippumatta. Toteutumisen mittarina pidetään sosiaalista liikkuvuutta, jolla tarkoitetaan liikkuvuutta eri yhteiskunnallisten asemien välillä. Pohjoismaat on nähty avoimina yhteiskuntina, joissa perhetaustan ja lasten aikuisuuden asemien välinen yhteys on heikko. On puhuttu liikkuvuusregiimistä, jossa laaja hyvinvointivaltio palveluineen ja tulonsiirtoineen vähentää yhteiskunnallisen aseman ylisukupolvista periytymistä.

Huono-osaisuuteen liitetään yksilön vaikeus elää niin kuin yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä tai toivottavana. Taloudellisten seikkojen lisäksi huono-osaisuus kietoutuu toimintakyvyn ja elämänhallinnan käsitteisiin. Huono-osaisuuteen eivät liity ainoastaan resurssien vajeet, vaan myös yksilön kyvyttömyys muuntaa nämä resurssit hyvinvoinniksi. Mitä syvemmästä huono-osaisuudesta on kyse, sitä suurempi on laadullinen ero elintasossa, elämänlaadussa ja elämäntavassa suhteessa hyvinvoivaan enemmistöön. Puhutaan sosiaalisista etäisyyksistä, jotka korostuvat sitä enemmän, mitä eriarvoisempi yhteiskunta on.

Elämismaailmojen erkaantuminen ja eri yhteiskunnallisissa asemissa olevien sekoittumisen väheneminen, kuten alueellinen erilaistuminen, johtavat kohti eriarvoisempaa yhteiskuntaa. Kyse on myös rakenteellisesta välinpitämättömyydestä: nähdäänkö lasten elämisenehdot osana yhteiskunnan makroilmiöiden, kuten talouden kehitystä, ajatellaanko lasten hyvinvoinnin olevan vanhempien ohella myös yhteiskunnan vastuulla.

Lasten peruspalvelujen heikkeneminen on yksi lasten ja nuorten syrjäytymisen ja eriarvoistumisen taustalla vaikuttavista tekijöistä. Pystyvätkö päiväkodit ja koulut turvaamaan lasten ja nuorten hyvä kasvun edellytykset, jos niitä keskitetään suuriksi yksiköiksi ja lähiyksiköt lopetetaan, jos ryhmäkoot ovat suuria, jos lähipetusta vähennetään ja jos hoitajia, kasvattajia ja opettajia on entistä vähemmän lasta kohti tai he vaihtuvat usein, kysyy Minna Salmi artikkelissaan. Mikäli ne eivät tähän pysty, eriarvoistumisen riskit lisääntyvät. Tästä huolimatta tämän suuntaisia päätöksiä säästöistä tehdään, ja tätä kohtaamattomuutta voi lähestyä rakenteellisen välinpitämättömyyden käsitteen avulla. Kysymys ei siis ole yksittäisten päätöksentekijöiden välinpitämättömyydestä, vaan lapsuuden ymmärtämisen ja politiikan tekemisen rakenteellisista ehdoista. Tähän ymmärtämiseen kirja antaa erinomaiset eväät.