Talvella 1942 kaukopartio-osastot olivat yhdessä muiden kanssa tehneet menestyksekkään tuhoamisiskun Petrovski Jamin huoltotukikohtaan Uikujärvellä. Seuraavina vuosina oli pyritty isoilla partioilla sekä yhtymien joukoilla iskemään muihinkin huolto- ja sotilastukikohtiin. Tämän toiminnan rinnalla toteutettiin kaukopartio-osastojen ja sittemmin Erillinen Pataljoona 4:n (ErP 4) kaukotiedustelua eli näkymätöntä tietojen hankintaa, joka täydensi radiotiedustelun, lentotiedustelun ja sotavankikuulustelun rakentamaa kuvaa vastustajasta.

Pekka Turunen, historioitsija ja ahkera kirjoittaja otti jo takavuosina tehtäväkseen selvittää partiotoimintaan liittyviä rintamaselustaiskuja. Yksi näistä oli kevättalvella 1944 toteutettu isku Suopassalmen ja Suopasvaaran kyliin ja niiden tarjoamiin partisaanien tukeutumiskohteisiin. Lisätavoitteena oli Jyskyjärven kauniiseen karjalaiskylään sijoitetun partisaanitukikohdan eliminointi. Turunen kertaa teoksensa esiluvuissa kaukopartiotoiminnan taustaa ja sen organisointia. Teos ei juuri tuo asiaan perehtyneelle lisäarvoa, mutta asiaan vasta nyt vihkiytyneelle käsissä on vahva tietoisku nimenomaan Päämajan kaukopartio-osastojen ja ErP 4:n toiminnasta.

Isku Suopassalmelle ja Suopasvaaraan

Pataljoona kokosi kesällä 1943 yhteen neljä erillistä omilla alueillaan toiminutta kaukopartio-osastoa, Osasto Vehniäisen Kannaksella ja Syvärin eteläpuolella, Osasto Kuismasen Aunuksen Karjalassa, Osasto Marttinan Vienassa ja Osasto Paatsalon pohjoisella rintamanosalla yhteistyössä saksalaisten kanssa. Vuoden 1941 hyökkäysvaiheen aikana partiot tiedustelivat etenemisuria noin kaksi viikkoa ennen varsinaista toimintaa – osa reiteistä oli tiedusteltu jo välirauhan aikana. Hyökkäysvaiheessa partiot häiritsivät toimintaa selustassa, ottivat vankeja, rikkoivat siltoja, suistivat junia. Talvikausina keskeistä oli lähinnä vankien sieppaaminen. Kesinä 1942 ja 1943 partiot ulottivat matkansa Arkangelin radalle, jossa seurattiin amerikkalaisen sotilasavun virtaa puna-armeijalle. Toiminnat yhdistettiin kesällä 1943 yhteiseen esikuntaan, mikä byrokratisoi toimintaa, mutta samalla lisäsi sen suunnitelmallisuutta.

Turunen kysyy aivan perustellusti, miksi vielä kevättalvella 1944 varustettiin suuri, toistasataapäinen joukko kaukotiedustelun eliittiä tuhoamistehtävään Suopassalmen ja Suopasvaaran kyliin, jonka olisi voinut suorittaa jokin muu partiotaitoinen ja erityisesti iskutaisteluun koulutettu osasto. Vastaus jää roikkuman ilmaan. Isku kuitenkin tehtiin, mutta se onnistui vain osittain. Komeat tulipalot saatiin aikaiseksi pääasiassa tyhjissä kylärakennuksissa ja yksi ilmavalvonta-asema tuhottiin. Toiseksi pääkohteeksi ajateltu Jyskyjärvi jäi sodanjälkeisten karjalamatkaajien onneksi kokonaan polttamatta. Samalla tarjotaan myös tietoja vastapuolen selustavarmistuksesta ja partiotoiminnan torjumisesta, jossa päävastuun kantoivat NKVD:n ammattisotilaat.

Muistikuvat kytkeytyvät faktoihin

Turusen teos on selkeä dokumentteihin perustuva tutkimus tästä yhdestä kaukopartio-operaatiosta. Hän tarkastelee lähdemateriaalinsa kautta ajatuksen syntymistä, joukon kokoamista ja operaation valmistelua ja liittää tekstiinsä mukaan myös jonkin verran mielikuvia operaatiosta, jotka pohjautuvat kaukopartiomiesten haastatteluihin. Turusen teksti pysyttelee kuitenkin selvästi faktiokäsitteen tutkimuspuolella. Hän ei lähde romanisoimaan tekstiään, mikä on historiantutkijalta selkeä linjanveto. Iskuja Suopassalmeen ja Suopasvaaraan seurataan minuutti minuutilta ja askel askeleelta niin tarkkaan kuin se vain on mahdollista. Muistikuvat kytkeytyvät faktadataan. Joskus Turunen pysähtyy miettimään miksi, eikä aina saa mieleistään vastausta. Odottamaton saattaa muuttaa suunnitellun prosessin – niin kuin kävikin.

Operaatio Kalevaan liittyy sivuepisodina siihen viime hetkellä komennetun kaukopartioritari Heikki Nykäsen tarina. Hän osallistui ilmeisesti johtohahmona yhteisiä varastoja kavaltaneen asetoverinsa sakinhivutukseen, joka johti tämän kuolemaan. Selvää on, että tarina oli liian herkullinen, jotta sen olisi voinut jättää pois kirjasta, mutta sinällään se ei liity itse tarinan pääjuoneen. Kirjan loppuluvuissa kerrataan operaatiossa tai muissa partiotehtävissä kadonneiden kaukopartiomiesten kohtaloita: yllättäviä tapaamisia sotien jälkeisessä Neuvostoliitossa tai pitkiä nälkävuosia Stalinin vankileireillä.

Jäljelle jääneitä kysymyksiä

Turunen osoittaa kirjan viimeisessä pääluvussa taitonsa kokonaisuuden hahmottamiseen ja siitä kirjoittamiseen, kun hän lähtee analysoimaan operaatiota ja sen toteutusta. Turunen nostaa esiin sen, että varsinaista taistelukoulutusta ei kaukopartiomiehille sodan aikana annettu – aseen käsittelyyn, sissitoimintaan ja tuhoamiseen liittyvien taitojen koulutusta saatiin kyllä. Hän kysyykin ihan aiheellisesti, että miksi tällaista operaatiota johtamaan ei määrätty sotavuosien aikana ”sotatyöhön” oppineita upseereita vaan nimenomaan tiedusteluun keskittynyt upseerikunta. Aiheellisesti hän kysyy myös, miksi koko operaatio itse asiassa toteutettiin. Toki operaatio oli tappioiltaan vähäinen, mutta sen suunnitteluun ja toteutukseen varattu aika ja resurssit olisi voitu käyttää varsinaiseen ErP 4:n päätehtävään, strategiseen tiedusteluun. Edelleen Turunen kysyy miksi kohteita ei etukäteen tiedusteltu partioilla tai ilmatiedustelulla tarkemmin. Nyt kohteen tiedustelu kytkettiin itse operaatioon osana sen esivaihetta. Vastauksia emme enää saa, kysymyksiä toki voidaan ja pitääkin esittää.

Teoksen lähteet ovat luonnollisen ammattimaisesti käytettyjä, viitteet on nootitettu ja tarvittaessa sivujen alalaitaan sijoitettu selventäviä kommentteja. Lähdeluettelosta löytyvät käytännössä kaikki tarpeelliset teokset ja arkistot. Lapsuskin sieltä löytyy. Arkistoluettelossa Laskuvarjojääkärikoulun (LJK) arkisto, jossa on koottu partiokertomuksia ja laajemminkin kaukopartiomateriaalia, kulkee lyhenteellä LJKA, mutta nootituksessa kirjaimet ovat menneet hieman sekaisin LKJA. Ilmeisesti kirjoittajan terävää huumorintajua kuvaa hänen kiitoksensa teoksen tarkastajalle ja majuri evp. Jyri Korhoselle, joka on toiminut sotilasasiantuntijana sekä opponenttina ja joka on tekstin mukaan ”korjannut kijotusviheitä”. Oudoksun myös sitä, että Lassi Saressalon teoksesta Päämajan kaukopartiot jatkosodassa (WSOY 1987, 2020 ja E-kirja 2010) on tätä viimeistä käytetty lähteenä, vaikka siitä puuttuvat muun muassa keskeiset liitteet.