Ruoka on aina sidoksissa yhteiskuntaan, ja sitä voidaan tarkastella monesta suunnasta. Teoksessaan Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa Ville-Juhani Sutinen katsoo ruokaa poliittisesta näkökulmasta. Niin kauan kuin on ollut olemassa järjestäytyneitä yhteiskuntia, on ruoalla ja ravitsemuksella ollut yhteys valtaan. Pieni eliitti, erilaiset päälliköt, kuninkaat ja keisarit ovat hallinneet maata, viljelyksiä ja laitumia, joista elintarvikkeiden tuottajaluokka on huolehtinut.

Teollistuminen ja kaupungistuminen ovat vaikuttaneet siihen, että ruoka ja valta on sidottu yhä vahvemmin yhteen. Suurin osa maailmasta oli 1700-luvulle asti verrattain omavarainen, ja arkinen ruoka tuli omalta pellolta tai muuten läheltä; vain erityisiä elintarvikkeita ja lisäaineita tuotiin kauempaa. Toki jo antiikin Roomaan ja Kreikan kaupunkivaltioihin sekä keskiajan suurkaupunkeihin osa ruoasta tuotiin kaukaa muista maista. Ihmisten ruokavalio perustui pääosin viljaan, ja nälänhädät johtuivat kehnoista säistä ja kadoista, eivät taloussuhdanteista, ulkomaankaupasta tai johtajien oikuista.

Elintarvikkeiden matka kuluttajan suuhun piteni 1800-luvulla ja varsinkin 1900-luvulla. Se myös kulki yhä useamman välikäden kautta, koska yhä useampi ihminen asui kaupungeissa tai harjoitti muuta kuin maataloutta. Kun viljelijöiden ja karjanhoitajien oli ruokittava aina vain useampia ihmisiä, syntyi järjestelmä, jossa välikädet vaikuttivat ruoan saatavuuteen, hintaan ja merkityksiin.

Euroopan monien maiden väestö siirtyi 1900-luvulla viljapohjaisesta ruokavaliosta yhä enemmän lihaan perustuvaan ruokavalioon, niin että lihankulutus moninkertaistui ja sitä alettiin kuljettaa entistä pitempiä matkoja. Samalla ruoasta tuli erinomainen kontrollin väline. Jos teollisuustyöläiset eivät suostuneet tekemään, mitä heiltä odotettiin, ruoka saatettiin evätä. Ravinto voi myös jäädä saamatta, jos järjestelmä ei toiminut kunnolla, mistä saattoi seurata kapina tai vallankumous.

Pisimmälle ruokaan liittyvässä vallankäytössä mentiin viime vuosisadan niin sanotuissa totalitaarisissa maissa, joissa itsevaltias tahtoi määritellä jopa ihmisten ruokailutottumukset. Ruokatotalitarismi ei tarkoita niinkään sitä, että diktaattori kertoo, mitä ihmisen pitää syödä. Se tarkoittaa, että diktaattori kertoo, mitä ihmisten pitää haluta syödä. (s. 11)

Sosialistinen Neuvostoliitto, kansallissosialistinen Saksa ja kommunistinen Kiina olivat 1900-luvulla ruoan diktatuureja. Niitä yhdistivät ruoka – tai sen puuttuminen – sekä ruokaan liitetyt merkitykset ja ruokapropaganda. Sutinen tarkastelee kirjassaan maiden elintarvikejärjestelmien ja ruokakulttuurien eroja ja yhtenevyyksiä tutkimusten, tieto- ja kaunokirjallisuuden ynnä lehtiartikkeleiden, arkistoaineistojen ja omien kokemustensa kautta. Osa hänen käyttämistään tietokirjoista on ruoka- ja keittokirjoja.

Teoksessa on lähdeviitteet, mutta ei hakemistoa eikä kuvia tai karttoja tekstin yhteydessä. Kirjan etu- ja takakansilehdillä on kuitenkin 15 värikästä saksan-, venäjän-, kiinan- ja englanninkielistä ruokaan liittyvää julistetta. Jarkko Lemetyisen suunnittelema kansipaperi kuvaa hyvin ruokatotalitarismin ideaa; sen viljantähkää puristava nyrkki ihan puistattaa. Kirjan konstailemattoman taiton on tehnyt Keski-Suomen Sivu.

Tekstin lomassa kirjailija tarjoaa parikymmentä aikalaisreseptiä, jotka kertovat, miten tavalliset kansalaiset diktatuureissa söivät tai miten heidän toivottiin syövän. Ohjeita tekijä on poiminut natsisaksalaisesta NS-Frauenwarte-naistenlehdestä (1932–1939), ”neuvostokokkauksen maallisesta Raamatusta” (Herkullisen ja terveellisen ruoan kirja: Lahja neuvostokotirouville elintarviketeollisuuden instituutilta, 1939), sekä parista Kiinan ruokakulttuuria käsittelevästä tietokirjasta. – Ruoanlaittotaitoinen lukija voi kokeilla, miltä vaikkapa Klimppisoppa, Tattarikotletit tai Puhemies Maon punaiseksi haudutettu porsas maistuu.

Sutisen teksti on perusteltua, vakuuttavaa ja luistavaa asiaproosaa, joten muutamat tyylistä poikkeavat sanat närkästyttävät kovasti vanhaa nipottajaa. Fleksaaja, hodarityyliset nakit, neukkuelokuva, neukkukasvispihvit, neukkunostalgiabuumi, neukkuruoka, skumppapullo ja syntikansoittaja pistävät silmään ja särähtävät korvaan, eivätkä ne lisänne tietokirjan vetovoimaa ja lukijamäärää. En usko, että Sutinen käyttää niitä enää seuraavissa tietokirjoissaan, ellei hän käsittele nimenomaan tyylittömiä arkisia muoti-ilmaisuja.

KAIKKI ALKAA KATTAUKSESTA

Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa tarjoaa johdannon ja loppulauseen eli Kattauksen ja Jälkiruoan väillä seitsemän ylellisen ruokalajin tietokirjallisen aterian. Seitsemässä pääluvussa Sutinen syöttää lukijalle enemmän tai vähemmän houkuttelevat annokset: Parempien pidoissa, Uudistusten nälkä, Totalitaarista arkiruokaa, Diktaattorien pöydässä, Nälkä, Juhlat loppuvat ja Tahrat pöytäliinassa. Lukujen nimet herättävät oitis tiedonjanon ja -nälän. Kirjan lukemisen jälkeen puutteesta ja nälästä tulee melko kylläinen tai suorastaan etova olo.

Teoksen jokaisella pääluvulla on oma mottonsa. Suomalainen sananlasku sopii hyvin Parempien pitojen alkuun: ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.” Diktaattorien pöydässä taas vanha venäläinen sananlasku kuulostaa suorastaan toiveikkaalta: ” Siellä missä on leipää, on myös murusia.” Kiinalaisen poliitikon, Tan Zhenlinin (1902–1983), lausahdus Sutisen kirjan Totalitaarista arkiruokaa -luvun alussa tuo veden kulinaristin kielelle:

Mitä kommunismi tarkoittaa? – – Ennen
kaikkea hyvää ruokaa. Ei riitä, että syö
vatsansa täyteen. Jokaisella aterialla
pitäisi olla tarjolla kanaa, porsaanlihaa,
kalaa tai kananmunia, – – ja apinanaivoja,
pääskysenpesiä ja juudaksenkorvasieniä pitäisi
aina tarvittaessa olla saatavilla. (s. 59)

Mutta Mao Zedongia siteeraava Nälkä-luvun motto on suorastaan julma:

Kun ruokaa ei ole riittävästi, ihmiset nääntyvät nälkään. On parempi antaa väestön toisen puolikkaan kuolla, jotta toinen puolikas voi syödä vatsansa täyteen. (s. 173)

Kirjan jokaisen pääluvun alussa on moton jälkeen vielä ruokaan liittyvä hauska, yllättävä tai opettavainen kokemus, jonka Sutinen on saanut jollakin matkallaan Saksassa, Venäjällä tai Kiinassa ja jolla on yhteys luvun sisältöön.

Sutisen tutkiessa totalitarismin pyrkimyksiä käyttää ruokapolitiikkaa vallan välineenä häntä johdattelee saksalais-yhdysvaltalaisen filosofi Hannah Arendtin (1905–1975) ajatus, että totalitaarinen yhteiskunta pystyy puuttumaan ihmisen yksityisimpäänkin elämänpiiriin. Tuon ajatuksen Arendt esittää teoksessaan Totalitarismin synty (suom. 2016), johon Sutinen viittaa useita kertoja. Kirjan seitsemän ruokalajin illallisen kimppuun hän käy kuitenkin mielessään ranskalaisen herkkusuun, Jean Anthelme Brillant-Savarinin (1755–1826) ajatus: ”Kansakuntien kohtalo riippuu niiden tavasta ruokailla”.

RUOAN PUUTETTA, MERKITYKSIÄ JA PROPAGANDAA

Venäjän, Saksan ja Kiinan historiallinen kehitys johti 1900-luvulla ruokatotalitarismiin. Sutisen mukaan tämä saattoi syntyä vasta, kun valtion ja elintarvikejärjestelmän rakenteet mahdollistivat sen, että ruoka toimi suoran vallankäytön välineenä sekä mentaalisena manipulointikeinona. Kaikki kolme valtiota levitti ja vahvisti valtaansa ravinnon avulla, ja niiden tavoitteena oli hallita yhteiskuntaa ja politiikkaa sekä kansalaisten jokapäiväistä elämää. Ruoasta päättäessään ne voivat lopulta määrätä, elävätkö vai kuolevatko ihmiset.

Etenkin peruselintarvikkeiden puute ja nälkä aiheutti tyytymättömyyttä ja saattoi johtaa lakkoihin, levottomuuksiin ja kapinoihin. Näin tapahtui Venäjällä 1900-luvun alussa, Saksassa 1920- ja 1930-luvulla sekä Kiinassa vuosisadan puolivälissä. Venäjällä ja Saksassa ensimmäinen maailmansota sytytti kumousten kipinän; Kiinassa toinen maailmansota aiheutti mullistuksia, jotka pohjustivat kommunistien valtaannousun.

Tiedotus ja valistus (lue: propaganda) oli kaikissa diktatuureissa tärkeä osa ruokakulttuuria. Sen avulla ihmiset koetettiin saada ymmärtämään, mikä heille itselleen ja koko kansakunnalle oli hyväksi. Vuonna 1922 perustetussa Neuvostoliitossa ruoan symboliikka otettiin valtion hallintaan, ja propagandassa korostettiin niukkuuden jaloutta ja ylistettiin puutetta. Lihasta oli puutetta, mutta sillä ja yleisesti proteiinilla oli suuri aineellinen ja symbolinen arvo. Kaikissa maissa sille keksittiin monenlaisia korvikkeita.

Neuvostoliiton ruokapropaganda ”yltyi massiiviseksi” 1930-luvulla, ja mitä vähemmän ruokaa oli saatavilla, sitä enemmän ruoan kuvia näkyi kaduilla, kirjoissa ja lehdissä. Vuonna 1939  julkaistiin yli 400-sivuinen reseptikirja Kniga o vkusnoi i zdorovoi pistse (Herkullisen ja terveellisen ruoan kirja), jossa kehotettiin syömään lihaa, koska se on hyvää polttoainetta keholle. Kehuttiin myös, että sitä voi yhdistellä vihanneksiin, viljoihin ja makaroniin. Kirjan myöhemmistä painoksista poistettiin länsimaisia ja juutalaisia vaikutteita saaneet reseptit.

Paljolti tuontiruoasta riippuvaisessa Saksassa kansallissosialistit aloittivat 1930-luvulla tuotantosektorin, jakelun ja hintojen sääntelyn. Useat instituutiot opettivat ihmisiä syömään. Reichsnährstand (Valtion ravintoliitto, 1933), Gesellschaft für Konsumforschung (Kulutustutkimuksen liitto, 1934), Institut für Kochwissenschaften (Kulinaaristen tieteiden instituutti, 1937), Reicharbeitsgemeinschaft für Volksernährung (Kansanravitsemuksen valtakunnantyöryhmä, 1937) sekä kansanravitsemuksen elintarvikeopaskirja terveellisestä ja turvallisesta ravinnosta (1938) tähtäsivät aitoon kansallissosialistiseen ravitsemukseen.

Vuonna 1939 perustettu Reichsarbeitsgemeinschaft Ernährung aus dem Wald (Metsäravitsemuksen valtakunnantyöryhmä) pyrki lisäämään suoraan luonnosta saatavan ravinnon osuutta saksalaisten lautasilla ja myös omavaraisuutta. Samana vuonna perustettu Reichsvollkornsbrotausschuss (Valtion täysjyväleipäkomitea) huolehti leipäpropagandasta ja leipomoiden valvonnasta. Komitean myötä leipähanke sai ilmeisen rotuopillisen vivahteen. Ruis- ja täysjyväleivän erinomaisuuden esittäminen oli samalla varautumista suursotaan.

Ruoan propaganda levisi etenkin naisten välityksellä. Natsien naisjärjestö NS-Frauenschaft välitti kansallissosialistisia arvoja, ja NS-Frauen-Warte julkaisi reseptejä. Kotimaisten tuotteiden, lähiruoan ostamisen ja hävikin vähentämisen taustalla oli idea omavaraisesta, puhdasrotuisesta valtiosta. Ainakin julkisesti kasvissyöjäksi vannoutuneen Adolf Hitlerin (1889–1945 ) esimerkki, omavaraisuuden tavoittelu ja lihan kallistuminen saivat monet vaihtamaan kasvispainotteiseen ruokaan. Reichstierschutzgesetz (Valtakunnan eläinsuojelulaki, 1933) ja Reichsnaturgesetz (Valtakunnan luonnonsuojelulaki, 1935) saivat kansallissosialismin kuulostamaan perin vihreältä aatteelta. Mutta lupaukset autoista ja moottoriteistä olivat ristiriidassa ekologisuuden ja ihannoidun maalaiselämän kanssa. Pohjimmiltaan natsien vihreys oli ulkokuori, josta luovuttiin tarpeen tullen.

Kiinassa diktatuuri sai alkunsa vasta 1949, siis myöhemmin kuin Venäjällä ja Saksassa. Siksi siellä vastaavia ilmiöitä nähtiin vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla.

NÄLKÄÄ VENÄJÄLLÄ

Sutinen kertoo Nälkä-luvun alussa itsenäisen Ukrainan Kiovaan pystyttämästä Holodomor-muistomerkistä, joka muistuttaa Neuvostoliiton aikana 1930-luvulla kuolleista nälän uhreista, ja siirtyy sitten kertomaan ruoan puutteesta kolmessa diktatuurissa. Niitä kaikkia piinasi näet jossakin vaiheessa nälkä, kun valtio ei hallinnut ruoan kasvatusta, kuljetusta ja kauppaa niin tehokkaasti kuin kuvitteli. Keskitetty valta ei pystynyt reagoimaan mutkikkaaseen elintarvikejärjestelmään. Joskus taas nälkä oli tarkoituksella aiheutettua; ruoalla kiristettiin, rangaistiin ja lopulta murhattiin miljoonia ihmisiä.

Tsaarin Venäjällä oli totuttu näkemään nälkää; nälänhädät toistuivat siellä 10–13 vuoden välein. Sosialistinen Neuvostoliitto koki ensimmäisen nälänhädän heti alussa. Siihen vaikuttivat ensimmäinen maailmansota, vallankumoukset, sisällissota, viljan pakko-otot ja sota-ajan ankara talouskuri. Kun nälänhätä myönnettiin, ruoka-apua saatiin Yhdysvalloista. Tuesta huolimatta 1918–1921 yli 10 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään pääasiassa mustanmullan alueella.

Kansainvälistä ruoka-apua ei seuraavassa, 1930-luvun alun nälänhädässä huolittu, ja yhteensä kahdeksan miljoonaa ihmistä kuoli nälkään ja sen aiheuttamiin tauteihin Kazakstanissa, Volgan alueella ja Ukrainassa. Kyseessä oli Neuvostoliiton ensimmäinen ruokatotalitarismin aiheuttama nälänhätä. Sen taustalla olivat Josif Stalinin (1879–1953) viisivuotissuunnitelmat vuodesta 1928 lähtien ja 1929 aloittama, hätäinen maatalouden kollektivointi, itsenäisten talonpoikien tuhoaminen ja korvaaminen uusilla, taitamattomilla viljelijöillä, kastelujärjestelmän kehno toteutus sekä Ukrainan viljan pakko-otot ja ulkomaille myynti.

Stalin käytti nälkää sekä hallinnan että rankaisun keinona. Nälkävuosien katkera muisto säilyi pitkään kansan parissa, ja synnytti Ukrainassa neuvostovastaista mielialaa. Ajoittainen puute oli arkea myös Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa, ja vielä 1980-luvulla pitkät ruokajonot ja kauppojen tyhjät hyllyt muistuttivat menneistä ajoista, vaikka suoranaista nälkää ei enää nähtykään. Kuten Sutinen esimerkein osoittaa, myöhempi venäläinen kirjallisuus parodioi neuvostoajan kulttuurin idealistisia tuntoja ruokakulttuurin kuvausten kautta.

NÄLKÄÄ SAKSASSA

Saksassa ensimmäisen maailmansodan talvea 1916–1917 muisteltiin pitkään ”lanttutalvena”, kun ihmisten piti ruoan sijasta syödä lanttua, ”sianruokaa”. Sitä tarjottiin raakana, keitettynä ja paistettuna; siitä valmistettiin leipää, makkaroita ja jopa hilloa. Ajoittain elettiin nälässä, mutta varsinaista nälänhätää eivät tavalliset saksalaiset kärsineet. Maailmansodan jälkeen 1919 perustettu kansallissosialistinen puolue lupasi sota-ajan ruokatrauman piinaamalle kansalle kunnon syömistä.

Vuonna 1933 valtakunnankansleriksi noussut Adolf Hitler tavoitteli omavaraisuutta sekä elintilan ja viljelysmaan valtaamista saksalaisille idästä. Maailmansodan aikana saksalaiset ryöstivät viljaa valloitetuilta alueilta slaaveja nälkiinnyttääkseen. Ruokaa jaettiin kaikille kiintiöiden mukaan. – Esimerkiksi natsien miehittämässä Puolassa saksalaiset saivat normaaliannokset päivässä eli 2 000 – 3 000 kilokaloria, mutta puolalaisten annoksessa oli vain 845 ja puolanjuutalaisilla 184 kilokaloria. – 1 500 kilokalorin päiväannoksella selviää nipin napin hengissä. – Lihaa, rasvaa ja sokeria alettiin säännöstellä 1941 ja Berliinin eläintarhan asukkeja syötiin 1943. Nälänhätä paheni sodan loppuvaiheessa ja oli pahimmillaan 1945.

Vankiloissa ja keskitysleireillä tilanne oli karmea. Niissä ihmisiä näännytettiin työllä ja tapettiin nälkään. Ruokahuoltoa ei järjestetty ”rotuvihollisille”, vaan heidät massamurhattiin. Puute jatkui vielä vuosia toisen maailmansodan jälkeenkin, vaikka ruoka-apua saatiin niin lännestä kuin idästäkin.

NÄLKÄÄ KIINASSA

Kiinassa on väestöön nähden vähän viljelykelpoista maata, ja nälänhädät ovat toistuneet siellä koko historian ajan. Paikalliset nälänhädät ovat olleet tavallisia 1900-luvullakin, ja niihin on kuollut kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kuivuus ja tulvat ovat aiheuttaneet monia katastrofeja, mutta ihmisen aiheuttamia nälkäkuolemia on siellä ilmennyt enemmän kuin missään muualla. Keisarillisen Kiinan raunioille 1911 perustettu Kiinan tasavalta koki ensimmäisen nälänhätänsä jo ensimmäisen maailmansodan aikana.

Vuonna 1921 perustettiin Kiinan kommunistinen puolue, ja sen suosio kasvoi 1920- ja 1930-luvulla, kun puolueen karismaattinen johtaja, sotilas ja filosofi Mao Zedong (1893–1976) lupasi omistajaluokan hävittämistä ja maan jakamista talonpojille. Kommunistit perustivat 1931 Kiinan neuvostotasavallan Jinangxin maakuntaan, ja valitsivat Maon sen johtoon. Japanin miehitys ja sota-aika veivät maatalouden kestämättömään tilaan jo 1930-luvun lopulla, mutta sisällissota nationalistien ja kommunistien välillä vielä pahensi maan ravitsemustilannetta.

Kommunistit pääsivät valtaan 1949 ja jatkoivat maaseutua suosivaa elintarvikepolitiikkaa. Maon Kiina käytti samoja menetelmiä kuin eurooppalaiset diktatuurit. Se otti maatalouden ja koko elintarvikejärjestelmän keskitetysti valtion käsiin, teki propagandakampanjoita ja perusti uusia elimiä, joiden avulla se yritti tehdä uudistuksia. Se ei ottanut oppia maan pitkän historian aikana kertyneistä kokemuksista eikä Neuvostoliiton virheistä, vaan kollektivoi maatalouden 1955 lähtien. Kun teollistaminen saastutti jokia ja pohjavesiä, kuolivat kalat ja juomakelpoinen vesi oli vähissä. Tuhohyönteiset lisääntyivät, kun varpuset tapettiin. Luonnon tasapainoa järkytettiin vielä lisää, kun saman tien hävitettiin hyttyset, kärpäset ja rotat. Totalitaristisista pyrkimyksistään huolimatta puolue ei hallinnut ruoan hankintaa, kuljetusta eikä toimitusta.

Vuosina 1958–1962 Kiinassa kuoli ainakin 45 miljoonaa ihmistä nälkään, puutostauteihin sekä raadannan ja suoranaisen väkivallan seurauksena. Saksalaiset olivat aikanaan syöneet nälkäänsä sian rehuna pidettyä lanttua; nyt kiinalaiset söivät bataattia. Se oli vielä herkkua muihin vaihtoehtoihin verrattuna; näitä olivat mm. hampunjuuret, kaarna, nahkavyöt ja -kengät, olkikatot, leväkeitto, muta ja sahanpuru.

Nälänhädän aikanakin Kiina osti ulkomailta tehtaita ja maksoi ne elintarvikkeilla. Vasta Maon kuoltua 1979 maatalouden kollektivointi peruttiin ja kauppakin vapautui vähitellen. Ulkomailta saatiin apuna mm. maitojauhetta. Vaikka ravitsemustilanne kohentui vähitellen, oli lähes kolmasosa väestöstä 1980-luvulla edelleen aliravittuja. Ahdinkoa seurasi tiukka säännöstely, ja vielä nykyäänkin Kiinan elintarvikepolitiikka on tarkoin säädeltyä, sillä maan johto tietää, että ruoan puute johtaa levottomuuksiin ja protesteihin.

NÄLKÄÄ KIRJALLISUUDESSA

Muutamassa yhteydessä Sutinen valottaa kirjallisuuden ruokakuvauksia. Saksalaisessa nykykirjallisuudessa ruokaa on käsitelty vähän. Mutta kirjallisuuden Nobelilla 2012 palkittu romaniansaksalainen Herta Müller ( s.1953) kuvaa romaanissaan Hengityskeinu (2009; suom. 2012) Romanian saksalaisväestön kohtaloa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Siinä hän yhdistää kaksi 1900-luvun diktatuuria, Neuvostoliiton ja Saksan. Hän kertoo niiden väliin puristuksiin jääneen yksilön tarinan, kuinka valtio imee ihmisen tyhjiin omia tarkoituksiaan varten ja lopuksi hylkää hänet vankileirin ihmisvarastoon. Myös italialainen kirjailija Rosella Posterino kertoo kansallissosialistisen Saksan ruokakulttuurista. Kirjassaan Suden pöydässä (suom. 2019) hän kuvaa Hitlerin ruoanmaistajaa, joka joutuu pohtimaan omaa osuuttaan natsien aiheuttamissa kauheuksissa.

Nyky-Venäjän kirjailijoista Sutinen mainitsee Vladimir Sorokinin (s. 1955), joka on käsitellyt ruokaa useissa teoksissaan, ensimmäiseksi romaanissa Goluboje salo (1999, Sininen ihra, ei suom.). Venäläisille tärkeän läskin kautta hän sivuaa ihmissyöntiä, kuvaa groteskia seksiä sekä pilkkaa Stalinia ja Hrustsovia. Kun Sorokin sai 2002 ”moraalisen rappion syntipukin” nimen teoksen ansiosta, kirjan myyntiluvut singahtivat nousuun.

Kiinalaiset ovat kirjoittaneet 1980-luvulta alkaen ruokaan ja syömiseen liittyviä teoksia, jotka kyseenalaistavat virallisia historiantulkintoja. 1990-luvulta lähtien on ilmestynyt myös 1960-luvun nälänhädästä kertovia kirjoja. Näistä ensimmäinen oli Wang Zhiliangin Nälkäinen vuoristokylä vuodelta 1994 (ei suom.). Tekijä oli Australiassa kirjan ilmestyessä. Myös Ma Jian (s. 1953) joutui kirjojensa takia muuttamaan pois Kiinasta, ja hänen kirjansa ovat siellä nykyisin kiellettyjä. Hänen 1991 ilmestyneessä kirjassaan Nuudelintekijä (ei suom.) ravinto nimittäin paljastaa vertauskuvallisesti totalitaarisen valtion kansalaisen suurimmat pelot ja haaveet. Myös vuonna 2012 Nobel-palkinnon saanut Mo Yan (s. 1955) on kirjoittanut useita teoksia, joissa ruoka on tärkeässä osassa. Punainen durra (1986, suom. 2016) kertoo durraviinatislaamon kautta Kiinan–Japanin sodasta ja Valkosipuliballadeja (1988, ei suom.) valkosipulikapinasta. Vuonna 2006 ilmestyneessä Viinamaassa (suom. 2014) hän tarttuu nälän lisäksi kannibalismiin.

Äärimmillään ruoan puute johti tekoihin, jotka menivät yli kaiken ymmärryksen. Sutisen mukaan ihmissyönti oli ”viimeinen vieras 1900-luvun diktatuurien ideologisissa nälänhädissä”. Muutamat kirjailijat ovat rohjenneet kuvata sitäkin. Missään maassa kannibalismista ei puhuttu avoimesti, mutta Neuvostoliitossa siitä raportoitiin 1930-luvun holodomorin aikana politbyroolle ja Stalinille. Vaikka ihmissyönti oli harvinaista, Ukrainan maaseudulla tarinat siitä jäivät elämään. Neuvostoliiton salaisen poliisin asiakirjojen perusteella kannibalismia tiedetään harjoitetun myös Leningradin piirityksen aikana. Sekä Neuvostoliiton että natsi-Saksan vankileireillä vangit turvautuivat kannibalismiin.

Kiinassa ihmissyönnistä on mainintoja jo 1300-luvulta lähtien. Kommunismin kaudella sitä esiintyi ensimmäisen kerran 1950-luvun lopulla. Kulttuurivallankumouksen aikana 1960-luvulla esiintyi kostokannibalismia. Mellakoissa ihmiset saattoivat näet joukkopsykoosin vallassa tappaa ja syödä rituaalisesti kansanviholliseksi tuomittuja. Sutinen tulkitsee kannibalismin merkinneen 1900-luvun diktatuureissa lopun alkua ja olleen äärimmäinen osoitus siitä, että valtio oli epäonnistunut perustehtävässään huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista.

Vallanpitäjät eivät missään Sutisen kuvaamassa 1900-luvun diktatuurissa kokeneet ruoan puutetta saati nähneet nälkää, vaikka vaativatkin kansalaisilta niukkuuteen sopeutumista.

Totalitaariseen hallintoon näyttää kuuluneen erottamattomasti se, että samaan aikaan kun kansa kiristeli vyötä ja toisinaan näki nälkää, vallanpitäjät, korkeat viranomaiset ja muut etuoikeutettujen piirien jäsenet herkuttelivat ja jopa mässäilivät. – –  Sosialismissa kritisoitiin kapitalismia kuilusta rikkaiden ja köyhien välillä. Kommunistiseen utopiaan liittyi kuitenkin käytännössä yhtä kiinteästi vähälukuisen eliitin ja kansan suuren massan välinen valtava ero. (s. 145)

EDESSÄ TUNTEMATON

Kirjansa lopussa Sutinen nostaa lukijan eteen tämän hetken tosiasiat, ilmaston lämpenemisen sekä ekokatastrofin mahdollisuuden. Jokainen valistunut nykyihminen tietää, että

Kasvien ja eläinten tehotuotanto, ruoan prosessointi sekä maailmanlaajuiset toimitusketjut ovat johtaneet moniin ongelmiin, jotka kärjistyvät ilmastonmuutoksen myötä. (s. 298)

Mutta uskommeko me, että ne muuttavat ravinnon kasvatusta ja jakelua tavoilla, joita ei osata ennakoida?  Uskommeko, että

Puute uhkaa taas, mutta nyt paradoksaalisesti näennäisen yltäkylläisyyden keskellä. (s. 298)