Suomalaiset kodinhaltiat -teoksen perusaineistona olevien haltijaperinnekokoelmien massiivinen kerääminen SKS:n Kansanrunousarkistoon alkoi vuonna 1935, jolloin vietettiin Kalevalan 100-vuotisjuhlavuotta. Martti Haavio (1999-1973) ei tyytynyt tähän vaan käytti lähteinään niin Viron kuin Ruotsinkin perinnearkistoja ja heitti aineistonsa tueksi ja selitystensä pohjaksi lisäksi aineistoja kaukaisista kulttuureista ympäri Eurooppaa ja laajemminkin.

Haavion peruslähtökohta aineiston käsittelylle edustaa vielä ns. suomalaista metodia, maantieteellis-historiallista tarkastelutapaa, joka oli kehitetty erityisesti muinaisrunouden ja niiden teemojen alkuperän ja leviämisen selvittämiseen. Haavio oli kuitenkin ajassa mukana ja sai mm. ruotsalaiselta C. W. von Sydowilta impulsseja erotella perinteenkerronnassa eri lajeja, joista kullakin oli oma informaatioarvonsa. Haavion aikana tätä teorianmuodostusta ei vielä oltu saatu vietyä huippuunsa, mutta hänen oppilaansa, erityisesti Turun yliopiston professori Lauri Honko ja hänen oppilaansa veivät tämän tutkimusteoreettisen mallin nykytasolleen.

Haavio keskittyi tutkimusaineistonsa ymmärtämisessä tarkastelemaan vastaavia perinneilmiöitä laajemmin; tätä otetta kutsutaan fenomenologiaksi. Kolmantena uudennoksena Haavio toi tutkimukseen sosiaalipsykologisen otteen, käyttämättä itse käsitettä. Hän lähestyy tässä funktionalistista otetta, jonka senkin Lauri Honko vei loppuun tutkimuksessaan Geisterglaube in Ingermanland I (FFC 185, 1962). Miksi ihmiset kokevat haltijaelämyksiä, miten näitä kohtaamisia kuvataan (memoraatit), miten ja missä ja miksi haltijoihin liittyviä kertomuksia kerrotaan (fabulaatit, tarinat), mitä haltijat yleensäkin ovat (uskomukset).

Kulttuuripaikkojen haltiat

Haavio keskittyy teoksessa kulttuuripaikan haltijoihin, kuten teoksen nimikin kertoo. Kodinhaltiat (nykytutkimuksessa useimmiten haltijat) hän sitten jakaa esiintymisyhteyden mukaan varsinaisiin kodinhaltioihin, riihenhaltioihin, viljatonttuihin (para, varallisuuden kartuttaja), karjasuojanhaltioihin. Lisäksi hän tarkastelee haltioille uhraamista, tarinoita haltian kuolemasta ja erilaisia kotipiirin eläimiä, joihin liittyy haltijamotiiveja. Kustakin haltiaolennosta esitetään niihin liittyvät kertomusmotiivit, jotka vastaavat Kansanrunousarkiston arkistoluokittelua.

Tarinatyyppeihin liitetään myös niiden esiintymis- eli levinneisyyskartta, joka kertoo missä päin mitäkin tarinatyyppiä suomalaisella kulttuurialueella esiintyy. Hän myös rikastuttaa kerrontaansa tarjoamalla valtavan määrän suoraan arkistosta otettua näyteaineistoa, jotka vievät lukijan kokemusten ja kertomusten sisään.

Vaikka haltijatarinat ovat katoavaa kansanperinnettä, on muistettava, että osa näistä kansanuskoon liittyvistä ilmiöistä elää edelleenkin kollektiivisessa muistissamme vaikkapa tabusääntöinä ja uskomuskäytänteinä, joita emme aina itse tunnista.

Folkloristiikan dosentti FT Kaarina Koski on kirjoittanut juhlapainokseen jälkisanat, jotka ehkä olisi syytä lukea ennen Haavion haltiamaailmaan perehtymistä.

Väinämöinen – suomalaisten runojen keskushahmo

Kalevala on varmaan jokaiselle suomalaiselle tuttu ainakin jossain muodossa. Vaikka tämä Lönnrotin kansanrunoussirpaleista kokoama kansalliseepokseksi korotettu teos ei nykyihmistä kovasti kiinnostaisikaan, sen elementit kyllä tunnetaan eri käsitteiden kautta. Sampo-tulitikkuja myydään vieläkin, Pellervo-seura jakaa taloustietoa, Louhi on paitsi parkkiluola Turussa myös nykynaisten esikuva, Pohjolassa vakuutetaan ja Kalevankankaalle viedään vainajat. Antero Vipunen oli takavuosien Wikipedia ja Lemminkäinen päällystää teitä.

Mutta suurin kaikista on Väinämöinen, tuo ”vaka vanha”. Haavion vuonna 1950 valmistunut teos on aikoinaan mullistanut Kalevalaan liittyvän pyhyyden. 1800-luvun kansallisen heräämisen aikana kansanrunous nousi tai pikemminkin nostettiin suomalaisuuden symboliksi, Kalevalasta tuli kansallinen instituutio, teos, jota välttämättä ei ollut luettu, mutta jonka sisältö tunnettiin päämotiiviensa kautta sen ihmeemmin kiinnittämättä huomiota siihen, ettei sellaista kokonaisuutta itse asiassa ollut koskaan ollut olemassa. Se on Lönnrotin luomus ja aikansa lapsi.

Haavio lähti uudistamaan tuota käsitystä. Viime vuosisadan alkupuolella alkoi tutkijoiden piirissä hiljalleen luopuminen vanhenevasta maantieteellis-historiallisesta menetelmästä, jonka tarkoituksena oli selvittää eri kansanrunomotiivien alkukoti ja osoittaa eri runojen levinneisyys ja variaatiot. Haavio lähti omassa ajattelussaan liikkeelle selvittämään, mistä kansanrunoissa oikeastaan on kysymys. Hänelle oli luontevaa ottaa lähtökohdakseen runojen sankari, Väinämöinen, motiiviattraktioiden kohde ja selvittää mistä nämä tähän kertomuspersoonaan liittyvät ainekset tulevat ja mistä ne kertovat. Hän mainitsee teoksensa esipuheessa, että tarkoituksena on tietoisesti järkyttää vallinnutta kuvaa Väinämöisestä.

Haavion lähtökohtana oli selvittää mistä elementeistä runot ovat syntyneet, ovatko ne kaukaista lainaa vaiko kotoista tuotantoa ja millaisessa sosiaalisessa miljöössä runojen sepittäjät elivät ja mistä saivat aiheensa. Oli siis selvitettävä runojen alueellisuus, ajoitus, paralleelit muiden kulttuureiden runoudessa, sekä se mikä runoissa oli realistista ja mikä kuviteltua. Lopuksi oli vielä selvitettävä, oliko Väinämöinen fyysinen olento vaiko jumalhahmo.

Näihin vastauksia etsiessään Haavio rakensi kalevalamittaisten runojen tulkintamallin, joka on edelleenkin varsin pätevä. Ensin tuli tutkia, missä yhteyksissä Väinämöinen esiintyy runoudessa tai mitkä elementit ovat häneen attrahoituja. Tuli lähteä alusta, Väinämöisestä maailman luojana. Hänet synnytti Ilmatar, naisjumala, mutta uidessaan alkumeressä hän muokkasi vedenpohjaa, loi maan, luodot, lahdet, syvyydet ja kaiken muun tulevan ihmisen elää. Hänen polvelleen sotka muni munansa, joista syntyivät aurinko, kuu ja tähdet. Maailmansyntymyytit vievät Haavion tutkimusmatkalle kauas tuhansien vuosien taakse aikaan, jolloin uralilaiset ja indoeurooppalaiset muinaiskulttuurit kohtasivat ja myytit maailman luomisesta levisivät kulttuureista toiseen.

Väinämöinen oli myös runojen kulttuuriheeros, joka muokkasi ensimmäisen pellon, kylvi ensimmäisen sadon, keksi kanteleen ja laulun ja opetti ihmiset tulemaan toimeen maallisen ja taivaallisen välillä. Mutta hän oli myös vahva tietoniekka, jonka viisaus oli miekkaa väkevämpää, vaikka Louhen kanssa miekalla Sammosta kamppailikin. Samalla kuitenkin esiintyy onneton kosiomies, joka tavoitteli niin Aino-neitoa kuin Pohjolan kaunista tytärtä. Ja epäonnistui.

Šamaanina Väinämöinen käy Tuonelassa, löytää aliseen maailmaan unohtuneen Antero Vipusen. Täälläkin Haavio hakee ja löytää vertauskuvia ja runoja niin arktisten kulttuurien kuin eteläisten kansojen samanismista ja maailmankuvista. Kunnes tulee uusi aika ja vanha saa väistyä. Barbaarikristilliset runot, kuten Matti Kuusi niitä kuvaa, kertovat kuinka uudet maailmankuvan ainekset saapuvat Marjatan saaman pojan kautta, ja kuinka vanha tietäjä iänikuinen saa lähteä luvatakseen kuitenkin palata taas, kun Suomen kansa tarvitsee häntä.

Kun tähän Väinämöis-teokseen antiin lisätään vielä vuonna 1955 ilmestynyt Kansanrunojen maailmanselitys (WSOY 1955), voidaan vain ihmetellen todeta, kuinka valtava on Haavion kulttuurinen osaaminen. Samaa todistaa myös emeritusprofessori Veikko Anttonen oivallisissa jälkisanoissaan, jotka ehkä kannattaisi lukea ennen uppoutumista Haavion tekstiin. Niistä mieltäni jäi kuitenkin vaivaamaan se, että Anttonen pitää Haaviota sen koulukunnan edustajana, jonka mukaan kansanrunot olisivat länsisuomalaista itään siirtynyttä perinnettä. Näin varmaan onkin. Olen kuitenkin useasti leikkinyt ajatuksella, että jonkun kansanrunoudentutkijan tulisi todella paneutua selvittämään, miksi Kalevalan viikinkiaikoihin ajoitetut seikkailurunoteemat eivät olisi voineet levitä yhtaikaa länsirannikollemme ja Vienanmeren rantaseutujen karjalaisasutuksen piiriin, tekiväthän norjalaiset merenkävijät sinne matkojaan jo ainakin 890-luvulla.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran klassikkojen julkaisuhanke on kulttuurisesti merkittävää, taloudellisesti ehkä ei välttämättä tuottoisaa. Kun vanhat teokset ovat aikoja sitten olleet loppuunmyytyjä, eivätkä ne juurikaan divareissa liiku, on hyvä, että näitä tuotetaan. Muistan itse olleeni aktiivi, kun minulta tiukattiin, miksi ei U.T. Sireliuksen tutkimusta Suomalaisten kalastus I–III vuosilta 1906–1908 voisi saada näköispainoksena. Tämä olikin yksi ensimmäisistä, jollei ensimmäinen reprintti, kun se ilmestyi uudelleen vuonna 2009. Tällaiset teokset, vaikka ovatkin teoreettisesti ja metodologisesti vanhentuneita, ovat kuitenkin merkittävä osa suomalaista humanistista tutkimusta ja kuuluvat jokaisen sivistyskodin kirjahyllyyn – kai sellainen vielä sisustukseen kuuluu?