Harri Nykänen (s. 1953) kuuluu Suomen tunnetuimpiin rikostoimittajiin – ja nyttemmin maan luetuimpiin jännityskirjailijoihin. Tunnettuuden yhtenä tekijänä on tietenkin Raid. Nykäsen luoma rikollishahmo tappaa talossa ja puutarhassa jos riittävästi maksetaan, mutta heittäytyy mielellään heikomman puolelle jos pääsee itse valitsemaan.

Muistelmakirjassaan myös Nykänen tunnustaa käyttäneensä likaisia keinoja puhtaiden asioiden puolesta – aseenaan kuitenkin vain painettu sana.

Skuuppiriippuvuus iski

Nykäsen lehtimiesura alkoi ilmaisjakelulehdestä, jonne hän kirjoitteli pikku juttuja, ja jatkui kesätoimittajana Helsingin Sanomissa 1981. Työhön pätevöittivät ainoastaan keskikoulu ja vuoden mittainen Laajasalon opisto, jonne Nykänen oli hinautunut poikkeusluvalla. Mikään huikea kirjoittajalahjakkuus hän ei ollut, mutta ahkera ja työtä pelkäämätön kyllä. Ahkeruutta tarvittiin jo alkusyksystä; presidentti Kekkosen sairaudesta puhuttiin yhä julkisemmin ja Tamminiemen portilla päivystivät niin radio, televisio kuin maan suurimmat sanomalehdet, jotka useimmiten pistivät kellon ympäri jatkuvaan vartioon nuorimmat toimittajansa.

Samana syksynä muuan vanhempi kollega sattui tunaroimaan humalassa ja keplottelemaan matkalaskuilla. Hän sai potkut, Nykänen vakituisen työpaikan. Hän kuvaa itseään ”nopean rytmin ja pikaisten palautteiden mieheksi”, jolle rikostoimitus tuntui sopivan loistavasti – siellä kun aina sattui ja tapahtui. Usein myös rikostoimitus metsästi Hesarin skuupin eli jutun joka mikään muu tiedotusväline ei ehtinyt julkaista samaan aikaan. ”Maistettuani kerran uutisvoiton ihanuutta, tulin siitä melkein riippuvaiseksi”, tunnustaa Nykänen.

Kirjassa on mukana koko Suomea järkyttäneitä tapahtumia. Elokuun 1986 alussa tapahtunutta Mikkelin panttivankidraamaa Nykänen ei lähtenyt seuraamaan, koska ei uskonut pankkiryöstäjän pakoautossa olevan räjähteitä. Ne veivät ryöstäjän ja yhden hänen panttivankinsa hengen ja haavoittivat autoa jäljittäneitä poliiseja. Estonian upottua syyskuun 1994 lopussa Nykänen ja Helsingin Sanomien kuvaaja syöksyivät onnettomuuspaikan lähistölle jo ennen kuin kaikki pelastusmiehetkään olivat ehtineet sinne.

Rikostoimittaja on Nykäsen mukaan jatkuvassa valmiustilassa. On tavattava tietolähteitä, pengottava arkistoja, notkuttava käräjäoikeudessa kun kiinnostavia juttuja käsitellään. On pidettävä yllä suhteita sinne ja tänne – dekkareiden mukaan vihjeet tulevat alamaailmasta, todellisuudessa lähinnä erilaisilta virkamiehiltä. Ja rikollisia löytyy kyllä kaikkialta, myös poliisilaitokselta ja herätysliikkeistä. Osa näistä osapäiväkonnista esitellään kirjassa ihan nimeltä, osa jää tunnistamattomiksi hahmoiksi, joista noin puolet on naurettavia, toinen puoli säälittäviä.

Sananvapauden Tali-Ihantala

Lukuisten pikku anekdoottien ohi nousevat kirjassa kuitenkin varsinaiset jymyjutut, joissa Nykänen ottaa mittaa sekä johtavista suomalaispoliitikoista ja talouden kärkimiehistä että omista pomoistaan. Hän ei näytä uransa varrella herroja kumarrelleen. Ei edes eikä etenkään esimiehiään; kirjan mukaan hän on koko ajan sotajalalla toimituksen päällikköportaan kanssa. Tämä varmaan pitää paikkansa, sillä Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen kuvasi häntä omissa muistelmissaan ”hankalaksi kaveriksi” – ja se oli kai aika lievästi ja herrasmiesmäisesti sanottu.

Erityisen hankalaksi Nykänen heittäytyi silloin, kun toimituksen pomot kieltäytyivät laittamasta hänen juttuaan lehteen tai pitkittivät sen julkaisemista. Rikostoimitukselle eivät kuuluneet pelkästään pikku päivittäiskonnuudet, vaan myös ja ennen kaikkea talousrikokset sekä muut isot väärinkäytökset. Näitä 1980–1990-luvuilla paljastui lukuisia; suurin taisi olla turkulaisen Nostokonepalvelun veronkiertojuttu, johon sekaantui joukko paikallisia vaikuttajia sekä silloinen Verohallituksen pääjohtaja. Tutkintoineen ja oikeusprosesseineen juttu kesti kaikkiaan seitsemän vuotta, ja lopulta syytettyjen penkille päätyivät Harri Nykänen ja Helsingin Sanomat, joka käräjäoikeudessa tuomittiin ennätysmäisiin 2,5 miljoonan euron vahingonkorvauksiin.

”Sananvapauden Tali-Ihantalaksi” (määritelmä Nykäsen) juttu muuttui, kun lehti valitti hovioikeuteen, jossa syytteet menivät nurin. Sillä kertaa lehti ja toimittaja olivat samalla puolella. Joskus Nykänen joutui julkaisemaan juttunsa muualla, kun toimituksen päällikköporras oli hyvissä väleissä kohteen kanssa; lahjoman rajakin saattoi olla lähellä kun päätoimittajat osallistuivat yritysten maksamille golf- ja hiihtomatkoille.

Veikkauksen johtaja Matti Ahteeseen Nykänen iski silmänsä jo silloin, kun tämä junaili Veikkauksen omien myymälöiden kaupan tuntemalleen melko epämääräiselle liikemiehelle, vaikka ostajaehdokkaita olisi ollut muitakin. Myöhemmin kaupungilla alkoi liikkua huhuja Ahteen alaisiinsa kohdistamasta seksuaalisesta häirinnästä. Nykäsen mukaan iltapäivälehdet olivat pantanneet uutista, koska niiden päätoimittajat olivat Ahteen läheisiä tuttuja tai perheystäviä. Ainoastaan Harri Nykänen sai jutun julki. Lehden johdon kauhuksi se tapahtui suorassa tv-ohjelmassa, vieläpä mediatalon omistamalla kanavalla.

Kaikkien kimpussa tasapuolisesti

Ahde joutui jupakan johdosta jättämään paikkansa, niin myös Nykänen, joka yleensäkin näki journalistiseksi velvollisuudekseen ampua kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, mieluiten kovilla panoksilla ja mahdollisimman korkealle. Erityisesti SDP:ssä häntä pidettiin ”maanisena sossunsyöjänä”. Näyttää kuitenkin siltä, että Nykänen ei mitenkään erityisesti vainonnut demareita vaan kaikkia tasapuolisesti. Demarit nyt vain sattuivat olemaan vallan kahvassa 1980–1990-luvuilla, ja yhtenä Nykäsen liikkeellepanevana voimana oli herraviha. Kaikkia oli syytä epäillä: jos he eivät olleet juuri nyt pahanteossa, niin ainakin suunnittelivat sitä.

Mutta kun herra oli tarpeeksi iso, häntä ei voinut vihata. Sanomien pääomistajaan ja yhtiön silloiseen henkilöitymään Aatos Erkkoon Nykänen turvasi silloin, kun koki mielestään vääryyttä tai kun epäili lehden johdon suojelevan kavereitaan, jotka samalla olivat yhteiskunnallisia vaikuttajia. Erkko ei vastaillut toimittajan kirjeisiin, mutta ainakin kerran Nykänen arvelee avun tulleen ylhäältä.

Kirjassa on runsaasti paljastuksia eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan puutu. Jossakin käänteessä Nykänen haukkuu kollegat, jotka eivät halua rähistä jutuistaan esimiesten kanssa, vaan tyytyvät tekemään mahdollisimman vähän ja väritöntä tekstiä, sekä suomalaisen median, joka suosii klikkausjournalismia eikä anna toimittajien rauhassa keskittyä vaativiin juttuihin eikä erilaisten epäkohtien paljastamiseen. Ja vaikka Nykänen onkin jättänyt rikostoimittajan hommat jo miltei 15 vuotta sitten, hän ottaa reippaasti kantaa Jari Aarnion huumesyytteisiin uskoen tietävänsä asiasta enemmän kuin muutama vuosi sitten julkisuuteen noussutta juttua työkseen seuraavat toimittajat.

Itsekirjoitetuissa muistelmissa tekijä näkee yleensä itsensä edullisessa valossa, eikä Harri Nykänen ole tästä poikkeus, vaikka hän journalistina peräänkuuluttaa tasapuolisuutta. Toisen osapuolen näkemyksiä kirjassa edustaa Matti Ahde, jonka Sähkömies-kirjan mukaan Nykänen jahtasi häntä keinoja kaihtamatta, epäkorrekteja temppuja käyttäen, syytöntä syytellen. ”Raidin kaltaiseksi kostajaksi” Nykästä on kuvannut Ahteen vaimo Hilkka.

Kirjaa tehdessään Nykänen kertoo käyneensä läpi huomattavan määrän vanhoja haastattelunauhojaan ja muuta aineistoa. Joidenkin tapahtumaketjujen kohdalla hän viittaa Helsingin Sanomissa julkaistuihin juttuihinsa, mutta suurimmaksi osaksi lukijan on pelkästään luotettava miehen sanaan. Henkilöhakemiston liittäminen tämän tyyppiseen kirjaan hieman ihmetyttää.

Lukijalle, joka muistaa 1980–1990-lukujen uutistapahtumia, kirja avaa niiden taustoja. Toimittajan työstä kiinnostuneelle se avaa kurkistusluukun yhteen – mutta vain yhteen – toimitukselliseen todellisuuteen.