Kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjoista piti ottaa satojen painokset, kovat kannet ja värikuvat moninkertaistivat hintaa, eivätkä historioitsijat arvostaneet sukututkijoita ainakaan ääneen. Sen jälkeen paljon on muuttunut ja muistelmat, sukukirjat ym. omakustanteet ovat osoittautuneet niin arvokkaiksi lähteiksi, ettei niitä enää kannata ylenkatsoa. Esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksessa yksittäiset kertomukset tarkentavat yleiskuvaa ja selvittävät käytäntöjä, jotka eivät aina noudattaneet lakeja tai tutkijoiden oletuksia.

Hannes Wahlroos on aiemmin julkaissut kovakantisen kirjasen isänsä sotakokemuksista ja nyt monisteen isoäitinsä elämästä 1900-luvun alun Pietarista talvisodan pommitukseen Iisalmissa. Runsas kuvitus ja väljä riviväli kutistavat varsinaista leipätekstiä, mutta se on sitäkin huolitellumpaa ja tarjoaa mielenkiintoista tietoa muillekin kuin oman suvun jäsenille. Erityisesti kannattaa huomioida, kuinka tunnollisesti sukututkimuksen harrastajat, usein eläkeläiset, kartoittavat lähdeaineistoa ja selvittävät tutkimusongelmia. Vastaavaa etsivänlahjaa ovat osoittaneet Matti Mörttisen viimevuotinen Shlomo Zabludowiczin elämäkerta ja Ali Sadik-Oglin romaani isänsä maahanmuutosta.

Hedwig Fleischer kävi Pietarin saksalaista koulua (kuten moni suomalainenkin), sai syyskuussa 1918 Suomen myöntämän maahantuloluvan (viisumin) ja avioitui Korppoossa heinäkuussa 1919 Suomen kansalaisen kanssa. Vuoteen 1968 saakka ulkomaalaiset naiset saivat automaattisesti Suomen kansalaisuuden avioliiton kautta, eikä heistä pidetty edes tilastoja. Varsinaisesta maahan tulosta ja varsinkaan maasta poistumisesta ei useinkaan löydy tarkkoja tietoja, vaikka viranomaisten myöntämät luvat olisikin tunnollisesti kirjattu. Eikä viranomaisten kirjauksista saa hevillä selvää, mitä ne käytännössä tarkoittivat, ellei tietoja vertaile sanomalehtiin, laivojen matkustajaluetteloihin ja muihin mahdollisiin lähteisiin. Wahlroos on nähnyt vaivaa etsiäkseen tietoja äitinsä matkoista ulkomaisistakin arkistoista ja löytyneitä tietoja kannattaa muidenkin muuttoliikkeen tutkijoiden muistaa tarvitessaan.

Erityisen mysteerin aiheuttaa se, että Fleischerin perhe liikkui tanskalaisella asiakirjalla (oletettavasti passilla), vaikkei ollut maan kansalaisia. Ilmeisesti Tanska ja jotkin muutkin maat varustivat pakoon pyrkineitä venäläisiä passeillaan humanitaarisin perustein. On myös mahdollista, että suvulla oli tanskalaiset juuret sukupolvien takaa (ehkä norjalaiset valtioyhteyden ajalta) tai että Tanska ei ensimmäisen maailmansodan lopulla enää pitänyt etelärajaansa niin selvänä, että olisi evännyt passin mahdollisesti schleswigiläiseltä suvulta. Yhtäältä (Suomenkin) kansalaisuus saattoi periytyä ulkomailla asuvissa suvuissa sukupolvesta toiseen, toisaalta Tanskan kansalaisuuden sai vielä 1920-luvullakin yksinkertaisesti asettumalla maahan asumaan. Arvatenkin passeja myös myytiin, eikä ole edes varmaa, oliko Fleischereillä passi vai jonkinlainen muukalaispassi tai muu matkustusasiakirja.

Kaiken lisäksi Fleischerin suku oli perimätietonsa mukaan taustaltaan juutalainen, mutta siihen ei ole löytynyt vahvistusta asiakirjoista. Venäjänjuutalaisia kääntyi kristinuskoon Suomessakin. Hyvin usein sukujen perimätieto johtuu väärinkäsityksistä: nimi, ulkonäkö tai erityinen lahjakkuus johdatti helposti arvauksia eteläisempiin kansoihin. Kun kyse on 1800-luvusta, vastausten pitäisi löytyä sukututkimuksen keinoin, mutta se voi vaatia aikaa ja onnea.

Rouva Wahlroos oli suomalaistunut korppoolaispapin siunauksella, mutta kielitaito karttui vähitellen ja jotkin elämäntavat pysyivät lopun ikää vierasperäisinä. Ruotsinkielinen metsänhoitajaperhe ei ollut Lieksassa kantaväestöä. Huvittuneisuutta aiheuttivat kielivirheet (s. 48) ja suurkaupungissa kasvaneen maailmannaisen elkeet (s. 51-52), mutta paikallinen mykkäelokuvateatteri arvosti pianistia ja lottajärjestö myönsi kunniamerkin. Pommituksen jäljiltä jäi vain sormi ja siinä ollut safiirisormus, joka on sittemmin kulkeutunut suvun muistoesineenä (s. 53).

Mitä moninaisimpia maahanmuuttajamuistelmia ja -elämäkertoja olisi syytä kerätä talteen ja huomioida bibliografioissa, sillä niistä välittyy ihmisläheinen kuva ja yksityiskohtaisia tietoja, joista on hyötyä monissa vastaavissa ja laajemmissakin tutkimuksissa. Samalla ne muistuttavat siitä, kuinka paljon Suomeen on tullut maahanmuuttajia ja kuinka hyvin he ovat lopulta sopeutuneet suomalaiseen yhteiskuntaan. Naisten maahanmuutosta puuttuu vieläkin perustutkimus, eikä sellaista voisikaan tehdä muuten kuin deduktiivisesti, kokoamalla kuvaa tiedonsirpaleista.