Metatasolla tarkkailtuna teos on niinikään moitteeton esitys. Vaikka Marko Juntunen esittää paikoin painavaakin suomalaisen maahanmuuttotutkimuksen ja kotiuttamispalvelujen kritiikkiä, on kritiikin kärki yleensä intentioiltaan rakentavaa ja ihmisiä yhdistämään pyrkivää epäkohtien havainnointia, ei halpoja viholliskuvia rakentavaa yhteiskunnallista hajottamistyötä. Kaikenlainen julkaisuaikansa populistinen kiihkoilu tuntuisi kiertävän teoksen kaukaa.

Varissuo sinällään on tutkijalle mielenkiintoinen tutkimuskohde. Tutkimusajankohdasta riippuen 30-40% noin 10 000 hengen alueen asukkaista puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea. Varissuon lukemat ovatkin tältä osin jopa itäisen Helsingin lukemia korkeammat. Turku ja Helsinki ovat Suomen johtavat urbaanit keskittymät maahanmuuton suhteen.

Jo ennen modernia maahanmuuttovaihetta Varissuo oli massiivisen maassamuuton kohde pohjoisesta etelän kasvukeskuksiin suuntautuneen muuttoliikkeen kautta 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Lisäksi alueelle suunnattiin Turun kantakaupungin suunnalta ja lähialueilta paremman asumismukavuuden perässä.

Juntusen suurin kritiikki näyttäisi painottuvan suomalaisen maahanmuuttokulttuurin kulttuuripainotteisuudelle. Vuosituhannen vaihteen kotouttamismallissa tulokkaat nähtiin hänen tulkintansa mukaan liian usein kulttuurisesti homogeenisina ryhminä, joidenka ”lähtömaiden kulttuurin” ylläpito uudessa maassa nähtiin vastaanottajamaan keskeisenä tehtävänä ilman, että ryhmien sisäistä diversiteettiä ja todellista avuntarvetta huomioitiin tarpeeksi.

Tapahtui selkeä ylilyönti, jota tuskin oli sellaiseksi tietoisesti tarkoitettu. Islam on huimasti monisyisempi ja sisäisesti riitautuneempi kokonaisuus kuin usein annetaan ymmärtää. Juntunen kirjoittaa:

Ongelmallinen seuraus yksilöiden kulttuuristamisesta oli se, että pakolaisten kokemukset kotimaassa koetusta konfliktista ja traumaattisista muistoista jäivät pitkälti pimentoon. Nämä raskaat ja kivuliaat kysymykset katsottiin toissijaisiksi kun keskityttiin luomaan siltoja kantaväestön ja pakolaisten välille. (…) Vieraat säilyivät toisille eksoottisina ja toisille uhkaavina koska kulttuuristava lähestymistapa ei tarjonnut tilaa henkilökohtaisten tarinoiden julki tulemiselle.

Kulttuuristen tapojen, kielen ja harrastusten vaalimisessa on varmasti pointtinsa, mutta pahasti traumatisoitunutta sota-alueen tulokasta lämpimätkään kannustukset ”oman kulttuurin” ylläpitoon tuskin juuri auttavat. Varsinkaan jos käsitykset ”omasta kulttuurista” ovat yksinkertaistavia ja sisällöllisesti jopa selvästi suomettuneita, kuten haastateltavat kirjassa antavat ymmärtää.

Eikä uusi maa muutu uudeksi kotimaaksi kovinkaan todennäköisesti sillä, että naapurustoon sijoitetaan lähtömaan poliittisia ja uskonnollisia vihollisia. Saati, että heitä tuotetaan propagoimaan asiaansa Suomeen paikallishallinnon nimenomaisella mandaatilla kuten Turun tapauksessa kävi:

Turun iranilaispakolaiset olivat ymmärrettävästi hyvin huolissaan suurlähettilään vierailusta kohtaamispaikassa. Elokuun lopulla 1994 Turun Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus otsikolla ”Apua iranilaisille”, jonka oli allekirjoittanut ”ryhmä iranilaisia pakolaisia. Kirjoittajat olivat huolissaan Iranin islamilaisen tasavallan ”terroristisen vallan kasvusta” ja tämä heidän mukaansa tapahtui suuren yleisön siitä tietämättä. Iranin lähetystön edustajien vierailu kohtaamispaikassa tarkoitti kirjoittajille ”kohtaamispaikan vaihtumista Iranin hallituksen terrorismin paikaksi”. Iranilaiset vaativat kohtaamispaikan johtajiston erottamista.

Laajassa etnografisessa aineistossaan Jantunen näyttäisi saavuttaneen haastateltaviensa suosion ja uutta tietoa purskahtelee merkittävästi esille. Katsaus internetkulttuurin merkitykseen islamilaisessa kulttuurissa esimerkiksi on suorastaan loistava.

Samaten havainnot traumaattisista kokemuksista arkielämässä ovat traagisuudessaan silmiä avaavia:

Varissuolla jouduin uppoutumaan pelkojen, kivun ja väkivallan kokemuksien maailmaan. Kuinka menneen tuottamat fyysiset ja symboliset arvet, kammottavat muistot ja musertavat menetykset sulautuvat lähiössä elämisen virtaan? Välillä irakilaistuttavani vaikuttivat olevan kuin ketkä tahansa varissuolaiset, mutta hetkessä keskustelu kääntyikin siihen kuinka baarin pöytävalo muistutti bagdadilaisen kuulusteluhuoneen lamppua. Tuhkakuppi toi mieleen ilmaiskun tuhoaman panssarivaunun.

Kriittisessä mielessä Jantusen ajatukset ovat toki myös haastettavissa. Vaikka teos esimerkiksi asiallisesti purkaa negatiivisinta lähiömyyttiä Varissuon aluetta koskevassa osuudessaan, on mahdollista, että kuvaus lähiön tilasta ennen 2010-luvun viimeisintä maahanmuuttoaaltoa on ongelmallinen.

Itse Varissuolla 1980-90-luvuilla viisitoista vuotta eri osoitteissa asuneena en muista kohdanneeni etnisiä ristiriitoja alueen katukuvassa vietnamilaisten, virolaisten ja venäläisten tulokkaiden saavuttua alueelle. Saati, että sellaset asiat olisivat olleet yleisiä puheenaiheita.

Muutoksen toki kantasuomalaisen maassamuuttovaiheen päätyttyä huomasi, mutta lähinnä eksoottisina ruokatarpeina K-supermarket Annikan ruokahyllyillä. Tämä ei tietenkään tee mahdollisesta syrjinnästä sisällöltään vähäisempää.

Vielä vähemmän uskalsin muodostaa Kulmakunta-lehden raporteista tai lukijankirjeistä varsinaisia sosiaalisia faktoja Varissuon oloja koskien. Mitä pidemmälle lehden historia eteni, sitä riippuvaisempi se oli kohuotsikoinnista samaisen K-kaupan mainostusinnon hiipuessa. Näin saattoi tapahtua myös paikallisen nuorisotalon tapahtumista uutisoitaessa. Ehkä pienempi painotus median sanomisille olisikin tässä yhteydessä ollut paikallaan.

En itse tässä vaiheessa olisi kovin huolissani alueen tulevaisuudesta. Kokemukseni mukaan nykytilanteessa maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä, siltä osin kun he näyttäytyvät esimerkiksi Varissuon ostoskeskuksen käytävillä, puhuvat suurelle yleisölle suomea ja väljän etnisen viiteryhmänsä kesken sukunsa lähtömaan kieltä. Sekoittuneiden ryhmien kohdatessa kieli on jälleen suomi.

Arjessa korvaan tarttuu myös suomen, lähtömaan ja englannin kielen erikoisia sekoituksia. Identiteettikysymyksissä he ovat etenkin nuorten osalta ylpeästi ”Vakkelta”.

Kotiutuminen on siis tältä osin hyvässä vauhdissa vaikka toisinkin kuulee väitettävän. Ja eittämättä kotiutuminen jatkuu jos ja kun Jantusenkin esille tuomat epäkohdat sosiaali- ja terveyspalvelujen puutteesta ja yksilöiden huomioinnista otetaan paremmin huomioon. Ainakin tässä vaiheessa Varissuo on vielä kaukana populististen kauhukuvien tyyssijasta.