Matts Wickströmin ja Charlotta Wolffin toimittama antologia Mångkulturalitet, migration och minoriteter i Finland under tre sekel ilmestyi itsenäisen Suomen satavuotisjuhlien kynnyksellä. Antologia on eräänlainen anti-juhlakirja. Sen monet luvut himmentävät itsenäisen kansallisvaltion kuvaa. Kuten ensimmäisen maailmasodan jälkeisinä vuosina Euroopan kartalle ilmestyneet uudet kansallisvaltiot yleensäkin, Suomikin oli kaukana etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisestä kansakunnasta. Kirjan luvut vievät terää E.N. Setälän kirjoittaman komean itsenäisyysjulistuksen sanoilta:

”Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena.”

Ongelma oli se, että valtaa pitävä eliitti tarkoitti ”kansalla” etnistä eikä oikeuksiltaan yhdenvertaista yhteisöä.  Monet antologian luvuista kuvaavat nimenomaan itsenäisyyden alkuvuosikymmenet vähemmistöille ahdistavina.

Johdantoluvussa toimittajat erottavat toisistaan  käsitteet ”monikulttuurisuus” (multikulturalitet) ja ”monikulturalismi” (multikulturalism). Edellinen tarkoittaa asiantilaa, jälkimmäinen kasvatusprojektia tai poliittista tahtoa. Etnokulttuurinen moninaisuus on Suomessa historiallisesti kauas ulottuva ilmiö, kun  taas monikulttuurisuuskasvatus tai –politiikka on melko nuori jälkikoloniaalisen ajan pyrintö. Antologian kirjoittajat keskittyvät ennen muuta monikulttuurisuuteen vähemmistöjen ja muuttajien kokemuksena, joka tosin riippui myös politiikasta. Ennen toista maailmansotaa kansallismieliset kasvattajat ja poliittinen eliitti välittivät Suomessakin ajatusta, jonka mukaan ”me” oli arvokkaampi kuin ”muut”, joihin kuuluivat ennen muuta suomenruotsalaiset, saamelaiset, romanit, juutalaiset ja tataarit. Vaikka perustuslaki antoi kaikille kansalaisille yhtäläiset oikeudet, yhteiskunnan, talouden ja kulttuurin käytännöt olivat usein ulossulkevia. Antologian kertomukset eduskunnassa esitetyistä suoranaisen etnisen puhdistuksen vaatimuksista ja toisen maailmansodan aikaisista pakolaisten ja vähemmistöjen kaltoin kohtelusta nostattavat lukijassa kollektiivista myötähäpeää.

Antologian kaikki luvut ovat tuoreeseen tutkimukseen perustuvia. Tutkimusaineistot toki vaihtelevat; missä Max Engman käyttää ennen muuta lehtikirjoituksia, Ainur Elmgren viittaa tutkittavan ajan kaunokirjallisuuteen. Tavallisin aineisto ovat arkistolähteet ja viranomaisjulkaisut.

Nostan seuraavassa esiin kunkin luvun mielestäni vaikuttavimmat päätelmät ja arvioin lopuksi kirjan merkitystä kansalaiskeskustelulle.

Historian monikielinen ja -kulttuurinen Suomi

Klaus Törnudd luvussa Mänskliga rättigheter och den efterkrigstida invandringen till Finland  kirjoittaa nyky-Suomesta ja käyttää lähtökohtanaan ihmisoikeuspolitiikkaa. Pakolaisten asemaa on säädellyt vuodesta 1951 lähtien kansainvälinen pakolaissopimus ja Suomessa erityisesti vuoden 2000 perustuslaki, jonka mukaan kaikkinainen ryhmädiskriminointi on laitonta, ja maassa on viisi virallista kieltä, nimittäin suomi, ruotsi, saami, romani ja viittomakieli. Vuoden 2012 integraatiolaki antaa kaikille kansalaisille oikeuden omaan kulttuuriin, mikä kertoo monikultturistisen politiikan omaksumisesta. Törnudd päättää luvun näkemykseen Suomesta transkulturaaliseksi kehittyneenä yhteiskuntana.

Max Engman toteaa luvussa Emigratiponspolitik i utvandrarlandet Finland Suomen olleen kautta historiansa ennemminkin maastamuuttajien kuin maahanmuuttajien maa. Suomenruotsalaisille maastamuutto oli jo 1800-luvulla uhkakuva ja poliittisen agendan aihe. Siitä lähtien kun maa alkoi nopeasti suomalaistua ja ”svekomaaninen” nationalismi heräsi, ruotsinkielisen väestön määrä on ollut kansanosan johtajille huolen ja tarkkailun aihe. Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten Ruotsiin muutto oli suomenruotsalaisten poliitikkojen mukaan ”suoneniskentää”, joka uhkasi potilaan henkeä. Vastatoimenpiteinä syntyi joukko suomenruotsalaisen kansanruumiin vahvistamista tarkoittavia poliittisia yrityksiä, joita Markku Mattila myöhemmin esiteltävässä luvussa kuvaa.

Charlotta Wolff luvussa Elitinvandring och kosmopolitism i 1800-talets Finland erittelee ansiokkaasti ”monikultturalismin” käsitettä ja toteaa sen varsin essentialistiseksi: sen pohjana on oletus, että kulttuurit, ethnokset ja sivilisaatiot ovat olemassa ja elävät erillisinä ilmiöinä. Wolffin mukaan maasta toiseen muuttelevat, hyvinkin liikkuvaiset eliitit uhmaavat erillisten kulttuurien olemassaoloa. ”Maahanmuuttaja” on huono termi kuvaamaan älymystöön tai suuryrittäjiin lukeutuvia perheitä, jotka olivat hyvinkin todennäköisiä maasta edelleen muualle muuttajia. Suomessa liikkui 1800-luvulla etenkin ruotsalaista, venäläistä ja saksalaista säätyläistöä, joka toivat mukanaan paitsi rahaa ja kulttuurista pääomaa myös uusia kasvatusperinteitä. Näistä tuomisista tuli Suomen kulttuuriin ohut mutta silti näkyvä kosmopoliittinen silaus. Osa venäläisistä ja saksalaisista eliittiperheistä assimiloitui ruotsinkieliseen eliittiin, mutta jätti kielellisen jäljen yritysten ja laitosten nimiin. Eliitti uudistui liikkuvuutensa ansiosta koko ajan ja sen kosmopolitisoiva vaikutus kertautui vuosikymmenestä toiseen niin muodissa, kulttuuririennoissa kuin kielessä. Pietarin, Berliinin ja Tukholman uudet tuulet puhalsivat eliitin ansiosta Helsingissä, Turussa ja Viipurissa.

Kuva: James Finlayson (1772-1852) perusti Finlaysonin puuvillatehtaan Tampereelle.

Veronica Shenshinin kirjoittama luku Den ryskspråkiga befolkningens historia i Finland purkaa monta venäläisyyteen liittyvää väestöhistoriallista myyttiä. Autonomian ajalla venäläisiä muutti Suomeen vain vähän — ennen vuoden 1912 yhdenvertaisuuslakia Suomessa asui vain vähän yli 7000 venäläistä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen sen sijaan heitä tuli pakolaisaaltona jopa 44 000. Vastaanotto oli kaikkea muuta kuin lämmin; muiden muassa Santeri Alkio vaati eduskuntakeskustelussa Suomen puhdistamista venäläisistä. Ryssäviha riehui koko sotienvälisen ajan.

Kuva: Venäläisiä kulkukauppiaita, eli ”laukkuryssiä”. Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Neuvostoliiton purkautumisen jälkeen venäläisten maahanmuutto on ollut vähäisempää kuin mitä Helsingin katukuva antaa olettaa. Vuonna 2012 asui Suomen 62 000 venäläisestä Helsingissä jopa 15 000. Shenshinin mukaan luku on suhteellisen pieni, minkä ansiosta venäläisten maahanmuutosta ei ole tullut poliittista kiistanaihetta. Kaiken kaikkiaan venäläisten integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan on Shenshinin mukaan ollut 1800-luvulta asti jatkunut menestystarina. Jos sotien välistä Suomen kansakunnan rakentamisen kautta ei oteta lukuun, venäläiset ja suomalaiset ovat nähneet toistensa kulttuureissa ainakin jotain vastaanotettavaa.

Kaupunkien tataarit ja juutalaiset

Harry Halén antaa luvussa De ryska muslimsoldaterna som den finländska tatarminoritetens förtrupp vastauksen kysymykseen, mistä Helsingin keskustassa vanhat turkkilaiset liikkeiden nimet ja kadunkulmauksessa katolla näkyvä moskeijan tunnusviiri ovat peräisin.  Venäjän keisarillinen armeija rekrytoi joukkoihinsa tataareja, jotta nämä sulautuisivat Venäjän kansakuntaan, ja tataarisotilaita asettui joukkojen mukana Suomeenkin.

Kuva: Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa, Iso Roobertinkatu 28. Kuvaaja Otto Kervinen, Helsingin kaupunginmuseo. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Tataarisotilailla oli jo 1830-luvulla Helsingissä oma imaami. Sotilaiden perässä tulivat islamia tunnustavat kulku-, tori- ja hallikauppiaat. 1900-luvun alussa Helsingissä oli jo niin paljon tataareja, että he heräsivät etniseen itsetuntoon ja perustivat omia sivistysyhdistyksiään. Halén toteaa sen hämmentävän tosiseikan, että Helsingin tataariseurakunta ei hyväksy joukkoonsa uusia muslimeja. Siten 2010-luvun suurmoskeijasuunnitelmat eivät kuulu hänen lukunsa piiriin.  Koska maahanmuuttajista säännönmukaisesti tulee yhteiskuntaan ennen pitkää pysyvä vähemmistö, olisi tataarien vaiheet ollut syytä nivoa uuden muslimiväestön kulttuurihistoriaan.

Laura K. Ekholm kirjoittaa antologiassa Suomen juutalaisten historiasta otsikolla Mellan öst och väst. Finlands judiska historia under 1800- ovh 1900-talet. Juutalaisten ja tataarien vaiheilla  on yhtymäkohtia: juutalaisetkin tulivat Suomeen Venäjältä, jossa heitä 1800-luvulla pakkorekrytoitiin armeijaan ja sijoitettiin keisarikunnan periferiaan. Kuten antologian muutkin kirjoittajat, Ekholm vertailee Suomen ja Ruotsin vähemmistöpolitiikkaa. Molemmissa maissa suuri osa juutalaisista maahanmuuttajista tuli 1800-luvulla Itä-Euroopasta ja asettui suurimpiin kaupunkeihin. Erona oli, että Ruotsissa vaikutti myös varakkaita ja sivistyneitä ”länsijuutalaisia”, jotka hyötyivät Länsi-Euroopasta levinneestä liberaalista juutalaisten ”vapauttamisen” politiikasta ja saivat sen omaksutuksi Ruotsissakin.  Suomessa noudatettiin emämaan Venäjän juutalaisten elämää rajoittavaa politiikkaa, jolle löytyi tukea suomalaisten omista asenteistakin. Esimerkiksi vuoden 1872 valtiopäivillä vain porvarissääty tuki esitystä  toimintavapauden myöntämisestä juutalaisille. Antisemitistinen juutalaisen karikatyyri levisi kioskikulttuurissa. Ilmiöt olivat tietenkin vasta esimakua 1930-luvun juutalaisvastaisuudesta.

Ekholmin luku päättyy kysymyksiä herättävään rinnastukseen aatteellisen antisemitismin ja 1970-luvun antikoloniaalisen Israel-vastaisuuden välillä. Ekholm tosin toteaa itsekin, että rinnastus edellyttää syvempää tutkimusta.

Kuva: Pilakuva Tuulispää-lehdestä. 30.07.1920 Tuulispää no 30.

Kansalliset vähemmistöt

Panu Pulma hyödyntää luvussa Efterkrigstidens finländska rompolitik och dess nordiska dimension antologian kirjoittajista eniten Suomen ja Ruotsin vertailua. Vertailu auttaa tarkentamaan Suomen romanipolitiikan pinttyneitä piirteitä, joista Ruotsiin verrattuna itsepintaisin oli romanien oman historiallisen toimijuuden kieltäminen ja siitä johtuva paternalismi.  Romanien  ensimmäinen oma järjestökin, Mustalaislähetys, myötäili valtiokeskeistä, romanien yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen assimilaatioon tähtäävää politiikkaa. Käänne tapahtui vasta jälkikoloniaalisella 1960-luvulla, jolla uudet romanitoimijat perustivat uuden romaniyhdistyksen ja tuomitsivat Mustalaislähetyksen lastenkodit apartheidina ja julkisen sosiaalityön pakkoauttamisena. Assimilaatiopolitiikka sai väistyä monikulturalismin tieltä.

Kuva: Romaniperhe Mönttisen pihalla 1929, kuvaaja Tyyni Vahter, Museovirasto. Finna. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Rinnan romanipolitiikan kanssa muuttui saamelaiskulttuurin asema, mikä kuvastuu Veli-Pekka Lehtolan luvussa ”…inte som någon nådegova utan för att samerna ärligen har förtjänat det.  Kuten romanit, saamelaisetkin kokivat etnokulttuurisen heräämisen. Sitä vauhditti saamelaisten evakkotaival Lapin sodan aikana. Eri saamelaisryhmät löysivät toisensa evakossa, ja Sami-liitto järjesti jo 1946 pääkaupungissa käsityöperinnettä esittelevän näyttelyn. Sami-liitto ajoi radikaalimpaa, saamelaisten kulttuurista autonomiaa ajavaa politiikkaa kuin vanhempi ”lantalaisten” perustama Lapin sivistysseura. Kuten romanien Mustalaislähetys ja Suomen mustalaisyhdistys, Lapin sivistysseura ja Sami-liitto edustivat keskenään vastakkaisia pyrkimyksiä, jälkimmäisten järjestöjen ajaessa radikaalisti ryhmiensä oikeutta omaan kulttuuriin.

Ruotsi kulki monikultturalismissa Suomen edellä. Siksi pohjoismainen yhteistyö oli tarpeen kanavoimaan kansalaisyhteiskuntaan ja valtiolliseen päätöksentekoon kansanryhmien omia vaatimuksia. Kuten romanienkin kohdalla, hyvinvointivaltion rakentamisen kausi oli saamelaisille assimilaatiopolitiikan huippu, jota seurasi jälkikolonialistinen kulttuuriautonomiaan tähtäävä asianosaisten itse ajama politiikka.

Rakkaat ruotsinkieliset

Markku Mattilan kirjoittama Det får ej finnas dåliga svenskar i detta land. Rasbiologi och rashygieni som vetenskapliga vapen i språkstridens Finlandon lukijalle kirjan luvuista  ehkä hämmentävin Suomenkieliset ovat jo pitkään hävenneet sotien välisen ajan hyökkäävää kansallismielisyyttään, mutta Mattila osoittaa etnonationalismin riivanneen myös ruotsinkielisiä. Sen toimijoita olivat ennen muuta autonomian ajan lopulla asetettu Florinin komitea ja sen ansiosta vuonna 1921 perustettu Folkhälsan-järjestö. Molempien tarkoituksena oli osoittaa ruotsinkielinen väestö antropologisesti laadukkaaksi ja kohottaa sen elinvoimaa. Teoreettisena taustana oli ajan muodikas degeneraatiopaniikki: vähemmistöväestön perintötekijät eivät saaneet laadullisesti heiketä eikä sen suhteellinen osuus koko väestöstä  kutistua.

Kuva: Suomalainen nainen Herman Lundborgin teoksessa Svenska folktyper, 1919.

Folkhälsan harjoitti kenttätyötä, jossa väestön fysiologiset piirteet ja fyysinen tila kartoitettiin. Tulosten perusteella oli tarkoitus ryhtyä rotuhygieenisesti rakentaviin toimenpiteisiin. Esikuvana oli Ruotsi, jossa jotkut tiedemiehet yleisön kannustamina rakensivat mielikuvaa pohjoisesta rodusta, jonka asemaa eloonjäämiskilpailussa tulisi tukea. Suomalaiset tutkijat totesivat kuitenkin, ettei rotuerottelussa tarvittavaa fysiologista typologiaa voinut tieteellisesti rakentaa. Käytännön tasolla Folkhälsan toimi määrätietoisesti. Ruotsinkielinen Martta-järjestö piti naisille äitiyskilpailuja, joissa malliemot palkittiin.

Ainur Elmgrenin luku Förfinskandet av Finland, Självexotism i den finländska kulturdebatten under första hälften av 1900-talet poikkeaa runsaasti harjoitetusta väestön ”toisia” koskevien stereotypioiden tutkimisesta. Elmgren nostaa esiin suomalaisten autostereotypian ”vieraita kavahtava metsien mies” ja osoittaa sen etenkin 1920- ja 1930-lukujen suomenkielisen kaunokirjallisuuden tuotteeksi. Hän toteaa, että nuoressa kansallisvaltiossa oli vastakkain kaksi mentaliteettihanketta, nimittäin poliittisen eliitin sivistyshanke ja naturalistisen kaunokirjallisuuden etninen eksotismi. Eliitti uskoi vielä topeliaanis-runebergilaiseen ahkeran ja vaivojaan vaikertamattoman talonpojan myyttiin ja halusi sen pohjalta sivistää suomalaisista modernin edistyvän kansakunnan. Eksotistit puolestaan nojasivat ajan taiteessa ilmenevään primitivismin kaipuuseen ja kokivat sisällissodan kauhujen lopullisesti hävittäneen siivon ja ahkeran kansanmiehen stereotypian. Ristiriita oli ilmeinen; osa eliittiä paheksui Ilmari Kiannon, Joel Lehtosen ja F.E. Sillanpään luomaa yhteisen kansan kuvaa, koska se ei tukenut kansansivistysprojektia.

Yhteenveto

Suomen kansan homogeenisuus on moderni poliittinen projekti eikä historiallinen tosiseikka. Projekti on uhannut vähemmistöjen kulttuurisen eloonjäämisen oikeutta ja tukenut sitä loukkaavaa assimilaatiopolitiikkaa. Homogeenisuusprojekti on hankaloittanut maahanmuuttajien elämää ja estänyt yhteiskuntaa olemasta avoin ja dynaaminen. Sekä salliva monikulttuurinen rinnakkaiselo että tietoinen transkulttuurinen ajattelu ja toiminta ovat ajoittain näyttäneet kaatuvan homogeenisuuden eetokseen. Tällainen jarrutetun kehityksen kuva ilmenee esillä olevan antologian luvuissa, vaikka joihinkin sisältyy myös kulttuurisen avautumisen kertomuksia. Pohjoismainen vuorovaikutus on usein toiminut ovien avaajana.

Antologian luvut ovat niin todistusaineistoltaan kuin teoreettisilta lähtökohdiltaan vankkoja. Monet sitkeästi säilyneet ”musta tuntuu” –perustaiset myytit kaatuvat kirjoittajien kosketuksesta. Toimittajat ovat tehneet niin hyvää työtä, ettei kirjoittajien äänen vaihtuminen luvusta toiseen aiheuta lukijalle sopeutumisvaikeuksia.

Antologia iskee ajan hermoon sikälikin. että luvuissa on läsnä tulevaisuusperspektiivi. Maapallon väestön muuttuessa yhä liikkuvaisemmaksi kirjoittajien ansiokkaasti sulattama tieto kulttuurien kohtaamisesta ja vallankäytön jakautumisesta väestön eri ryhmien kesken tarjoaa kansalaiskeskustelulle kestävän pohjan.