Olavi Louheranta julkaisi tutkimuksensa tutkimusmatkailija, tutkija ja suomalaisuusaktivisti Kai Donnerista väitöskirjana vuonna 2006. Nyt se on uudistettuna, lukijaystävällisempänä versiona saanut päivänvalon SKS:n toimituksia -sarjassa. Verrattuna väitöskirjaan tietokirjan tekstiä on jossain määrin ryhmitelty uudelleen ja tekstistä on kiitettävästi jätetty pois sellaisia teoreettisluonteisia osia, jotka eivät välttämättä ole tarpeellisia luotaessa Kai Donnerin henkilökuvaa. Näin teksti on eräässä mielessä tiivistynyt ja selkeytynyt, ja keskeisiltä tutkimushistoriallisilta ja -metodisilta osin voisin suositella tätä versiota jopa oppikirjaksi kulttuurientutkimuksen opintojen loppuvaiheeseen. Erityisesti uudelleen lämmitetty keskustelu tutkijan roolista kenttätyössä on mielenkiintoinen ja palauttaa mieleen 1970- ja 1980-luvuilla käydyt keskustelut tutkijan ja tutkittavan yhteisön välisistä suhteista.

Kai Donnerilla (1888–1935) oli sukutaustaltaan otollinen lähtökohta ryhtyä tieteentekijäksi ja erityisesti kielten ja kulttuurien tutkijaksi. Hänen isänsä Otto Donner (1835–1909) tunnetaan sanskritin ja vertailevan kielitieteen professorina, yhtenä kansallisten tieteiden kehittäjistä ja Aasian tutkimuksen organisoijana. Hänen vaikutuksestaan perustetiin muun muassa Suomalais-Ugrilainen Seura vuonna 1883 koordinoimaan ja myös osaltaan rahoittamaan suomalaisten Venäjän sukulaiskansoihin kohdistuvaa tutkimusta. Hän kuuluu siihen sukupolveen, joka näki mahdollisuuden nostaa Suomi tutkimuksen kautta kansainväliseen tietoisuuteen.

Kai Donner oli luonnollisesti tietoinen isänsä kulttuuri- ja tiedepoliittisesta toiminnasta ja kiinnostui itsekin opiskelemaan kielitiedettä ja itämaita koskevaa tutkimusta. Hän opiskeli 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Helsingissä, suomalais-ugrilaisia kieliä Budapestissa ja sosiologiaa Cambridgen yliopistossa. Erityisen merkittävää Donnerin myöhemmälle tieteelliselle suuntautumiselle oli tutustuminen anglo-amerikkalaiseen antropologiaan ja sen nykysuuntauksiin – suuntauksiin, jotka nykysukupolvi tuntee lähinnä Bronisław Malinowskin koulukuntana ja sellaisena tutkimusotteena, jossa tutkija itse osallistuu tutkittavan yhteisön elämään.

Iso fennistinen kuvio

Siperian suomalais-ugrilaisten kansojen tutkimus oli 1800-luvulla osa suurta suomalaisuusliikettä. Siinä, missä Lönnrot rakensi suomalaista identiteettiä suomalais-karjalaisten kansanrunojen pohjalta, Snellman poliittisella ajattelullaan, Runeberg ja Topelius kirjallisilla taidoillaan sekä suomalais-ugrilaisten kansojen tutkijat M. A. Castrénista alkaen hakivat kulttuurien kentältä valkeita, tutkimattomia läikkiä ja löysivät suomalais-ugrilaisten kansojen perheen. Kun angloamerikkalaiset tutkijat matkasivat Aasiaan, Tyynellemerelle ja Afrikkaan hakemaan ihmiskunnan arkkityyppejä ja kulttuurisia järjestelmiä, venäläiset ja heidän mukanaan suuriruhtinaskunnan suomalaiset tutkijat hakeutuivat Venäjän vasta valloitetuille syrjäseuduille, Siperian taigaan ja arktikumiin. Alueella toki matkailivat myös muun muassa saksalaiset ja pohjoismaalaiset tutkijat.

Tutkijat hakeutuivat sellaisten kansojen pariin, jotka olivat tuolloin jo aikoja olleet yhteydessä venäläiseen valtakulttuuriin, venäläiseen kolonialismiin, mutta kuitenkin säilyttäneet ainakin jossain määrin omat kulttuuriset minuutensa muuttumatta enemmistön määrittämiksi vähemmistökulttuureiksi. Osana tätä valtaliikettä myös suomalaiset tutkijat hakivat mennyttä yhdistääkseen sen nykyisyyteen, suureen kansalliseen ponnistukseen, suomalaisuuden etsimiseen ja löytämiseen. Verrattuna esimerkiksi venäläisiin ja keskieurooppalaisiin tutkijoihin suomalaiset – kuten unkarilaiset – tutkijat olivat kansallisessa eetoksessaan ”omilla maillaan”, kielihistoriallisen ja historiallisen sekä osittain myös etnografisen yhteyden päässä. Tosin, kuten myös tutkijat valittaen toteavat, venäläisyys oli lyömässä ja osittain lyönytkin läpi ja muuttanut ”aidon” suomalais-ugrilaisen ykseyden piileväksi isovenäläisen eetoksen alle.

Metodisia kysymyksiä

Louheranta rakentaa työlleen varsin raskaan teoriapaketin. Alkusivuilla hän toteaa lähtökohdakseen niin sanotun postmodernin antropologian, joka on eräässä mielessä antropologian antropologiaa. Tutkijat syventyvät aiempien tutkijasukupolvien aineistoihin taustallaan erityisesti 1960-luvulla alkanut laaja keskustelu tutkijan ja tutkittavan suhteesta. Missä määrin antropologian tai etnografian klassikot itse asiassa olivat ja elivät tai tunsivat tutkimiaan kulttuureja? Vai oliko tutkimuksen tulos erilaisuuksien kuvaaminen, deskriptiivistä etnografiaa? Tekijä käy läpi opettajamaisesti työnsä ja tutkimusalansa keskeisiä käsitteitä, määritellen antropologian ja sen kaksi päähaaraa, fyysisen antropologian ja kulttuuriantropologian. Jälkimmäisen alle hän sijoittaa etnografian, etnologian ja kielitieteen unohtaen ottaa mukaan folkloristiikan, kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteellisen tutkimuksen tai sisällyttäen nämä jonnekin määräämättömään tutkimuskenttään.

Myös kuhnilainen paradigman käsite saa osansa taustatekijänä. Sen mukanaolo on perusteltua siinä mielessä, että Louheranta myöhemmin Donnerin tutkijanuraa käsitellessään toteaa tämän törmänneen eri ”koulukuntiin” suomalais-ugrilaisessa tutkimuksessa. Vakiintuneet tieteenalat eivät tunteneet brittiläistä koulutusta saanutta tutkija-Donneria, ja heidän paradigmansa jäykistivät ja osittain tekivät mahdottomaksi eri tutkimusnäkemysten välisen keskustelun.

Osana tätä teoreettista viitekehystarjontaa Louheranta nostaa mielenkiintoisesti esiin kenttätyön, onhan tutkimuksen keskeinen anti juuri Kai Donnerin kenttätyö Siperian alkuperäiskansojen, lähinnä selkuppien, keskuudessa. Kuvatessaan Donnerin kenttätyötä kirjoittaja aloittaa valmisteluista, jotka Donner teki huolellisesti – saipa hän jopa lääketieteellistä peruskoulutusta, josta oli hyötyä statuksen saavuttamisessa tutkittavan yhteisön parissa. Kenttätyöesittelyn yhtenä mielenkiintoisena piirteenä on ensikohtaaminen tutkimusyhteisön kanssa. Näitä kulttuureita tutkinut Anita Kelles puhuu kulttuurišokista, joka on reaktio tutkijan maailman ja uuden todellisuuden törmäyksestä sekä tämän šokin vaikutuksesta kenttätytön eri vaiheisiin.

Louheranta syventää keskustelua tarkastelemalla sekä teoreettisesti että esimerkein tutkijan osallistumisen astetta tutkittavan yhteisön elämään. ”Going native” -ajattelu on peräisin brittitutkijoilta ja sen toi tieteen teoriaan ja käytäntöön Bronisław Malinowski palatessaan kenttätyömatkoiltaan Trobriandsaarilta, kun hän lanseerasi osallistuvan havainnoinnin käsitteen uutena tutkimusmenetelmänä. Onko tutkija ”kamarityöskentelijä”, apollostinen tutkijapersoona, joka itse asiassa siirtää tutkijankammionsa vieraan kulttuurin joukkoon, mutta siellä pysyen, vai onko hän malinowskilainen dionyysinen aktiivi, osallistuva tutkija, joka pyrkii saamaan haltuunsa riittävästi tutkimuskohteena olevan yhteisönsä arvostusta niin, että hän pääsee ”sisälle” kulttuuriin ja sen ymmärtämiseen?

Kun näitä asioita aikoinaan 1980-luvulla pohdittiin, esitettiin perusteltu kysymys, missä menee going native -osallistumisen raja. Missä vaiheessa käy niin, että tutkijan viitekehys vaihtuu toiseen eikä hänen maailmankuvansa enää eroa ”natiiveista”? Miten käy tutkimuksen objektiivisuuden? Myöhemmin postmodernit antropologiat ovatkin suhtautuneet skeptisemmin Malinowskin kenttätutkimusmenetelmiin.

Louheranta sijoittaa Donnerin – ja myös tämän esikuvan M. A. Castrénin – dionyysisten kenttätyöntekijöiden joukkoon erotuksena 1800-luvun kielentutkijoista. Joukkoon sijoittuu myös Sakari Pälsi. Välivaiheilla liikkuvat sellaiset kenttätyön uranuurtajat kuin Mannerheim, Ramstedt ja J. G. Granö, kun taas kielitieteilijät Ahlqvistista Sireliuksen ja Karjalaisen kautta Paasoseen, Kannistoon ja Lehtisaloon ovat Louherannan katsannossa selvästi apollonisen tutkimusperinteen kannattajia.

Donner kentällä

Donner teki kolme kenttämatkaa Siperiaan. Ensimmäisen ja pisimmän matkan hän teki vuosina 1911–1912 Ob-joelle selkuppien pariin. Tämän matkan rasituksista Donner lepäili Siperiassa palaamatta Suomeen, ja toinen varsinainen kenttätyömatka vuoden 1913 talvella ja keväällä suuntautui sekin selkuppien pariin, nyt muun muassa Jenisein varrelle. Suomeen Donner palasi näiltä rasittavilta matkoiltaan juhannuksena 1913. Valmistautuessaan tutkimusmatkoilleen Donner teki perusteellista työtä, hankki kielimestareita sekä viranomaisten suosituskirjeitä ja suunnitteli matka-aikataulujaan. Jälkimmäinen osoittautui usein turhaksi, sillä Siperia oli hankala matkakohde.

Matkoillaan Donner keräsi kielitieteellistä aineistoa, sanasti, tallensi folklorea, teki etnografisia havaintoja, dokumentoi muun muassa šamaaniakteja, perehtyi kansanlääkintään, kokosi kansatieteellisiä esineitä kotiin lähetettäväksi ja eli tutkimusyhteisöjensä parissa. Kolmas kenttätyömatka vuonna 1914 suuntautui kamassien pariin. Donner oli hyvässä vauhdissa keräämässä erilaisia aineistoja ja luonnostelemassa kamassin kielioppia, kun maailmansota puhkesi ja sodan vaikutukset ulottuivat Siperiaan saakka. Näin oli hänen keskeytettävä matkansa ja palattava kotiin lokakuussa 1914. Täällä häntä odotti työ suomalaisaktivistien parissa, mikä pakotti hänet maanpakoon Ruotsiin. Maailmansodan ja Suomen sisällissodan jälkeen Donner toimi aktiivisesti oikeistolaisissa suomalaisuusliikkeissä, joista Louheranta myös kertoo perusteellisesti.

Siperian-matkojen antia ja Donnerin tutkimusintressejä kentällä kuvatessaan Louheranta tarjoaa vain otsikkotasolla mainitakseni kielitieteellisen työn lisäksi muun muassa uskonnollisen ilmiökentän havainnointia, yhteisön rakenteisiin liittyvää tietoa ja kansanoikeuden sekä yhteisön hallinto-organisaatiokuvauksia. Donner seurasi venäläisen suuryhteiskunnan ja alkuperäiskansan yhteiskuntajärjestyksen välistä kohtaamista ja assimilaatioprosesseja, jotka Venäjän valtio ja ortodoksinen kirkko tavoitteellisesti toteuttivat. Donner keräsi sukupuolten välisistä suhteista kertovaa materiaalia, kuvasi avioliittojärjestelmiä ja pani muistiin lasten asemaa ja kasvatusta kuvaavaa kerrontaa. Hän teki myös fyysiseen antropologiaan liittyviä havaintoja, selvittäen selkuppien elinkeinoelämän rakenteita ja tundralla elämisen taitoja.

Donner kokosi runsaasti folkloremateriaalia ja jopa tunnisti aluksi sporadiselta vaikuttaneet proosakertomukset Itja-nimisestä sankarista selkuppien yhteiseksi eepokseksi. Kertomuskokonaisuudessa yhdistyvät selkuppien kansan alkuperäselitykset, totemismi, taistelu ihmissyöjäjättiläistä vastaan ja voitto vihollisista (sankarimyytti), Itjan toiminta kansansa hallitsijana (kulttuuriheerosmyytti) ja lopulta sankarin väistyminen yhä voimistuvan venäläisen paineen alta. Itja jättää kuitenkin lupauksen tulla vielä takaisin, pelastaa kansa ja karkottaa vieraat valloittajat.

Donnerin keruutyöt ovat jääneet jossain määrin varjoon ja aliarvostetuiksi verrattuna vaikkapa M. A. Castrénin aineiston julkaisemisiin. Tämän Louheranta katsoo johtuvan lähinnä suomalaisesta poliittisesta arkuudesta toisen maailmansodan jälkeen. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toiminta keskittyi sodan jälkeen ”ulkopoliittisista syistä” pääasiallisesti filologiseen työskentelyyn etnografisen ja antropologisen tutkimuksen jäädessä lähes huomiotta. Hänen kielitieteelliset ansionsa kyllä tunnustettiin, mutta yhtenä syynä Donnerin huomiotta jättämiseen on saattanut olla hänen oikeistolaispoliittinen toimintansa maailmansotien välillä, joka ei sopinut suomettumiseen vaipuneen uudemman tutkijasukupolven maailmankuvaan. Nykysilmälasien läpi ja Louherannan hyvän työn tuloksena Kai Donner on nostettavissa ja nostettukin pohjoisten etnografien eturiviin. Donnerin aineistosta olisi syytä laatia uusi toimitettu kokonaisuus täydentämään kuvaamme jo katoamassa olevasta kansasta.

Donner kirjoittajana

Kai Donnerin julkaisuista Louheranta tarkastelee lähinnä kahta teosta, Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911–1913 ja 1914 (1915) sekä novellikokoelmaa Siperialaiskertomuksia, joka julkaistiin suomeksi vasta 1959. Varsin perusteellisessa analyysissaan, johon tekijä kytkee myös Donnerin persoonaan liittyviä havaintoja – ehkä tässä näkyy Louherannan ura psykoteorian alalla – hän näkee Donnerin tekstin olevan John van Maanenin määritelmän mukaisesti niin kutsuttua konfessionaalista eli tunnustuksellista etnografiaa. Tämä eroaa realistisen etnografian kirjoittamisesta siinä, että kun realisti eliminoi itsensä tekstistä ja antaa puheenvuoron lähes ainoastaan kuvaamansa kulttuurin edustajille, konfessionalisti tuo itsensä kenttätyöntekijänä mukaan kertomukseen. Kun realisti sanoo ”X teki jotain”, konfessionalisti puolestaan toteaa: ”Näin X:n tekevän jotain”. Hän on siis mukana pelissä ja eräässä mielessä kommentoi sekä tapahtumaa että omaa suhdettaan siihen. Lukija saa tuntuman sekä kuvattuun vieraaseen kulttuuriin että myös kirjoittajan persoonaan. Siperialaiskertomuksia taas on selkeästi kaunokirjallinen teos, eräänlaista faktan ja fiktion yhdistelmää, jota nykyisin voisi kuvata käsitteellä faktio. Eittämättä tulee mieleen Samuli Paulaharjun kaunokirjallinen teos Ruijan äärimmäisillä saarilla ja sen suhde realistiseen Ruijan suomalaisia -teokseen.

Lopuksi

Kuten jo alussa mainitsin, Louherannan teos on eräiltä osin kelpo tavaraa oppikirjaksi kulttuurien tutkimuksen, erityisesti etnologian ja folkloristiikan erikoistumisvaiheen kirjallisuudeksi. Erityisesti nostaisin esiin pohjoiseen etnografiaan liittyvät osiot, kuten myös kenttätyöteoreettiset kysymyksenasettelut sekä tietenkin Siperian alkuperäiskansojen maailman.

Mutta en malta olla puuttumatta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuspolitiikkaan. Oivallista on, että väitöskirjasta muokattu Kai Donnerin henkilökuva ja tieteellisen työn esittely on otettu mukaan kustannusohjelmaan. Kun teos on merkittävä dokumentti pohjoisen etnografian juurista ja siinä on uniikkeja Jörn Donnerin kokoelmista saatuja valokuvia, olisi odottanut, että teos olisi saanut edes siedettävän painoasun. Nyt halpispokkarin tuntuinen parilla lukukerralla nuhjuiseksi kulunut versio ei anna oikeutta sen enempää Kai Donnerille kuin hänestä oivan teoksen kirjoittaneelle Olavi Louherannalle. Ja vain kerran Siperiassa käyneenä olisin odottanut karttoja Donnerin matkareiteiltä, jotka muuten on hyvin dokumentoitu.