Kirjan nimeä ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Yhtä ja toista jää varmasti kertomatta, vaikka Tuominen saakin tekstiinsä mahtumaan melkoisen annoksen sekä menneisyyttä että nykyisyyttä. Kirjoittajan työtä ei helpota se, että alue on valtava maantieteellisestikin. Se selviää viimeistään kirjan lopussa olevasta kartasta, josta näkyy myös Karjalan jakautuminen pienempiin alueisiin – Viena, Aunus, Laatokan Karjala, Karjalankannas sekä Tverin Karjala, joka sijaitsee noin 150–200 kilometriä Moskovasta luoteeseen.

Kirjallisuushistoriaa ja taistelupaikkoja

Liikkeelle lähdetään suomalaislukijalle ehkä tutuimmasta seudusta eli Karjalankannakselta. Siellä, kuten muuallakaan, ei käydä ihan kaikissa pitäjissä ja kylissä, vaan matkaa tehdään erilaisten kulttuuristen kerrosten välissä, pitkälti kulttuurihenkilöiden viitoittamin reitein. Kirjailijat Tito Colliander (joka Tuomisen mukaan ”tunnetaan nykyisin paremmin Baba Lybeckin isoisänä”), Edith Södergran, Ilmari Pimiä ja Olavi Paavolainen ovat osa Terijoen, Kivennavan ja Raivolan menneisyyttä. Taipaleenjoelle johdattaa runoilijakaksikko Yrjö Jylhä ja Jevgeni Dolmatovski, jotka taistelivat virran vastakkaisilla rantamilla ja kuvailivat kokemuksiaan myöhemmin. (Kirjassa tosin ei ole Jylhän Taipaleenjoki-runoa, vaan samanhenkinen Rynnäkön jälkeen).

Talvisodan kuuluisa taistelupaikka muuten syntyi parisataa vuotta sitten (keväällä 1818) täysin vahingossa. Tuolloin järvien laskeminen oli suosittua, koska se vähensi tulvia ja toi maanviljelijöille helposti viljeltäviä luonnonniittyjä. Suvantojärven ja Laatokan välillä vesi näytti lapiomiehille voimansa, uursi hiekkaperäiseen maahan kokonaan uuden uran ja vei mennessään useita rakennuksia. Lisämaata tosin saatiin noin 5000 hehtaaria, ja lähistölle syntyi matala Äyräpäänjärvi, joka edelleen tunnetaan vertaansa vailla olevana lintuparatiisina.

Jo esipuheessaan Tuominen muistuttaa, että Karjala, ”tuo merkillinen lähikaukomaa” on aina ollut idän ja lännen rajamaa. Naapureina ovat olleet milloin Ruotsi ja Novgorod tai Venäjä, milloin Suomi ja Neuvostoliitto. Ensimmäinen ikuinen rauha solmittiin Pähkinäsaaressa 1323; sen jälkeen neuvottelupöydässä on istuttu useasti. Eri aikojen taistelujen jäljet näkyvät maisemassa; kirja esittelee muun muassa Inon rauniolinnoituksen, joka esitti Mannerheim-linjaa talvisodan jälkeen tehdyssä neuvostoliittolaisessa propagandaelokuvassa ja mystistä Vyöhykettä Andrei Tarkovskin Stalkerissa.

Runsaasti huomiota saa myös Viipuri, joka on aina ollut kansainvälinen kaupunki ja on sitä edelleen, koska suuri osa kaupungin asukkaista on muuttanut tai tuotu aikanaan laajan neuvostovaltion eri osista, kaukaisistakin. Valitettavasti tuo upea, vuosisatojen aikana muotoutunut kaupunkimiljöö uhkaa hajota käsiin; nähtäväksi jää minkä verran historiallisia rakennuksia pystytään pelastamaan restaurointiurakoilla, joita viime aikoina on sentään jonkin verran aloitettu.

Tiennäyttäjiä eri aikakausilta

Tuomisen käyttämien kirjallisten lähteiden luettelo on kiinnostava. Sinne nimittäin mahtuu monenlaista Karjalan-kävijää eri aikakausilta. Kirjailija Ilmari Kianto liikkui Vienassa vuonna 1918 heimohengen voimin, mikä näkyy myös hänen matkakertomuksensa nimestä: Suomi suureksi, Viena vapaaksi. Samoihin aikoihin Ilmari Manninen etsi kansatieteellisesti kiinnostavia kohteita ja löysi niitä Pohjois-Aunuksesta. Jälkimmäinen alue lienee hitsautunut suomalaiseen kollektiiviseen muistiin pitkälti Olavi Paavolaisen hurmioituneiden luontokuvausten ansiosta – Paavolaisen jalanjäljillä Tuominen kulkee niin Petroskoissa kuin harmaataloisissa maalaiskylissä ja siteeraa tämän Synkkää yksinpuhelua useaan otteeseen.

Lähteinä on edellä mainittujen lisäksi tuoretta historiantutkimusta sekä hieman uutta ja vanhaa kaunokirjallisuutta. Venäläisiäkin lähteitä on käytetty. Eikä Tuominen unohda kaimaansa; vasemmistopoliitikko ja lehtimies Arvo ”Poika” Tuominen paljasti neuvostojärjestelmän epäkohtia ja kauheuksia kirjoituksissaan ja kirjoissaan, joista kuuluisin lienee Kremlin kellot. Karjalassahan on lukuisia surullisia Stalinin ajan muistomerkkejä, kuten diktaattorin nimeä kantava, Äänisjärvestä Vienanmereen johtava kanava, jonka hyöty laivaliikenteelle on jokseenkin minimaalinen.

Kirjan suurin ansio on mielestäni sen vaivaton liikkuvuus sekä ajan että paikkojen suhteen. Kerronta heilahtaa helposti 1900-luvun alkukymmenien heimosodista ja Suur-Suomi-hankkeista vuosisadan loppupuoliskolle eli kaivoskaupunki Kostamuksen synnyn ja kukoistuksen kuvailuun. Vuokkiniemen kummallisesta kansalaiskokouksesta, jossa Viena ja Aunus päättivät muka liittyä Suomeen heinäkuussa 1941, siirrytään vaivattomasti Solovetskin saarelle. Siellä risteävät pyhyys ja pahuus: 1400-luvulla perustettu luostari, joka oli vuosisatojen ajan ollut Pohjois-Venäjän kristinuskon keskus, toimi jo tsaarivallan aikana vankilana. Samaan tarkoitukseen sitä käytettiin vallankumouksen jälkeenkin, joskin isommassa mittakaavassa. Nyttemmin saari on suosittu turistikohde, ja sen vesillä saattaa hyvällä onnella nähdä maitovalaita, jotka syntyvät harmaina mutta muuttuvat kasvaessaan vitivalkoisiksi.

Idylliä ja rappiota

Tietysti mukana ovat myös kolme muuta Karjalan luostaria: Valamo, Konevitsa ja Syväri eivät ehkä koskaan saavuta muinaista loistoaan, mutta kiinnostavia käyntikohteita ne silti ovat. Kiinnostava on myös kirjan lyhyehkö Tverin Karjalaa käsittelevä osuus; sinne ei suomalaismatkailija kovin helposti tule lähteneeksi vaikka Pietari-Moskova rataa pitkin hyvin pääsisi. Seudun noin 80 kylään levinnyt karjalaisuus on peräisin 1600-luvulta; nykyasukkaiden ortodoksiset esi-isät muuttivat tuolloin Laatokan rannoilta syvemmälle Venäjälle, pakoon ruotsalaista, miekalla suoritettua käännytystyötä.

Tuominen kertoo paljon hullunhauskoja anekdootteja, kuten tarinan männystä, jonka juurella runonlaulajat 1830-luvulla esiintyivät Elias Lönnrotille ja joka meinasi päätyä polttopuiksi 1950-luvulla. Jokseenkin kuvaavaa Karjalan myöhemmälle historialle on se, että jäljelle jäänyt männyn latvaosa seisoo nyt paikalla, jossa aiemmin sijaitsi Stalinin patsas. Tsaari Pietari Suuresta tehty ADHD-diagnoosi tai Lemetin motin kutsuminen ”yhdeksi talvisodan diplomitöistä” saattaa nostattaa tiukkapipoisimpien lukijoiden kulmakarvoja, ja varsin omintakeista on myös Vienanmeren rannalla sijaitsevan Belomorskin kalliopiirrosten (noin v. 5300–2300 eaa) nimittäminen ”aikansa Instagramiksi tai Facebookiksi”.

Mutta nimenomaan omintakeisuudessa on kirjoittajan vahvuus: hän on kuin sulavapuheinen opas, joka pitää uuvahtavaa bussimatkailijaporukkaa hereillä kertomalla juttuja parhaillaan ohitettavista paikkakunnista ja maisemista.

Kirjan runsas kuvitus keskittyy nykynäkymiin, mukana on vain muutama vanha lehtileike, henkilökuva, postikortti tai jatkosodan ajan TK-kuvaajien otos. Pidän ratkaisua onnistuneena: jos lukijalla on tarkoitus lähteä näihin maisemiin, hän tietää mitä on odotettavissa. Teos tosin soveltuu myös nojatuolimatkailuun tai matkan suunnitteluun; reittiehdotuksia tai majoitus- ja ruokapaikkasuosituksia se ei sisällä.

Komeimmat kuvat on taitettu kokosivuiksi tai aukeamiksi. Viisasta tämäkin: Syvärin aalloista heijastuvat, virran partaalla seisovat harmaat talot tai Kuujärven rantoja kiertävä hiekkatie eivät pienessä koossa näyttäisi juuri miltään. Laatokan rantavesiin luhistuva vanha venevaja, viipurilainen talonrötiskö tai Kostamuksen avolouhos taas todistavat idyllin rinnalla esiintyvästä rappiosta. Karjalassa nämä saattavat sijaita hyvinkin lähekkäin.