Taidehistorioitsija, symbolitutkija, filosofian tohtori Liisa Väisäsen tuorein teos Salaiset symbolit (SKS 2023) lupaa alaotsikossaan tarjota avaimet esoterian maailmaan. Sen kirja tekeekin, mutta samalla matkalla lukija tulee tutustuneeksi useisiin erilaisiin kulttuureihin. Muinaiset egyptiläiset, kabbala ja keltit, šamaanit ja alkemistit sekä moderni alamaailma – kaikki ne ovat viestineet tai viestivät edelleen tavoilla, joita ulkopuolinen ei useinkaan hahmota, mutta jotka kirjan lukemisen jälkeen saattavat hyvinkin avautua.

Aikaisemmissa kirjoissaan Väisänen on esitellyt muun muassa kuvataiteen ja kristinuskon symboleja sekä näyttänyt mitä kaikkea symbolista sisältyy jokapäiväisten ruokapöytiemme antimiin ja Helsingin vanhoihin rakennuksiin. Yleisradion esittämä Merkkien salat -tv-sarja tutustutti katsojan erilaisiin symboleihin, joista osa on tietysti mukana tässäkin kirjassa, osin samoissa osin eri yhteyksissä.

Tällä kertaa liikutaan sekä ajassa että paikassa melkoisin harppauksin, onhan mukana sekä jo ammoin kadonneita kulttuureja että yhä edelleen elävää perinnettä. Jolla siis saattaa olla juuret hyvinkin syvällä, kuten lukija kirjan äärellä tulee näkemään.

Symbolit yhdistävät ja erottavat

Erilaiset symbolit ovat oivallinen tapa viestiä. Toki osa erityisesti arkielämän symboleista on sellaisia, että tyhmempikin ymmärtää. Esimerkiksi liikennemerkit on pakko tehdä niin selkeiksi, että jokainen katsoja varmasti tajuaa, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua.

Melkoinen osa symboleista on kuitenkin sellaisia, etteivät ne ensikatsomalta aukea. Niinpä symbolien avulla voi erotella ihmiset kahteen ryhmään: niihin jotka ymmärtävät kyseisen symbolin merkityksen ja ovat siis ”meitä”, sisäpiiriä, ja toisaalta niihin jotka eivät näe edessään muuta kuin jonkin oudon esineen tai kuvion, ja jäävät täten ulkopuolisiksi.

Hyvä esimerkki yhdistävästä ja erottelevasta merkistä on alkukristittyjen kalasymboli. Se toimi aikanaan niin, että kun kaksi ihmistä kohtasi, toinen piirsi hiekkaan kepillä kaarevan viivan. Jos toinen täydensi sen toisella kaarevalla viivalla, vastassa oli uskonveli. Kohtaaminen ja keskustelu oli siis turvallista.

Myöhemmin kalasymboliikka sai kristinuskossa monenlaisia muitakin muotoja. Kuten Väisänen toteaa, niin lähes koko kristinuskon ilmaisu perustuu symboliikkaan, ja länsimaisen symboliikan perustana toimivat nimenomaan kristilliset symbolit. Niissäkin on yhtäläisyyksiä ja eroja: kirjasta selviää muun muassa se, miten erilaiseksi eri järjestöt ovat muokanneet ristin, yhden kristinuskon keskeisistä symboleista.

Kirja esittää rististä lukuisia muunnelmia. Muutamissa versioissa sen ympärille muodostuu kahdeksankulmio – kahdeksan on kristityille sekä Uuden testamentin että ylösnousemuksen symboliluku – ja joissakin sen alaosa venyy miekaksi. Siihen voi myös yhdistää liljakuvion eli Neitsyt Marian symbolin. Ja kun ristin alalapaa lyhennetään ja kaikkia neljää lapaa hieman muotoillaan, saadaan rautaristi, joka otettiin kunniamerkkinä käyttöön Preussissa 1800-luvun alkupuolella mutta tuli tunnetuksi erityisesti toisen maailmansodan aikana.

(Tässä yhteydessä voinee mainita myös hakaristin eli swastikan, jolla ei olet mitään tekemistä ”tavallisen” ristin kanssa. Swastikaa käyttivät Väisäsen mukaan ainakin buddhalaiset, hindut, antiikin kreikkalaiset ja keltit. Se oli hyvän onnen symboli, kunnes ne eräät keskieurooppalaiset ruskeapukuiset menivät ja pilasivat hyvän tunnuksen.)

Symbolit siirtyvät kulttuurista toiseen

Kuten hakaristiesimerkistä näkyy, symbolit siirtyvät kulttuurista toiseen. Neitsyt Maria, johon liittyvä symboliikka on runsasta ja rikasta, sai antiikin jumalatar Heralta tunnuksekseen riikinkukon ja niin ikään antiikin mytologiassa esiintyvältä Venukselta simpukan. Eikä siinäkään vielä kaikki: Venus syntyi neitseellisesti kuten myös kristittyjen jumalanäiti.

Se, että sama teema toistuu eri kulttuureiden symboliikassa, on kirjassa erittäin hyvin ja useaan otteeseen esillä. Luku kolme on tärkeä muillekin kuin kolmiyhteiseen Jumalaan uskoville kristityille ja pyhiä puita esiintyy tai on esiintynyt useiden kansojen asuinalueilla. Suomalais-ugrilaisten pyhä puu on ollut koivu (mistähän syystä Väisänen ei mainitse pihlajaa?), germaaneille kuusi ja Espajan ja Ranskan rajalla asuville baskeille tammi.

Myös maaginen esine, jolla on ihmeellisiä kykyjä, tavataan monissa eri kulttuureissa. Usein se on jonkinlainen astia kuten Graalin malja, josta uskotaan juodun viiniä viimeisellä ehtoollisella tai johon kerättiin Kristuksen verta hänen riippuessaan ristillä. Joidenkin uskomusten mukaan kyseessä oli sama vati, jota siis kiidätettiin kiireesti ympäri Jerusalemia. Toiset legendat taas väittävät Graalin maljan eli suuren smaragdin olleen jo paratiisista karkotetun Adamin omistuksessa sen jälkeen kun se oli pudonnut Luciferin diadeemista. Maljaehdokkaita, joista muutamia yhdistää vihreä väri, mutta joiden ajoitus ja alkuperä on erittäin epäselvä, on näytteillä muun muassa Espanjassa ja Italiassa.

Kelttijumala Dagdalla puolestaan oli myyttinen pata; selvästi Graalin maljan sukua sekin. Kalevalan Sampo kuuluu tähän samaan sarjaan, vaikka se ei ollutkaan varsinainen astia vaan eräänlainen vaurautta jauhava mylly ja niin muodoin sukua antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten Dionysos-jumalan runsaudensarvelle. (Graalin maljaa ja Sampoa yhdistää vielä sekin, että kumpikin on kadonnut. Kuten Kalevalasta muistamme, Sampo särkyi tuhansiksi palasiksi ja Graalin malja taas on piilotettu niin hyvin, että sitä eivät ole löytäneet edes Dan Brownin kirjojen sankarit.)

Kuten näistäkin esimerkeistä voi päätellä, kirja ei ole pelkästään opas symbolien merkityksiin ja tulkintaan, vaan se valottaa myös niitä kulttuureita, joiden parissa kyseiset symbolit ovat aikanaan syntyneet. Toki nämä selvitykset ovat lyhyitä – kirjassa on vajaat kaksisataa sivua, ja kuvat haukkaavat siitä osansa.

Väisäsen teksti juoksee notkeasti kuten se on tehnyt hänen aikaisemmissa kirjoissaankin. Yhteistä tälle uutuudelle ja aiemmalle tuotannolle on se, että Salaiset symbolit ei tyhjene kertalukemalla. Asiaa on paljon, ja sen ääreen palaa mielellään useammankin kerran. Kirja toimii hyvin myös hakuteoksena, ja siitä selviää sekin, että sama symboli voi eri yhteyksissä merkitä eri asiaa. Niinpä esimerkiksi perhonen on vangin iholle tatuoituna vapaudenkaipuun symboli. Kalterien ulkopuolella sen merkitys muuttuu: tällöin perhonen viittaa naisellisuuteen, miehellä homoseksuaalisuuteen.

Vastaavia esimerkkejä kirjasta voisi poimia vaikka millä mitalla, ja hakemiston avulla selviää, missä ja milloin mitäkin symbolia on käytetty tai käytetään, ja mikä sen merkitys missäkin yhteydessä on. Niille, jotka haluavat syventyä symbolien maailmaan tarkemmin, on tarjolla lähdeluettelo, josta löytyy luettavaa useilla eurooppalaisilla kielillä (muutama teos jopa suomeksi).

Symbolit elävät myös modernissa maailmassa

Symbolit elävät keskuudessamme tänäkin päivänä ja voivat hyvin. Erityisesti kelttimytologia on suosittu lainausten lähde filmien ja pelien tekijöiden keskuudessa, ja kelttien maailmaan pohjautuvat myös skotlantilaisten klaanien värit ja ruudut. Ne ovat tosin sellaista salakieltä, että nyt käsillä oleva kirjakin tyytyy vain mainitsemaan asian. Alkemistit, joita maailmasta löytyy vielä nykyäänkin, käyttävät symboleita erityisen paljon.

Myös joissakin muissa edelleen toimivissa järjestöissä symboliikka näyttelee keskeistä osaa. Yksi näistä on vapaamuurarit, joiden koko oppi ja opetus perustuu symboliikkaan. He eivät kuitenkaan ole omia merkkejään kovin paljoa julkisuudessa esitelleet. Liisa Väisänen avaa myös niitä eli harpit, kulmaviivaiset ja seitsenhaaraiset kyntteliköt saavat selityksensä. Vapaamuurarien tapaamisissa jopa askelkuvioilla on merkitystä. Oppilasmuurari, veljesmuurari ja mestarimuurari kävelevät temppeliin eri tavoin.

Vaikka vapaamuurarit pyrkivät luomaan ympärilleen salaisuuden sädekehää, on modernissa maailmassa myös muita yhteisöjä, joiden symboliikka ei hevin ulkopuoliselle avaudu. Näitä ovat muun muassa erilaiset alamaailman järjestöt ja porukat kuten vankilakundit.

Symbolit ja niiden merkitys ovat usein keskeisessä osassa elokuvissa ja muussa populaarikulttuurissa, mutta hetkittäin ne nousevat keskustelunaiheeksi jopa poliittisissa yhteyksissä.

Kesällä 2023 sosiaalinen media ja iltapäivälehdet kohisivat erään pätkäministeriksi yltäneen kansanedustajan taannoisesta vaalinumerosta, joka oli 88. Se yhdistyy alamaailman – ja myös natsismin – symboleihin. Joissakin salakielissä kun kirjaimia ilmaistaan numeroin, ja aakkosten kahdeksas kirjain on H. Näin 88 vastaa ilmaisua HH eli Heil Hitler. Oliko tyyppi tietoinen symboliikasta vai ei? Vaikea sanoa, mutta jonkinlaisen leiman hän siitä silti sai. (88/HH-symboliikan Väisänen esittelee, mutta mainitsemani poliittinen kohu ei kirjassa ole mukana. Iltapäivälehtiä ja somea seuraavan lukijan mieleen se hiipii siitä huolimatta.)

Kirja on kauniisti taitettu ja siinä on kohtuullisen runsaasti kuvia (useampiakin olisin mieluusti katsellut). Se on kiinnostava jo ulkoasultaan: kannen kullanvärisistä kuvioista löytyy symboli poikineen. Muutamat niistä voivat olla entuudestaan tuttuja, mutta loppujenkin merkitys kyllä valkenee ennen kuin ollaan viimeisillä sivuilla.