Seitsemäs vyöhyke. Pohjoista merihistoriaa (1200-1600) -kirjan johdannossa Mikko Huhtamies lupaa, että kirjassa käsitellään pohjoista merihistoriaa laivojen, navigoinnin, metsien, laivanrakennuksen, riskien ja niiden hallinnan sekä 1500-luvun lopun laivadiplomatian näkökulmasta. Tämä tiivistää kirjan teemat oivallisesti ja kuvaa hyvin käsiteltyjä teemoja. Kirjassa edetään temaattisesti aiheesta toiseen, mutta luonnollisesti mukana on myös kronologiaa. Vielä nykyäänkin voidaan ajatella Suomen olevan käytännössä saari, jonka ulkomaankaupan merkittävä osa kulkee merta pitkin. Aihe on käytännössä aina ajankohtainen ja aiheen historian ymmärtäminen ja tunteminen enemmän kuin hyödyllistä.

Kaikista laivoista ei ole jäänyt jälkiä siitä, miltä ne oikeasti näyttivät. On mahdollisesti tyydyttävä kuvauksiin, joita on jäänyt ja tehtävä johtopäätöksiä olemassa olevan tiedon perusteella. Joka tapauksessa suuri osa Itämerellä seilanneista laivoista saa kuvauksen, joiden perusteella lukija voi muodostaa käsityksensä. Myös laivojen osalta tulee hyvin selville se, kuinka Itämeri on ollut kansainvälinen merialue jo aikojen takaa, jos ottaa vaikka esimerkiksi Hansaliiton ja -kaupungit. Myöhempi laivadiplomatia, jota Ruotsin kuningas kävi esimerkiksi Espanjan kanssa, oli mielenkiintoista luettavaa. Ruotsin hallitsemalla alueella – esimerkiksi nykyisessä Suomessa – oli paljon laivanrakentamiseen tarvittua metsää, josta saatiin puuta. Lisäksi tervatuotanto oli merkittävää. Yhteen valtamerikelpoiseen alukseen tarvittiin huomattava määrä puutavaraa. Myös verotietoja on käytetty lähteinä, esimerkiksi Kansallisarkiston kokoelmista löytyviä vuodintilejä.

Yksi läpi kirjan kattanut teema oli merenkäynnin riskit, joita Huhtamies kuvaa ansiokkaasti. Riskejä oli useita, joista tietysti laivan menettäminen esimerkiksi karille ajamalla oli yksi mahdollisuus, myrskyssä tuhoutuminen toinen tai merirosvouksen kohteeksi joutuminen kolmas – eivätkä ne näihin tietenkään jääneet. Huhtamies kirjoittaa esille erittäin oleellisen lähdekriittisen seikan tarkastellessaan merenkulun riskejä.

”Kokonaiskuvaan merenkulun vaarallisuudesta vaikuttavat käytetyt lähteet, ja koska keskiajalla on dokumentoitu pääasiassa epäonnistuneisiin merimatkoihin ja hylkytavarakiistoihin liittyviä tapauksia, niiden osuus korostuu.” (s. 58)

Näin ollen tämä on syytä pitää mielessä, ettei myöskään ylikorosta riskejä. Yksi keino riskien minimoimiseen oli navigointi, joka noihin aikoihin tarkoitti lähinnä maamerkeistä tähystämistä ja veden syvyyden mittaamista luotinarun avulla. Tärkeässä roolissa oli esimerkiksi Suomen saaristomerellä paikallistuntemus, joka myöhemmin kehittyikin luotsilaitokseksi. Kuvituksena käytetyt kartat ja kuvat ovat erinomaisen kiinnostavia ja lukija toivoisikin, että kaikki vastaavat löytyisivät arkistojen ja vastaavien organisaatioiden kokoelmista digitaalisessa muodossa kaikkien ihasteltavaksi (ja tutkimuksessa käytettäväksi).

Seitsemäs vyöhyke – joka siis on terminä peräisin antiikin aikaiselta maantieteilijältä, ja tarkoitti Itämeren maailmaa – on oikein laadukasta lukemistoa.