Valtion tiedoituslaitos (VTL) oli vuosina 1941–1944 toiminut propaganda- ja sensuurielin, jonka tehtävänä oli muokata kansan mielialoja maan hallituksen ja sodanjohdon toimille myönteisiksi ja estää haitalliseksi katsotun informaation leviäminen suomalaisten keskuuteen. Virastossa työskenteli kaikkiaan noin 600 henkilöä. Toimittaja ja tietokirjailija Keijo K. Kulha on valinnut heistä tarkasteluunsa kymmenen miestä, joita hän nimittää sotapropagandan valiojoukoksi.

Tarkkaan ottaen kaikki Kulhan kirjassa käsitellyt henkilöt eivät työskennelleet VTL:ssä; mukaan on mahtunut myös rintamakirjeenvaihtajana ja TK-(tiedotus)komppanian päällikkönä toiminut Martti Haavio sekä Matti Kuusi, jota voi kutsua vaikkapa propagandan etulinjasoturiksi. Kuusi nimittäin uurasti miltei koko jatkosodan ajan valistusupseerin tehtävissä rintamalla tai rintaman tuntumassa. Kymmenikköä yhdistää kuitenkin se, että kaikista heistä tuli sodan jälkeen akateemikkoja.

Tuotantoa, hallintoa, etulinjan tiedotusmiehiä

Teoksen alkupuolella Kulha määrittelee tutkimuskysymyksensä: hän haluaa paneutua ”pienryhmän välityksellä siihen, miten tiedotusväki oli pätevöitynyt toimiinsa, miten sen johtavat henkilöt vaikuttivat kansakunnan mielialakehitykseen, miten he sijoittuivat sodanjälkeiseen yhteiskuntaan ja mitä urakehitys todisti tiedotusrintaman rekrytoinneista”.

Kirja on jaettu viiteen lukuun. Ensimmäinen esittelee lyhyesti talvisodan tiedotuksen, joka oli jokseenkin olematonta. Toinen kuvailee VTL:n syntyvaiheet, laitoksen organisaation ja tehtävät pääpiirteissään sekä esittelee teokseen valitut henkilöt mainiten myös muutamia muita sota-ajan propagandan keskeisiä nimiä.

Laitoksen ulkopuolisista vaikuttajista kirjassa mainitaan pakinoitsija Jahvetti, jonka ajankohtaisia kysymyksiä käsitellyt ja lukuisiin kuuntelijakirjeisiin vastannut Jahvetin kirjelaatikko oli jatkosodan aikana huomattavan suosittu radio-ohjelma. Tekijän henkilöllisyys paljastui vasta sodan jälkeen, jolloin ohjelma lakkautettiin. Sen tekijästä Yrjö Kilpeläisestä tuli kansanedustaja ja Suomen Sosialidemokraatin poliittinen toimittaja. Myös SAT/VIA eli mielialatarkkailua suorittanut sekä VTL:n kanssa yhteistoimintaa tehnyt Suomen Aseveljien Työjärjestö/Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys -organisaatio on mukana lyhyenä mainintana.

Kymmenen tiedotusmiehen – tämän sotapropagandan valiojoukon – pienoiselämäkerroissa on esillä heidän toimintansa ennen sotaa, sodan aikana ja jossakin määrin myös sodan jälkeen. Kulha on jakanut heidät kolmeen ryhmään. Tuottajat ovat Eino Jutikkala, Toivo Pekkanen, Mika Waltari ja Georg Henrik von Wright. Heidän tehtävänään oli kirjoittaa sanomalehdille lähetettäviä artikkeleita mitä erilaisimmista aiheista. He tekivät myös pääkirjoituksia, jotka lehdet julkaisivat omina kannanottoinaan. Hallintomiehet Lauri Posti, Tauno Nurmela, Kustaa Vilkuna ja Heikki Waris työskentelivät omilla sektoreillaan: Posti ja Vilkuna sensuurissa, Nurmela ulkomaan- ja Waris kotimaanosaston johdossa, Valtion tiedoituslaitoshan huolehti sekä kotimaahan että ulkomaille suunnatusta propagandasta. Martti Haavio ja Matti Kuusi eivät VTL:n henkilöstöön kuuluneet, mutta sodan jälkeen saavutettu akateemikon arvo nostaa heidät tähän Kulhan ”valiojoukkoon”, ja he ovat – ihan oikein – saaneet määritteen TK-miesten kellokkaat.

Tekstipituuksissa mitaten suurimman huomion saa pienoiselämäkerroissa Eino Jutikkala, joka VTL:ään tullessaan oli Helsingin yliopistossa professorin virassa ja sai laitoksessa vastuulleen tuotantotoimiston, jonka päällikkönä hän toimi aina marraskuuhun 1944 saakka. Jatkosodan aikana Jutikkala oli mukana myös muutamissa hieman kyseenalaisissa historiankirjaprojekteissa. Ne oli suunnattu saksalaisille lukijoille ja niiden tehtävänä oli lähinnä todistella Suomen oikeutta itärajan takaa vallattuihin alueisiin. Myös Kustaa Vilkuna on varsin hyvin esillä, samoin hänen yhteytensä nousevaan poliitikkoon Urho Kekkoseen ja muutamiin muihin noina vuosina lähinnä kulissien takana operoineisiin toimijoihin. Martti Haavio ja Matti Kuusi jäävät näkymättömämmiksi, ilmeisesti juuri siksi, että he eivät sotavuosina olleet VTL:n vaikutuspiirissä; yhteys muihin kirjassa esiteltyihin miehiin syntyy ainoastaan myöhemmän toiminnan eli Suomen Akatemian kautta.

23 000 tekstiä – vajaa puolet julkaistiin

Kolmas luku, ”Sanat taotaan aseiksi”, jossa Kulha esittelee ja analysoi jatkosodan aikana kirjoitettuja propagandatekstejä, on teoksen mielenkiintoisinta antia. Lievästä poukkoilevuudesta huolimatta lukijalle selviää, miten kirjoituksia viritettiin kulloistenkin sotatilanteiden ja sodan päämäärien (joita Suomen armeijan päämaja ei milloinkaan varsinaisesti julkistanut) mukaan, ja millaisia keinoja ja tyylilajeja mielipidemuokkauksessa (siis propagandassa) käytettiin. Tämän tyyppistä analyysia olisi mielellään lukenut pidemmältikin.

Kirjoittajilla oli omat erikoisalueensa. Niinpä työläiskirjailijana tunnetuksi tulleen Toivo Pekkasen tekstejä lähetettiin usein sosiaalidemokraattisille lehdille ja Mika Waltari puhutteli Suomen Kuvalehden lukijoita, jotka olivat jo rauhan vuosina tutustuneet hänen matkakertomuksiinsa. Waltari, joka oli suunnattoman tuottelias ja pystyi kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta, laati paljon myös ”kanssasotija” Saksaa, saksalaista kulttuuripiiriä ja muun muassa saksalaisia sotapäälliköitä käsitteleviä tekstejä. Samanaikaisesti hän kirjoitti omia teoksiaan, sekä tietokirjoja että romaaneja, laati radio-ohjelmia ja kirja-arvosteluja. Samanlaiselta tarmonpesältä vaikuttaa Georg Henrik von Wright, joka kirjoitti artikkelinsa ruotsiksi, kävi päivittäin läpi ruotsinkielisen lehdistön kirjoitukset laatien niistä yhteenvedon ja ehti siinä sivussa keskittyä myös akateemiseen tutkimustyöhönsä.

Jatkosodan aikana VTL lähetti lehdille yli 23 000 eri pituista ja -aiheista kirjoitusta. Vajaa puolet niistä julkaistiin, mutta sanomalehdet saattoivat käyttää julkaisemattomiakin tekstejä omien kirjoitustensa lähteinä. Tietoa jaettiin lehtien päätoimittajille myös informaatiotilaisuuksissa, joiden annista ei kuitenkaan saanut kertoa mitään julkisuuteen.

Laitos välitti lehdille TK-rintamakirjeenvaihtajien tekemät ja Päämajan tarkistamat tekstit sekä Päämajan päivittäiset tilannetiedotukset puuttumatta kuitenkaan niiden sisältöön. Jakelut pyrittiin tekemään niin, että tilannetiedotuksia lukuun ottamatta saman paikkakunnan lehdet eivät saaneet samoja tekstejä. Laitoksen tarkastusjaosto puolestaan ohjeisti paikallisia julkaisutarkastustoimistoja ja sensoreita, jotka tarkistivat, että lehtikirjoitukset eivät paljastaneet sotasalaisuuksia tai sisältäneet mielialojen kannalta vahingollista tietoa – saati sitten huhuja tai spekulaatioita.

Sota-ajasta 1950-luvun kulttuuritaistoihin

VTL oli siis maan poliittisen johdon, lähinnä hallituksen, käsikassara, joka toimi yhteistyössä sodanjohdon ääntä välittävän Päämajan tiedotusosaston kanssa.

Laitoksen työskentelystä ei kirjassa juuri uutta tietoa ilmene; aikalaistoimijat Kustaa Vilkuna (Sanan valvontaa, Otava 1962), Eino Jutikkala (Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka, WSOY 1997) ja Martti Ruutu (Me uskoimme Suomeen, sotapäiväkirja 1941–44, Otava 2001) ovat ehtineet tehdä selkoa omista ja kollegojensa toimista. Erityisesti kahden viimeksi mainitun kirjat ovat kiintoisia siksi, että ne perustuvat autenttisiin muistiinpanoihin – Jutikkala kirjoitti omansa jatkosodan viimeisten kuukausien aikana ja säilöi ne yli 50 vuoden ajaksi Valtionarkistoon (nykyinen Kansallisarkisto). Ruutu taas hautasi muistiinpanonsa mökkitontilleen, josta kävi kaivamassa ne esiin joskus 1970–1980-lukujen vaihteessa, syvimmän suomettuneisuuden aikaan. Toki Vilkunakin käytti kirjansa aineistona säilyttämiään asiakirjoja, mutta teoksessa on mukana jossakin määrin myös jälkiviisautta.

Eri aikoina syntynyttä tutkimustietoa sodan ajan propagandasta on myös kosolti, ja Kulha näkyy hyödyntäneen sitä suhteellisen runsaasti. Hänen tarkoituksenaan on kuitenkin ennen muuta näyttää, millaisiin asemiin siinä esitellyt sotapropagandistit sodan jälkeen päätyivät.

Vuonna 1947 perustetun Suomen Akatemian ensimmäisissä akateemikkonimityksissä, jotka tehtiin kevättalvella 1948, VTL:n palveluksessa olleet miehet eivät edes nousseet esiin. Heitä alettiin asettaa ehdolle vasta kymmenkunta vuotta sodan jälkeen, ja ensimmäisenä nimityksen sai Toivo Pekkanen, joka oli tuolloin, vuonna 1955, vähän yli viisikymppinen. Työteliäs työläiskirjailija ei ollut yksimielinen valinta. Hänen opillinen sivistyksensä arvioitiin heikoksi, mutta urheasti hän yritti täyttää uuden asemansa vaatimukset sairastelustaan huolimatta.

Pekkasen kausi jäi varhaisen kuoleman takia vain parin vuoden mittaiseksi ja 1957 kirjallisuutta edustamaan valittiin Mika Waltari. Waltarin nimi oli ollut esillä jo Pekkasen vastaehdokkaana. Martti Haaviosta tuli akateemikko 1956, jolloin myös Kustaa Vilkuna ja Eino Jutikkala olivat ehdolla. Seuraavina vuosina miehet tulivat yksi toisensa jälkeen nimitetyiksi Suomen Akatemiaan edustamaan eri tieteenaloja – poikkeuksena Waltari, joka oli taiteen akateemikko.

Akateemikkonimityksistä nousee esiin kiinnostavia vastakohtaisuuksia: kun Pekkasta moitittiin oppimattomaksi, Waltari oli muutamien kulttuuripiirien mielestä ihan liian sivistynyt. Kulttuuritaistelut eivät siis olleet tuntemattomia viisikymmenluvunkaan Suomessa.

Lisätutkimuksen paikka?

Sotapropagandan valiojoukko 1941–1944 auttaa kyllä ymmärtämään, miten kansan mielialoja ohjailtiin sodan aikana ja millaiset miehet propagandaa tekivät, mutta kirjalla on ongelmansa. Yksi niistä on rakenteellinen. Kun alussa on esitelty valiojoukko, keskivaiheilla analysoitu heidän tuotantoaan ja loppupuolella palataan taas henkilöihin ja heidän vaiheisiinsa, syntyy väkisinkin hivenen toistoa – olkoonkin että kaikkien kymmenen kohdalla keskitytään alussa aikaan ennen sotaa ja akateemikkonimitysten jälkeen taas siihen, mitä he saivat aikaan sodanjälkeisinä vuosina. Nehän olivat myös tieteessä ja taiteessa jälleenrakennuksen aikaa. Silloin pyrittiin pystyttämään uudelleen sitä, minkä sota oli tuhonnut, osin aivan uudenlaisia aineksia käyttäen.

Keijo K. Kulha toki tuntee aiheensa – hänen aiemmista tutkimuksistaan ja tietokirjatuotannostaan kannattanee tässä yhteydessä mainita 1970-luvun alussa ilmestynyt, vuosien 1943–1944 sotapropagandaa käsitellyt Tarkoituksellista tiedotustoimintaa sekä sodanajan aseveliliikkeen historiaa valottanut Aseveljien aika vuodelta 1980.

Jäin silti miettimään, olisiko toisenlainen aiheen rajaus tehnyt kirjasta antoisamman myös niille lukijoille, joilla on hyvät pohjatiedot suomalaisesta sotapropagandasta. Kaikkien ”valiojoukkoon” kuuluneiden miesten tekstejä ei tarkastella, eivätkä he kaikki varsinaisesti edes kirjoittaneet propagandaa. Pekkasen ja Waltarin tekstit ovat eniten esillä, mutta esimerkiksi Yrjö Kivimies, joka niin ikään palveli VTL:ssä, ja joka oli Eino Jutikkalan mielestä hänen paras alaisensa, jää muutaman maininnan varaan. Kulhan rajauksessa tämän ymmärtää, Kivimiehestähän ei tullut akateemikkoa. Myöskään Haavion ja Kuusen kirjoituksia ei käsitellä, vaikka heidät mainitaan useissa yhteyksissä.

Hieman häiritseviä ovat myös muutamat pikkuvirheet: esimerkiksi sotamarsalkka Erwin Rommelista on tullut Wilhelm, ja kirjan ensimmäisen luvun mukaan talvisodan alkamispäivänä ”pommeja ei onneksi pudonnut keskikaupungille”. Ei pudonnutkaan aamupäivällä, sen sijaan iltapäivän lentohyökkäys oli talvisodan tuhoisin. Helsingissä sai tuolloin surmansa yli 90 ihmistä ja yli 30 haavoittui.

VTL:n aineistoa on heti sodan jälkeen, syksyllä 1944, tuhottu melkoisia määriä – tämän asian ovat muistaneet aina mainita niin aikalaistoimijat kuin tutkijatkin – mutta sitä on silti Kansallisarkistossa vielä jäljellä runsain mitoin. Kaikkien artikkelien lukeminen ja analysointi olisi jättimäinen urakka, mutta toivottavasti joku joskus siihen ryhtyy. Kulhan kirja viittoo osaltaan tietä tulevalle tutkimukselle.