Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historian kirjoittamisen aloitti professori Irma Sulkunen. Vuonna 2004 ilmestynyt teos käsitteli seuran kuuttakymmentä ensimmäistä toimintavuotta, kuten jo sen nimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892 kertoo.

Viime vuonna SKS:n historia kasvoi kolmiosaiseksi, ja kahden jälkimmäisen osan kirjoittaja on dosentti Kai Häggman. Hänen kynänjälkensä on tuttua muista kustannusalaa käsittelevistä historiateoksista. WSOY:n historian kaksi osaa (Piispankadulta Bulevardille ja Avarammille aloille, väljemmille vesille) ilmestyivät vuosina 2001 ja 2003; suomalaista kustannustoimintaa 1800-luvulta 2000-luvulle käsitellyt Paras tawara maailmassa (Otava 2008) oli samalla Suomen Kustannusyhdistyksen 150-vuotisjuhlakirja.

Kaikki nämä mainitut teokset valottivat paitsi varsinaista aihettaan, myös suomalaisen sivistyneistön ja kirjallisen kulttuurin historiaa. Samaa on sanottava SKS:n historiateoksista. Suomalaisen kulttuurin etsintä ja taltiointi, kielen ja perinteiden vaaliminen saavat niissä rinnalleen tarinan siitä, miten pienen piirin henkevistä ja epäitsekkäistä – joskin välillä riitaisista – pyrinnöistä kehkeytyy kansallisen identiteetin kivijalka. Samalla käydään läpi 1900-luvun alkukymmeninä tapahtunut nationalismin nousu ja 1960-luvulla kukkaansa puhjennut kulttuuriradikalismi sekä sitä seurannut markkinavoimien ylivalta. Lopulta päädytään pohtimaan, mikä ihmisiä yhdistää globaalissa maailmassa – kvartaalitalous vai tarinat.

(Ja jos vähänkin mietitte kumpi, niin sanonpa heti että tarinat – niitä näissäkin kirjoissa riittää. Minun on tunnustettava, että vaikka kyseessä ovat vertaisarvioidut tiedekirjat eli siis vakavasti otettavat historiateokset, nauroin niiden ääressä ääneen useammin kuin kerran. Esimerkiksi silloin, kun Häggman kuvasi jotain tiedemiesten keskinäistä kähinää ja totesi riitapukarien komeiden ansioluetteloiden osoittaneen, ”että suomalaisessa tiedemaailmassa karkeaviivainen joustamattomuus ja itsepäisyys ovat tarpeellisia ja jopa välttämättömiä ominaisuuksia”.)

Fennomaanien ajasta sarkatakkiylioppilaisiin

Sanojen talossa alkaa keväästä 1892, jolloin Georg Zacharias Yrjö-Koskinen väistyi seuran esimiehen paikalta ja hänen tilalleen valittiin Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori Arvid Genetz. Elettiin aikaa, jolloin yrityksetkin olivat tai niiden katsottiin olevan joko vanha- tai nuorsuomalaisia. Melkoista kalabaliikkia näiden kahden ryhmittymän välillä käytiin aina seuraavan vuosisadan puolelle asti, joskin sivistyneistö yleensä riiteli suhteellisen sivistyneesti. Seuran jäsenistössä korostui alkuaikoina yliopistomiesten lisäksi opettajien ja muiden koulutusta saaneiden kansalaisten osuus; työväestö lähes loisti poissaolollaan ja talonpoikia oli hyvin vähän.

Kuva: Samuli Paulaharju. Pohjois-Pohjanmaan museo, Samuli Paulaharjun kokoelma.

Työtä tehtiin silti enimmäkseen alempien sosiaaliluokkien parissa: satujen, runojen, loitsujen ja taikojen ynnä muun kansanperinteen tallentajat kulkivat huimia matkoja pitkin syrjäkyliä, useimmiten jalkapatikassa. Esimerkiksi Samuli Paulaharju taivalsi kesällä 1907 Karjalassa hevosella ja laivalla 1100 kilometriä sekä lisäksi jalkaisin toisen mokoman. Oman lisänsä maisterien ja ylioppilaiden keräystoimintaan toivat ”kansankerääjät”, maaseudun rahvaanmiehet jotka puhuttivat vertaisiaan. (Kaupunkilaisten ja työväestön elämää ja perinnettä alettiin arvostaa vasta vuosikymmeniä myöhemmin – vuosisadan alussa kerääjiä kehotettiin välttämään kirkonkyliä ja rautatieasemien seutuja.)

SKS:ssä rakennettiin 1900-luvun alkukymmeninä ”suomalaista pilvenpiirtäjää” kansankielen sanalipuista. Aikamoinen torni niistä tulikin, sillä liput olivat vuosikausia epämääräisissä kasoissa, koska seuralla ei ollut toimihenkilöitä lajittelu-, järjestely-, kortistointi- ja arkistointitehtäviin. Luottamusmiehet olivat paljolti Volter Kilven kuvailemia ”tuhatnäppäriä hyväpääniekkoja”, jotka juoksivat koulujen ja yliopiston, erilaisten lauta-, toimi- ja johtokuntien väliä, tekivät tiedettä, kirjoittivat artikkeleita ja pyöräyttivät aina välillä oman romaanin tai mittavan suomennoksen. Hiljalleen kuitenkin seurasta muotoutui tieteellinen organisaatio, joka oli mukana monen muun organisaation synnyssä. Vielä kaksi-kolmikymmenluvuilla Suomen kirjalliset piirit olivat pienet ja monessa mielessä yhtenevät. SKS:n talossa toimivat mm. Valtion kirjallisuuslautakunta, Suomen Kirjailijaliitto sekä taidetta ja kirjallisuutta merkittävästi tukenut Alfred Kordelinin säätiö. Samat miehet (useimmiten he olivat nimenomaan miehiä!) tekivät päätöksiä useissa eri järjestöissä ja yhdistyksissä.

Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo. SKS taidekokoelmat, rakennuspiirustus. 1890-luku, tuntematon venäläinen taiteilija (SKS).

Seuran kustannustoiminta oli monialaista: kirjavalikoima ulottui kieli- ja kansatieteestä juridiikkaan ja eläinoppiin. Maailmankirjallisuuden suomennokset, lähinnä William Shakespeare, olivat myös edustettuina, mutta Häggmanin mukaan tätä kaikkea kirjallista kirjavaa yhdisti yksi piirre: tinkimätön epäkaupallisuus. Seura luopui monista menestysteoksista, koska suosittujen ja kannattavien kustannustuotteiden katsottiin olevan jopa rasitteita. Kun niistä piti tehdä uusintapainoksia, ne viivyttivät tärkeiksi koettujen tieteellisten kirjojen julkaisemista. Kustannustoiminnan kivijalkana olivat Kalevala, Kanteletar ja Aleksis Kiven teokset.

Viimeksi mainittujen takia SKS joutui 1920-luvun lopulla käräjillekin, sillä kukaan seuran kustannustoiminnassa mukana ollut henkilö ei ollut oikein selvillä tekijänoikeusjuridiikasta. Kun muuan kirjakaupan myyntipäällikkö ja kirjakauppa-alan lehden toimittaja otti asiakseen etsiä Aleksis Stenvallin tuolloin elossa olleet sukulaiset, jotka eivät olleet hyötyneet kirjailijan työstä penniäkään, oli kulttuuriskandaali – ja monimutkainen, pitkäksi venynyt oikeusjuttu – valmis.

Se ei ollut ainoa vuosisadan alussa SKS:n ympärille kehkeytynyt kirjallinen kohu. Arvid Järnefeltin Helena-romaanin ympärille vuonna 1902 syttyneessä kirjasodassa teosta paheksuttiin nimimerkkien suojissa, ja kärkkäimpiä arvostelijoita olivat ne, jotka eivät olleet kirjaa lukeneet eivätkä edes aikoneet. Erityisen pahana pidettiin sitä, että moraalittomaksi mainittu teos oli muka saanut valtionpalkinnon, vaikka se oli vasta ehdolla. (Jotenkin tästä tulivat mieleen meidän päiviemme uutiskommentit, joita sanomalehtien nettisivuilla heitellään varsinaista juttua lukematta…)

Tarinoita siis riittää, ja Häggman punoo oivallisesti yhteen koko puolivuosisataisen kertomuksen. Hän rakentaa samalla kertaa SKS:n suurta tarinaa – kertoo miten pienestä intomielisten suomalaisuusmiesten seurasta kasvoi kielen ja kansanperinteen tutkimuksen mahtitekijä, jonka verkostot kattoivat jokseenkin koko nuoren tasavallan – ja tarjoilee lempeän ironisella tavalla huikean kattauksen anekdootteja ja pikkusattumuksia. Ne puhaltavat pölyt kansakunnan kaapin päälle nostetuista kipsipäistä ja osoittavat, että terävimmätkin tiedemiehet ja arvostetuimmat vaikuttajat olivat kuitenkin pohjimmiltaan tuiki tavallisia, hyvin inhimillisiä ihmisiä.

Kuva: SKS:n talon fasadista 1934 irrotetut, ja kellariin varastoidut, Lönnrotia ja Snellmania esittävät betoniveistokset muuttavat remontin tieltä vuonna 2007. Kuva: Milla Eräsaari (SKS).

Oma lukunsa olivat sarkatakkiset maalaisylioppilaat, jotka 1930-luvun alussa alkoivat osallistua ensin ylioppilas-, sitten valtakunnanpolitiikkaan. Martti Haavion, Kustaa Vilkunan ja Lauri Hakulisen suhteet SKS:ään olivat läheisimmät, mutta kovin kaukana eivät liikkuneet Ilmari Turja ja Urho Kekkonenkaan.

Kirjasta paljastuu myös se, että vaikka kirjallisuus oli lähes käsittämättömän korkeassa kurssissa 1920–1930-luvuilla, ei kirjailijan elämä silloinkaan ollut taloudellisesti turvattua. Valtion jakamista apurahoista kirjallisuus sai vain pienen osan: maan karjanjalostusyhdistyksiä tuettiin siihen verrattuna kymmenkertaisella summalla, näyttämötaidetta peräti 30-kertaisella. Ahkera ammattikirjailija ansaitsi noin 15 000 markkaa/vuosi – jos hän oli nainen, niin vain puolet siitä – kun taas kirjapainon latojan vuosiansio oli noin 20 000 markkaa, ja kustantamon konttoristineitikin sai 12 000.

Historiateoksen tämä osa loppuu dramaattisesti. Aleksis Kivi saa patsaansa Rautatientorille (siitäkin on ollut pientä erimielisyyttä) mutta sota on tulossa eikä juhlatunnelmaa synny edes paljastusjuhlassa. Helsinkiläistaloissa tehdään kiireellä väestönsuojelu- ja pelastussuunnitelmia. Hallituskatu 1:ssä järjestys on täysin selvä: ensin viedään turvaan vanha fennica ja kansanrunousarkiston ns. tähtikokoelmat, vasta sitten evakuoidaan talon työntekijät ja vuokrattujen huoneistojen asukkaat.

Sotasukupolven heimohengestä globaaliin maailmaan ja kansallistunteen come backiin

Kai Häggmanin toinen SKS-historiateos, viime vuonna ilmestynyt Pieni kansa, pitkä muisti on jaettu kolmeen osaan. Niistä ensimmäinen, ”Sotasukupolven seura”, kattaa ajan sotavuosista 1960-luvulle ja toinen ”Suurten ikäluokkien Suomessa” valottaa tapahtumia ja kehitystä 1960-luvun lopulta alkaen. Kolmas, ”Uusi globaali maailmanjärjestys ja suomalaisuuden yllättävä paluu” on ajallisesti lyhyt, mutta silti merkittävä. Siihen mahtuvat vapaan markkinatalouden voittokulku, kustannusmaailman myllerrykset ja digitaalinen vallankumous – kaikki ne ovat luonnollisesti koskettaneet myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Loppusivuilla ollaan jo 2010-luvulla, pienessä etunojassa tulevaa tähyten, juuret muistaen. Kalevala on edelleen menossa mukana, avoin verkkojulkaiseminen tekee vahvasti tuloaan.

Häggman näkee digitaalisen vallankumouksen samanlaisena nykypolven avainkokemuksena kuin fennomania, Suomen itsenäistyminen, Akateeminen Karjala-Seura, sotavuodet tai 1960-luvun loppuvuosien radikalismi ovat olleet edellisille sukupolville.

Pieni kansa, pitkä muisti alkaa siitä, mihin Sanojen talossa päättyi eli talvisodasta. Sen ajaksi Kustaa Vilkuna määrättiin sensuuripäälliköksi työpöydän pysyessä tutuksi käyneessä talossa, Hallituskatu 1:ssä. Lyhyeksi jääneen rauhankauden jälkeen syttyi jatkosota, jolloin sivistyneistön suursuomalaisuuspyrkimykset ja heimohaaveet puhkesivat kukoistukseensa. Seuran normaali toiminta oli osittain keskeytyneenä, mutta Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja useat muut SKS:n toimihenkilöt oli komennettu joko sensuurin tai propagandan palvelukseen.

Kun Suomi miehitti Itä-Karjalan, myös perinteenkerääjät näkivät tilaisuutensa tulleen. Suomen Kulttuurirahasto, jonka perustamisessa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla oli ollut merkittävä rooli, rahoitti erilaisia Vienaan ja Aunukseen suuntautuneita keräysretkiä ja tieteellistä toimintaa.

Sodanjälkeinen huikea kirjanostobuumi ei seuran jokseenkin jatkuvasti surkeassa jamassa ollutta taloutta juuri paikannut, päinvastoin. Tiede ei kiinnostanut lukijoita; he halusivat viihdettä. Sen sijaan kirjapainot nostivat hintojaan, ja jossakinhan ne tiedekirjatkin piti painaa…

Epäkaupallisuus kasvoi välillä aivan megalomaanisiin mittoihin. Nykysuomen sanakirja, jota seurassa oli tehty vaivoja säästämättä ja laadusta tinkimättä yli kolme vuosikymmentä eli vuodesta 1929 vuoteen 1961, osoittautui WSOY:lle siirrettynä melkoiseksi rahasammoksi ja varsinaiseksi ”pitkäsoittolevyksi” – siitä otettiin lukuisia suuria painoksia. Tässä kaupassa ei raha liikkunut, mutta kun SKS siirsi WSOY:lle Paavo Cajanderin Shakespeare-käännösten oikeudet, se sai sentään melkoisen tukun kustantamon osakkeita. Niiden tuottaman äänivallan käytöstä WSOY:n yhtiökokouksessa jouduttiin SKS:ssä taistelemaan vuonna 1972, jolloin sekä seuran avarakatseinen esimies Kustaa Vilkuna että mielipiteissään huomattavasti jyrkempi sihteeri Toivo Vuorela olisivat halunneet edustaa seuraa. Kyse oli tuolloin valtataistelusta WSOY:ssä, jonne pääjohtaja Hannu Tarmio oli tuonut oman modernin ja liberaalin linjansa.

Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjavarasto. Kuvassa vahtimestari Reino Rautavaara ja Mirja Mörsky. Kuva: 1955, Erkki Ala-Könni (SKS, kirjallisuusarkisto).

Toisaalta seuran kohdalle osui kyllä välillä odottamattomia onnenpotkujakin. Ehkä suurimpia oli Apu-lehdellä vaurastuneen kustantaja Olli Lyytikäisen lupaus antaa 6 miljoonaa markkaa Suomen kirjallisuus -teossarjan toimitus- ja painokustannuksiin. Jalmari Jäntti puolestaan irrotti WSOY:n arkistosta mittavan aineiston SKS:n kirjallisuusarkiston ”pesämunaksi”.

Maan modernisoituessa myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet vanhempien jäsenten vastustuksesta huolimatta. Esimerkkinä yhteentörmäyksistä olkoon vaikkapa Eino Jutikkalan järkytys, kun hän havaitsi seuran keräävän sisällissotaan liittyvää muistitietoaineistoa. Professori jopa yritti estää opiskelijoita käyttämästä tämän tyyppistä aineistoa opinnäytetöissään, ja seuran johtokuntakin päätti jättää aineistosta tehdyn antologian julkaisematta. Jutikkala ehti erota SKS:n johtokunnasta ennen kuin seura pani pystyyn seuraavan kauhistuksen, jätkäperinnekeräyksen.

Kai Häggmanin aiempien kirjankustannusalaa käsittelevien historiateosten tapaan nämäkin kirjat käsittelevät paljolti myös suomalaisen sivistyneistön ja sivistyksen historiaa. Niissä näkyy yliopisto- ja tiedemaailman muutos: ennen Satu Apoa tuskin kukaan akateeminen kansalainen tai sellaiseksi aikova olisi edes kuvitellut tekevänsä opinnäytetyötään Aku Ankasta, James Bondista tai kotimaisten iskelmätekstien muuttumisesta rocklyriikaksi. Satu Apo teki, pitkälti professorinsa Matti Kuusen kannustamana. Kuusi taisikin olla ensimmäinen suomalainen tiedemies, joka ymmärsi, että kansanrunoudentutkimuksen oli muututtava aikojen mukana. Ja kun katsoo Matti Kuusen tiistaipiiriläisten ryhmäkuvaa vuodelta 1977, näkee siinä monta arvostettua tutkijaa nuorina opiskelijoina. Useimmat heistä valmistelivat opinnäytteitään SKS:ssä. Jotkut jäivätkin taloon, toiset hajaantuivat yliopistoihin tai työskentelivät tieteen popularisoinnin parissa eri medioissa.

Kiinnostava on myös kuvaus siitä, miten Suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus eli nykyinen FILI syntyi ja kehittyi. Sitä perustettaessa korostettiin toiminnan epäkaupallisuutta, kuten SKS:n piirissä oli tapana. Nyt se on menestyvä ja nimeään myöten vauhdikas vientiorganisaatio. FILI:n panos Frankfurtin kirjamessuilla 2014 oli merkittävä – Suomihan oli tuolloin tuon Euroopan ja miksei koko maailmankin mittavimman kirjallisuustapahtuman teemamaa.

Silloin, kun kansainvälisiä kontakteja ei ole voitu hoitaa näin näkyvästi, on toimittu salaa (tai ainakin puolisalaa). Tuglas-seuran Martin markkinat pidettiin 1980-luvulla alkuun Hallituskadulla, mutta sitten tilat kävivät ahtaiksi. Myyjäiset näyttivät ulospäin suloisen kotikutoisilta ja erittäin epäpoliittisilta, mutta niiden varjossa kukoisti yhteistyö virolaisen kulttuuriväen (myöhemmin maan johtavien poliitikkojen) kanssa.

Antoisa ja tyylikäs kirjakaksikko

Kulttuurilehti Hiidenkivi, jota moni kaipaa edelleen, syntyi sekin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aktiivijäsenten ideoinnin tuloksena. Suomalaiseen kulttuuriin liittyviä projekteja ja prosesseja, joissa joko seura kokonaisuutena tai sen parissa vaikuttaneet aktiivit ovat olleet mukana, voisi kirjasta poimia vaikka kuinka paljon. Tämän arvion puitteissa se ei ole mahdollista, eikä ehkä tarpeellistakaan – jokainen lukija voi tehdä teoksista omia löytöjään.

Erinomaisen lukukokemuksen lisäksi nämä kaksi kirjaa tarjoavat huikean tietopaketin – aina liitteitään myöten. Eri vuosien ja vuosikymmenien kirjallisuuspalkintoja on listattu molempiin teoksiin, ja palkittujen lisäksi on mainittu myös päätöksentekoon osallistuneet henkilöt. Molemmissa kirjoissa on lisäksi luettelo keskeisimmistä luottamus- ja toimihenkilöistä niissä käsiteltynä kautena; organisaation kuvaus vuodesta 1831 vuoteen 2008 on liitetty teokseen Sanojen talossa. (Ensimmäinen varsinainen organisaatiokaavio seurassa piirrettiin vasta vuonna 1988, mikä tietysti kertoo siitä, että aikaisemmin valta oli keskittynyt muutamalle harvalle henkilölle.) Pieni kansa, pitkä muisti sisältää seuran toimitalon pohjapiirroksia selityksineen. Siitä käy ilmi, että talossa ovat työskennelleet niin sotasensuuri kuin Salaojayhdistys sekä luonnollisesti lukuisat kirjallisuutta lähellä olevat lautakunnat ja liitot. Luettelo SKS:n kansanrunous- ja kirjallisuusarkistojen toimeenpanemista keräyksistä puolestaan tarjoaa vaikkapa ideoita ja vihjeitä hyvistä lähteistä opinnäytetyön aihetta etsivälle folkloristille, kirjallisuudentutkijalle tai historioitsijalle. Liitteet on koonnut Klaus Krohn.

Kannet, joihin tietokirja-arvioissa harvemmin kiinnitetään huomiota, ansaitsevat nekin erityismaininnan. Sanojen talossa -teoksessa kuvataan Hallituskatu 1:n hulppeaa holvattua aulaa; Pienen kansan, pitkän muistin kannessa talon ikkunoista katselevat siellä eri aikoina työskennelleet SKS:n toimihenkilöt. Kummankin kannen on tehnyt Markus Itkonen, joka lienee suunnitellut myös taiton ja valinnut elegantin, hieman kellertävänvalkoisen, painopaperin.

Sisäsivujen kuvitus koostuu suurelta osin seuran omista kirjallisuus- ja kuva-arkistojen aarteista, mutta myös muita kuvalähteitä on käytetty. Ne on listattu samalla säntillisyydellä kuin muukin käytetty aineisto, joka on todella runsas ja monipuolinen: eri aikojen toimijoiden haastatteluja, arkistomateriaalia, lehtiä, paljon kirjallisuutta. Ja kun kysymyksessä on noinkin huomattavan kulttuuriorganisaation historia ja seuran oman kustantamon käyntikortti, on viimeistelykin tehty huolella.

Nämä kirjat kannattaa kyllä lukea jos sivistys- ja kulttuurihistoria hiukankin kiinnostaa!