Ville Kaarnakari tunnetaan aktiivisena ja paljon luettuna faktiokirjoittajana. Hänen romaaneissaan kytkeytyvät tarkasti tutkitut faktat, ”olisi ollut mahdollista” -juonenkehittelyyn ja selkeästi fiktiiviseen henkilökuvaukseen. Mainittakoon vaikka romaani Operaatio Verna, joka ajoittuu välirauhan aikaan ja kommunistien suunnitteleman vallankaappauksen tapahtumiin. Tai vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä Operaatio Kagaali, kertomus tuon maanalaisen organisaation ympärille kietoutuvista tapahtumista.

Kertomus Mannerheim-ristin ritarista Einar Schadewitzistä (1917–1981) sen sijaan ei ole fiktiota vaan pääasiallisesti selkeää faktaa. Einar varttui aikuiseksi Savossa maailmansotien välisenä aikana. Sukunimi ei ole kovinkaan tyypillinen savolaisnimi, mutta sillä on taustalla jo 1600-luvulta Savossa vaikuttanut alun perin sotilastulokkaana aikakirjoihin kirjattu Mathias Schadewitz. Kaarnakari seuraa nuoren Einarin vaiheita, joutumista talvisotaan ja sittemmin jatkosotaan. Nuorukainen kunnostautui molemmissa sodissa ja lopulta vuonna 1943 hänet palkittiin Mannerheim-ristillä molemmissa sodissa suoritetuista merkittävistä teoista.

Sotatyö ei jättänyt Schadewitziä vaan hän jäi puolustusvoimain palvelukseen, palveli ensin Virolahden Ravijoella Valkjärven varuskunnassa ja sitten Haminassa Jääkäripataljoona 3:ssa, sittemmin Kymen jääkäripataljoonana tunnetussa joukko-osastossa. Tuota Valkjärven varuskuntaa Kaarnakari kuvaa ”parakkikyläksi”, mutta kyllä siellä ainakin allekirjoittaneen on ollut kotoista syntyä ja lapsena asua. Haminassa tämä palkittu taistelija tunnettiin varuskunnan lasten keskuudessa ”Sadevitsin setänä”, joka oli sotasankari, niin kuin meidän muittenkin isämme olivat.

Kuuluisaksi Schadewitz tuli kuitenkin häneen liitetyn sotatarinan kautta. Se ilmestyi maailmaan 13. helmikuuta 1940 ja lähti leviämään maailmalle United Pressin kautta, ja sotakirjeenvaihtajat toki tarttuivat siihen. Tarinan mukaan suomalaiset torjuivat puna-armeijan panssarihyökkäykset mm. polttopullolla tai niin, että ”kiivetään vaunun päälle, väännetään panssarin torniluukku auki ja pudotetaan sisään käsikranaatti”. Näin kerrotaan Schadewitzin tehneen edellisenä päivänä. Ja kuvatessaan tapahtumaa hänen kerrotaan todenneen, että kun luukku ei muuten avautunut hän huusi savoksi: ”Avvaa iivana, tiellä kuolema kolukuttaa!” Juttu tuli tunnetuksi, siitä painettiin mm. postikortteja varusmiesten ja reserviläisten käyttöön. Schadewitzistä tuli tahtomattaan sotapropagandan välikappale.

Samanlaisia tarinoita kuulimme lapsena paljonkin. Milloin tankki saatiin pysähtymään tunkemalla telaketjun ja vetopyörän väliin halko (tästä taitaa olla väläys myös Parikan Talvisota-elokuvassa – tarina elää). Ja tietenkin käytettiin polttopulloa, ”Molotovin koktailia”. Tiesimme myös punalentäjien pudottaneen pommipulassaan maitotonkkia ihmisten niskaan! (Ne olivat kyllä palopommien kuoria!) Näissä ja monissa muissa sotatarinoissa pääjuoni on se, että iso ja julma, vahva vihollinen uhkaa meikäläisiä, mutta meikäläisilläpä onkin viisautta ja oveluutta, jolla pelastaa kansa tuholta. Näitä tarinoita kutsutaan vainolaistarinoiksi ja ne ovat tunnettuja kautta ihmiskunnan. Ydinsanoma on, että pienen järki voittaa suuren voiman.

Koettu uhka saattaa olla konkreettinen, kuten suomalaiset vainolaistarinat, joissa vihollinen on aina idästä tuleva raakalainen. Sankarimme, Kivekäs, Laurukainen, Olli Timonen, Tapani Löfing tai Einari Schadewitz pelastaa meidät uhkaavalta tuholta. ”Liikkuva metsä” lienee yksi tunnetuimpia Shakespearen levittämiä vainolaistarinoita.

Saamelaisperinteessä kerrotaan tšuudeista, jotka uhkaavan yhteisöä. Siellä sankari johtaa vainolaisen keskelle jokea olevalle saarelle ja pakenee – vainolaisen kuollessa kylmään ja nälkään. Sankari voi johtaa vihollisjoukon yöllä jyrkänteelle ja heittää alas soihdun, jonka perään tyhmät tšuudit menevät ja syöksyvät kuolemaan. Tai sankarimme, vaikkapa Stuorra-Jovnna, taistelee puolestamme tunturissa uhkaavaa staaloa vastaan ja voittaa tämän oveluudellaan. Olen kuvannut näitä tarinoita, jotka kirjallisuudessa tunnetaan Homeroksesta asti, defensiiviseksi etniseksi folkloreksi, kulttuurin sisäisiksi puolustuskertomuksiksi.

Yksi näistä kertomuksista on Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitzin tankintuhoamistarina.