Ukrainan sodassa on pelissä koko eurooppalainen arvoperusta. Eurooppalaisen turvallisuuden radikaali huonontuminen koskettaa akuuteimmin Euroopan unionia, mistä syystä juuri EU:n tulee ottaa vahva ja aktiivinen rooli ponnisteluissa sodan lopettamiseksi mahdollisimman nopeasti. Sota voi saada eurooppalaiset pohtimaan myös eurooppalaisen liittovaltiokehityksen negatiivisia ja positiivisia puolia kirjoitta Eurooppa-tutkija Kimmo Elo.
Venäjän 24.2.2022 aloittama hyökkäyssota Ukrainassa romutti monet niistä eurooppalaisen turvallisuusajattelun perusteista, jotka kirjattiin vuonna 1975 Helsingissä pidetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk) päätösasiakirjaan. Sotaa ja sen oletettuja seurauksia kommentoineet kansainvälisen politiikan asiantuntijat ovatkin pääosin puhuneet sellaisin termein kuin turvallisuus, pelotevaikutus, eskalaatio/de-eskalaatiosta tai voimatasapaino. Nämä käsitteet ovat kehystäneet sodan juuri kovan turvallisuuden konfliktina, mikä luonnollisesti on yksi sodan ulottuvuuksista. Mutta puhe pelkästä eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin romuttumisesta on näkökulmana liian kapea.
Polku sotaan
Jokaisessa konfliktissa voidaan – viimeistään jälkikäteen konfliktihistoriaa tutkimalla – rekonstruoida jonkinlainen polku, joka johti konfliktiin. Usein tämä tehdään seuraamalla konfliktia taaksepäin, koska aina ei ole kovinkaan yksinkertaista määrittää polun alkupistettä. Tämän polun varrelta löytyvät useimmiten myös avaimet konfliktin ratkaisemiin, kun tunnistetaan niitä tekijöitä, jotka ovat sysänneet liikkeelle tai kiihdyttäneet eskaloitumista.
Venäjän johto on toistuvasti esittänyt Neuvostoliiton hajoamista seuranneen kehityksen Venäjän lähialueilla tällaisena syynä, minkä tulkinnan läntinen yhteisö on järjestelmällisesti kiistänyt virheellisenä, jopa valheellisena. Olennaista ei tässä kuitenkaan ole se, kumman osapuolen tulkinta on oikea, koska tulkinnan pääfunktio on oikeuttaa tietyt toimet.
Kun Venäjä on systemaattisesti pitänyt kiinni omasta tulkinnastaan lännen kiistäessä tämän tulkinnan, Venäjä on samalla luonut kehyksen, jonka sisällä läntisen yhteisön pyrkimys kiistää Venäjän tulkinta näyttäytyykin yrityksenä pakottaa Venäjä hyväksymään lännen tulkinta.
Sodan vaikutukset Euroopalle
Tarkastelen Ukrainan ja Venäjän konfliktia ensisijaisesti Eurooppa-tutkijana, eurooppalaisesta näkökulmasta ja kontekstista käsin. Eurooppalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna keskeisiä kysymyksiä ovat sodan vaikutukset eurooppalaiselle turvallisuusympäristölle, Euroopan integraation tulevaisuudelle sekä EU:n tulevalle asemalle maailmanpolitiikassa.
Kun mietin näitä kysymyksiä, palasin aina takaisin yhteen Euroopan integraatioprojektin perustavoitteeseen – eli kysymykseen integraatiosta rauhanprojektina, jonka isona pyrkimyksenä on ollut luoda Eurooppaan rauhantila, joka luo edellytykset pitkäaikaiselle poliittiselle ja taloudelliselle vakaudelle ja hyvinvoinnille demokratian ja markkinatalouden kautta.
Ukrainan sota on ollut EU:lle shokki myös siksi, että EU:lla edeltäjineen on ollut hyvin vahva itseymmärrys itsestään niin kutsuttuna siviilivaltana (engl. civilian power), joka kanssakäymisessä kolmansien valtojen kanssa pyrkisi saavuttamaan tavoitteitaan ensisijaisesti diplomatian, taloudellisen keskinäisriippuvuuden ja monenkeskeisen vuorovaikutuksen kautta. Vaikka siviilivalta-konsepti ei sulje sotilaallista voimaa kokonaan pois, on sen käyttäminen erittäin korkean kynnyksen taakse asetettu viimeinen keino ”ultima ratio”. Suurin shokkivaikutus EU:lle näyttäisikin syntyneen siitä, että Ukrainan sodan on katsottu romuttaneen ajatuksen Euroopan integraatiosta keskeisenä eurooppalaisen rauhanjärjestyksen takaajana.
Johan Galtungin ”rauhan rakenne”
Kiistämätön tosiseikka on, että sekä Neuvostoliitto että Venäjä ovat koko 2. maailmansodan jälkeisen ajan olleet osa eurooppalaisen rauhanjärjestyksen problematiikkaa. Tämä herätti kysymyksen, mitä sellaista suhteissa Venäjään oli tapahtunut, joka voisi auttaa ymmärtämään niitä tekijöitä, jotka johtivat 2000-luvun alkuvuosina alkaneeseen eskaloitumiskehitykseen. Tämä kysymys sai minut kaivamaan hyllystä rauhantutkimuksen pioneerin, norjalaisen Johan Galtungin vuonna 1972 julkaiseman esseen Europe: Bipolar, Bicentric or Cooperative?. Galtung, joka tutkimuksissaan on kiinnittänyt huomiota erityisesti ilmiöiden taustalla vaikuttaviin rakenteisiin, ottaa tämän myös eurooppalaisen rauhanprojektin lähtökohdaksi toteamalla: ”peace has a structure, and […] this structure to some extent is self-reinforcing”. (rauhalla on rakenne […] joka tietyssä määrin lujittuu itsestään)
Galtungin ”rauhan rakenne” koostuu useammasta elementistä, joista seuraavassa tärkeimmät lyhyesti kuvattuina.
Symbioosi (symbiosis) kuvaa rakenteen eri osien todellista keskinäisriippuvuuden syvyyttä eli sitä, että ”to harm one’s neighbor is to harm oneself”.
Symmetria (symmetry) puolestaan edellyttää sitä, ettei rakenteessa ole dominoivia toimijoita, jotka voivat alistaa muita.
Entropia l. hajaannus (entropy) kuvaa sitä, että rakenteen sisäinen vuorovaikutus on sekoittunutta eli ei tapahdu ainoastaan samakaltaisten toimijoiden – esimerkiksi suurten valtioiden – välillä.
Ja viimeisenä transsendenssi (transcendence), joka toteutumisesta kertoo jonkinlaisen metatoimijan olemassaolo, jonka puitteissa osapuolet voivat mm. tavata, pohdiskella, neuvotella, tehdä päätöksiä ja sovitella konflikteja ja erimielisyyksiä.
Jos eurooppalaista rauhanprojektia ajatellaan Galtungin rauhan rakenteen kautta, on ilmeistä, että oikeampaa olisi puhua kahdesta erillisestä rauhanprojektista, joista toinen on varsin onnistunut, toinen puolestaan ei kovinkaan onnistunut.
Ensimmäinen, onnistunut rauhan rakenne on luotu Euroopan integraation kautta. Ehdottomasti merkittävin saavutus on ollut Saksan ja Ranskan välinen sovinto, joka ei vain poistanut yhtä eurooppalaisen sotaisan historian juurisyytä, vaan loi myös perustan ylikansallisten instituutioiden rakentamiselle. Teoreettisemmin ilmaistuna kyse oli Galtungin tarkoittaman transsendenssin rakentamisesta luomalla integraation ylikansallinen l. supranationaalinen rakenne, jonka puitteissa jäsenmaat ovat koko 2. maailmansodan jälkeisen integraatiovaiheen ajan kyenneet (ja halunneet) pohdiskella, neuvotella ja sovitella erimielisyyksiään yhteisten, kaikkia sitovien päätösten aikaansaamiseksi.
EU:n päätöksenteon konsensushakuisuus ja määräenemmistösäännöt vahvistavat myös entropiaa, kun eri toimijat joutuvat tekemää yhteistyötä päätösten aikaansaamiseksi. EU on myös varsin symmetrinen ja symbioottinen rakenne, joka lähtökohtaisesti pyrkii estämään jäsenmaiden keskinäisen negatiivisen kilpailun. Kuitenkin esimerkiksi talous- ja pakolaiskriisin ympärillä käydyt keskustelut ja niihin liittyvät ratkaisut ovat osoittaneet, jäsenmaiden väliset suhteet eivät kaikissa olosuhteissa toimi ilman ristiriitoja tai vapaana valtakamppailuista.
Toinen rauhanprojekti on pyrkinyt luomaan vakautta EU:n välittömään ympäristöön vahvistamalla demokratiaa ja markkinataloutta, missä yhteydessä mahdollisuutta liittyä EU:hun jollakin aikavälillä on ollut yksi poliittis-taloudellisista vivuista. Taustalla on ajatus EU:n demokratian suojelemisesta luomalla sen ympärille, välittömään läheisyyteen EU:hun suopeasti suhtautuvien maiden vyöhyke. EU:n itälaajentuminen nostetaan usein esimerkiksi tämän projektin onnistumisesta, mikä tiettyyn rajaan asti on oikea tulkinta.
Itäisen Keski-Euroopan paluu Eurooppaan
Tätä kehitystä tuki voimakkaasti 1990-luvulla itäisen Keski-Euroopan jälkisosialististen maiden oma halu ”palata Eurooppaan” liittymällä EU:n jäseniksi, mikä johti aktiiviseen järjestelmämuutokseen jäsenyyskriteerien täyttämiseksi. Jokainen laajentumiskierros 1970-luvulta lähtien on lähtökohtaisesti ollut epäsymmetrinen vanhojen ja uusien jäsenmaiden välillä, mutta samalla integraation logiikka on asteittain lisännyt symmetriaa ja symbioosia.
EU:n itälaajentuminen tapahtui kuitenkin tilanteessa, jossa aiempi suurvaltojen voimatasapaino Euroopassa oli päättynyt Neuvostoliiton hajottua. Tuossa tilanteessa oli edellytyksiä nostaa niin sanotusti ”kissa pöydälle” ja pohtia kokonaiseurooppalaisen poliittisen arkkitehtuurin päivittämistä kylmän sodan jälkeiseen maailmantilanteeseen.
Aivan viime vuosina julkisuuteen tulleet arkistolähteet osoittavat ainakin sen, että myös tuon ajan poliitikot näkivät kylmän sodan aikaisten läntisten rakenteiden laajentamisessa Neuvostoliiton entisen valtapiirin maihin potentiaalisia ongelmia juuri Venäjän suhteen. Myöhemmän historiankirjoituksen tehtäväksi jää selvittää, miksi tästä huolimatta päädyttiin sekä EU:n että Naton itälaajentumiseen näitä rakenteita vain vähän – ja monin kohdin varsin kosmeettisesti – mukauttamalla.
Yhtenä selityksenä on tutkimuksissa tarjottu huolta syntyneen valtatyhjiön epävakauttavasta vaikutuksesta, mikä sikäli on selityksenä hieman ontuva, leimasihan koko 1990-lukua Euroopassa juuri vastakkainasettelun purkautumisen synnyttämä optimismi ja luottamus. Ennemminkin vaikuttaa siltä, kuten esimerkiksi EU:n Nizzan sopimuksen valmisteluun liittyneet ristiriidat osoittivat, ettei yksimielisyyttä rakenteellisista muutoksista kyetty saavuttamaan.
Lopputulos oli kuitenkin epäsymmetrinen tilanne, joka alkoi voimistaa polarisaatiota Venäjän ja muun Euroopan välillä 2000-luvulle tultaessa. On syytä huomata, että siinä missä läntisen Euroopan integraatiorakenteet niin talouden, politiikan kuin sotilaallisen puolustuksenkin osalta laajentuivat maantieteellisesti, niille ei enää ollut olemassa vastinparia Euroopassa.
Ukrainan sota Galtungin teorian valossa
Jos asiaa tarkastellaan Galtungin esittämän huomion kautta, jonka mukaan sotilaallisen pelotteen ylläpito on mielekästä vain uhkaavan polarisaation vallitessa, päädytään kiinnostavaan näkökulmaan. Siinä missä läntinen yhteisö ei näytä pitäneen tilannetta vielä 2000-luvun alussa polarisoituneena, Venäjän voimistunut varustautuminen näyttäisi indikoivan Venäjän tulkinneen jo tuolloin eurooppalaisten rakenteiden laajentumista polarisoivana uhkatekijänä.
Transsendenssin näkökulmasta tilanne oli myös epäsymmetrinen – ja sitä kautta helposti politisoitavissa Venäjän toimesta ”lännettämisenä” – koska ylikansalliset rakenteet neuvotella, sondeerata ja sovitella näkemyseroja olivat lähes kaikki läntisten organisaatioiden rakenteita. Venäjällä voimistui ajattelu, jonka mukaan Venäjän tulisi toimia lännen ehdoilla, joka tulkinta osaltaan kanavoitiin nationalismin vahvistamiseen.
Galtungin teoria ei kuitenkaan, se todettakoon selkeästi, edellytä rauhan rakenteeseen osallistuvien järjestelmien konvergenssia eli lähentymistä. Teorian valossa ajateltuna autoritaarisen Venäjän ja demokraattisen EU:n olisi mahdollista luoda toimiva rauhan rakenne, kunhan rakenteen perusehdot täyttyvät.
Järjestelmätasolla ainoa vaatimus on, että mukana olevat järjestelmät katsovat rakenteen tuottavan kaikkia osapuolia hyödyttävää keskinäisriippuvuutta, joka vähentää, jopa poistaa kokonaan polarisaation ja sitä kautta tarpeen ylläpitää pelotevaikutusta sotilaallisen voiman kautta.
Ukrainan sodan taustatekijät Galtungin teorian valossa
Miten Galtungin teoria auttaa meitä ymmärtämään Ukrainan sodan taustalla vaikuttavia tekijöitä? Nostan esille seuraavat tekijät:
- Venäjä on tietoisesti rakentanut polarisaatioasetelman, joka esittää länsimaisen demokratian hegemonisena uhkana, jonka aiheuttamaan uhkaan vastattava sotilaallisella pelotteella;
- EU ja Nato purkivat omaa pelotevaikutustaan, koska katsoivat polarisaation vähentyneen samalla, kun Venäjä alkoi rakentaa narratiivia uudesta polarisaatiosta;
- Venäjä kehystää lännen poliittisen toiminnan yrityksenä painostaa Venäjä yksipuoliseen konvergenssiin kohti läntistä yhteiskuntajärjestystä;
- Venäjä väittää, ettei yhteistyö lännen kanssa ole perustunut symmetriaan eikä vastavuoroisuuteen, vaan yritykseen alistaa Venäjä, mistä syystä vuorovaikutus eri tasoilla on katkaistu;
- Läntisen yhteisön ja Venäjän välillä vallitsee syvä epäluottamus, jossa kumpikin osapuoli tulkitsee toisen yrittävän hajottaa vastapuolen yhteisöä.
Ukrainan sota on ennennäkemättömän suuri haaste koko eurooppalaiselle rauhanprojektille. Tilanteen ratkaiseminen on kuitenkin – kuten Saksan tuore ulkoministeri Annalena Baerbock muutama päivä sitten totesi – kuin ”valinta ruton ja koleran välillä”.
Jos etusijalle asetetaan sodan päättäminen mahdollisimman nopeasti inhimillisen kärsimyksen minimoimiseksi, läntinen yhteisö ja Ukraina joutuisivat tekemään Venäjälle hyvin todennäköisesti pitkälle meneviä myönnytyksiä ilman takeita siitä, että niiden avulla luodaan polku kestävään rauhantilaan.
Jos taas päätetään olla antamatta periksi Venäjän kohtuuttomimmille vaatimuksille, riski konfliktin pitkittymisestä ja muuttumisesta ”jäätyneeksi konfliktiksi”, jonka eskalaatiota ja de-eskalaatiota Venäjä pystyy säätelemään, kasvaa merkittävästi. Tutkimustiedon perusteella selvää kuitenkin on, että ilman kaikkien osapuolten valmiutta kompromisseihin konfliktinratkaisussa ei ole mahdollista saada kestäviä tuloksia. On tärkeätä päättää, missä asioissa kompromisseja ei voida tehdä ja olla valmis joustamaan muissa kysymyksissä.
Pelissä koko eurooppalainen arvoperusta
EU:n näkökulmasta pelissä on koko eurooppalaisen rauhanprojektin poliittinen arvoperusta: demokratia, markkinatalous ja ihmisoikeudet. Näistä luopuminen tarkoittaisi EU:n loppua. Se, että EU pitää kiinni omasta järjestelmästään ja arvoistaan ei kuitenkaan tarkoita, että Eurooppaan ei voitaisi rakentaa sellaista rauhanjärjestystä, joka mahdollistaa EU, Venäjän ja muiden eurooppalaisten valtioiden keskinäisen yhteistyön.
Rakenteen kulmakivi on polarisaation vähentäminen eli kaikkien osapuolten tulee kokea, että niihin ei kohdistu uhkaa muiden rakenteessa mukana olevien järjestelmien tai toimijoiden taholta, vaan rakenne perustuu symmetriaan ja oletukseen kaikkia osapuolia hyödyttävästä keskinäisriippuvuudesta. Olennaisen tärkeätä on myös luoda edellytykset ennaltaehkäisevälle vuorovaikutukselle eli rakenteessa tulee olla metainstituutio, jonka puitteissa voidaan pohtia, keskustella ja sovitella konflikteja eskaloitumis- ja polarisoitumiskehityksen ennaltaehkäisemiseksi.
Eurooppalaisen toimintaympäristön turvallisuuden radikaali huonontuminen koskettaa akuuteimmin EU:ta, mistä syystä juuri EU:n tulee ottaa vahva ja aktiivinen rooli ponnisteluissa Ukrainan sodan lopettamiseksi mahdollisimman nopeasti.
Tämä vaatii konfliktin taustalla olevien avaintekijöiden tunnistamista ja sellaisten ratkaisumallien hahmottelemista, joiden pidemmän aikavälin hyödyt ylittävät lyhyen aikavälin kustannukset. EU:n jäsenmaiden tulee myös hyväksyä se, että EU:n omien arvojen ja periaatteiden puolustamisella on hintansa.
Vaikka Ukrainan sodan ratkaisun avaimet ovat Moskovassa, avaimet kokonaiseurooppalaisen rauhanrakenteen toteuttamiseksi löytyvät jokaisen eurooppalaisen valtion pääkaupungista. Ukrainan sota voi olla sellainen käännekohta eurooppalaisessa integraatiopolitiikassa, joka saa eurooppalaiset pohtimaan – yhtenä vaihtoehtoisena tulevaisuusskenaariona – realistisesti myös eurooppalaisen liittovaltiokehityksen negatiivisia ja positiivisia puolia.