Sanat siltana menneisyyteen – Kielelliset lähestymistavat historiantutkimuksessa on teos, joka koostuu kuudesta artikkelista. Ensimmäinen vetää yhteen kielen merkitystä historiatieteessä. Luku tarjoaa myös oivallisen katsauksen aiemmin ilmestyneeseen historiantutkimuksen kieltä painottavaan menetelmäkirjallisuuteen. Seuraavat viisi yksittäisiin näkökulmiin keskittyvää artikkelia käsittelevät diskurssianalyyttista historiantutkimusta, käsitehistoriaa, kielellistä kontekstualismia ja aatehistoriaa, historiantutkimuksessa käyttökelpoisia kielentutkimuksen käsitteitä sekä kerrontateoreettista lähestymistapaa. Valittuja kielellisiä lähestymistapoja yhdistää soveltuvuus erityisesti historiatieteen aineistoihin ja kiinnostuksen kohteisiin. Retorista analyysia sivutaan lyhyesti, mutta se olisi puolustanut paikkaansa myös omana artikkelinaan.

Esipuheessa kirjan kerrotaan olevan ”yleistajuinen johdatus kielellisten tutkimusmetodien perusteisiin”. Tavoitteena ei toimittajien mukaan ole teorioiden ja menetelmien kaiken kattava kuvaus, vaan niiden keskeisten ja opinnäytteisiin soveltuvien piirteiden esittely. Mikään suoranainen analyysimenetelmiä vaihe vaiheelta erittelevä opas teos ei ole. Sen sijaan artikkeleiden painopiste on lähestymistapojen teoreettisissa perusteissa sekä niissä kysymyksenasetteluissa, joihin kukin lähestymistapa antaa mahdollisuuden. Varsin toimiva ratkaisu on aloittaa kukin artikkeli lyhyellä tiivistyksellä menetelmälle ominaisista tutkimuskysymyksistä. Yleistajuisuuden taas voi kokea eri tavoin. Jo jonkin verran menetelmiä tuntevalle teos voi tarjota erittäinkin hyviä oivalluksia oman aineiston tulkintaan ja näkökulman valintaan, mutta käsittelytapa voi tuntua – monista esimerkeistä huolimatta – paikoin myös turhan abstraktilta ja klassikoihin keskittyvältä.

Teos osoittaa, että kielellisten lähestymistapojen kirjo on moninainen ja niiden rajat häilyviä. Ei ole olemassa nimenomaan historiantutkimukselle räätälöityjä menetelmiä, vaan alan tutkijat joutuvat ja saavat seikkailla ihmistieteiden joskus hyvinkin hämmentävässä menetelmäviidakossa. Tämä saattaa aiheuttaa päänvaivaa, sillä naapuritieteissä usein sivuutetaan historiantutkimukselle keskeiset aikaperspektiivi, ainutlaatuisen historiallisen kontekstin huomioiminen ja laajojen ja epäyhtenäisten aineistojen käyttö. Eri tieteenaloilta ponnistavien menetelmien soveltaminen historiantutkimuksen tavoitteisiin onkin kirjan kova ydin. Haastavuudestaan huolimatta lainailu kannattaa, sillä monitieteisten lähestymistapojen avulla historiasta voi saavuttaa tietoa, johon perinteiset menetelmät ja tutkimuskysymykset eivät taivu.

Ehkä eniten odotuksia itselläni oli diskurssianalyysia käsittelevästä osuudesta (luku 2), sillä kaikessa moninaisuudessaan ja lukemattomista menetelmäoppaistaan huolimatta menetelmä voi tuntua vaikeasti lähestyttävältä ja sekavalta. Diskurssianalyysi ymmärretään usein yksittäiseksi metodiksi, mutta todellisuudessa se on vyyhti erilaisia tutkimusmenetelmiä, joita yhdistää ajatus kielen konstruktiivisesta luonteesta. Paremmin diskurssianalyysia sopiikin kuvaamaan nykyisin yleistynyt kattokäsitteenomainen termi diskurssien tutkimus. Kirjoittajien mukaan diskurssianalyysissa tarkastellaan yksinkertaistaen sitä, ”miten merkityksiä tuotetaan tietyissä tilanteissa, asiayhteyksissä tai ympäristöissä”.

Vaikka diskurssianalyysiin liittyvä käsitteellinen hämmennys ei täysin hälvene tässäkään esityksessä, hahmottaa artikkeli kuitenkin selkeästi diskurssien tutkimuksen antia historiantutkimuksen kannalta. Artikkelissa esitellään diskurssien ja vallankäytön yhteyttä tutkiva kriittinen diskurssianalyysi sekä toimijuutta korostava empiirinen diskurssianalyysi. Molemmista annetaan havainnollistava tutkimusesimerkki, ensin mainitun kohdalla saamelaisiin 1800-luvun loppupuolella kohdistuneista vähemmistöpoliittisista diskursseista ja jälkimmäisen kohdalla omaelämänkerrallisesta evakkotekstistä. Näistä foucaultilainen kriittinen diskurssianalyysi lienee historiantutkijoille käsitteenä tutumpi ja myös menetelmänä käytetympi. Empiirinen, toimijalähtöinen diskurssianalyysi sen sijaan on käsitteenä vieraampi, mutta luku osoittaa, että tämä viestinnän ja sosiaalipsykologian tutkimuksesta ammentava lähestymistapa on antoisa myös historiantutkimuksessa, jossa toimijoiden vaikutusta kielellisissä valinnoissa ja historian kulussa on perinteisestikin korostettu. Kattavaa yhteenvetoa diskurssianalyysin eri ulottuvuuksista on vaikea mahduttaa yhteen artikkeliin, mutta osio saa täydennystä luvun 5. ”kielellisten analyysivälineiden noutopöydästä”, joka soveltuu hyvin diskurssianalyyttisen historiantutkimuksen käyttöön.

Teoksen läpileikkaavana teemana kulkee digitaalisten menetelmien hyödyntäminen, mikä lähestymistavasta riippuen on joko valtavirtaistumassa tai näyttäytyy tulevaisuuden mahdollisuutena. Jako laadulliseen ja määrälliseen historiantutkimukseen on digitalisaation myötä joka tapauksessa hämärtymässä. Käsitehistorian luonnetta ja tavoitteita selkeästi ja käytännönläheisesti kuvaava luku 3. osoittaa konkreettisesti myös digitaalisten menetelmien hyödyt ja rajoitteet. Esimerkiksi ikonista, kansakunnan rakentamiseen kytkeytyvää lausahdusta ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme suomalaisia”  tutkittaessa voi tietokoneavusteisen tekstianalyysin keinoin selvittää lausahduksen esiintymiä ja yleistymistä sanomalehdissä pitkin 1800-lukua. Etäluku edellyttää kuitenkin aina lähilukua, jotta yksittäisten kielenkäyttötilanteiden kontekstit ja merkitykset voivat avautua.

Teos kokoaa yhteen asiantuntevaa ja tarpeellista tietoa historiantutkimukseen sovellettavista kielellisistä lähestymistavoista. Se kannustaa pohtimaan omaan tutkimuskohteeseen ja -aineistoon sopivia tutkimuskysymyksiä sekä etsimään tuoreita näkökulmia jopa liki loppuun kulutetuista aiheista. Kirjallisuusluettelot auttavat kielellisistä menetelmistä kiinnostuneita kansainvälisten julkaisujen jäljille. Myös kirjan päättävä sanasto on selkeä ja ajatuksella laadittu.