Pekka Turunen on historiapuolen tohtorismies, joka yliopistouransa jälkeen (lomassa?) työskentelee tutkijana Maavoimien esikunnassa ja tutkii toimialansa kehitystä. Kylmää rauhaa. Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys -teosta varten hänellä on ollut tutkimusvapaata, joten virkatyöstä nyt ei ole kysymys. Turusella on kirjoittajameriittejä mm. kaukopartio- ja tiedustelusektorilta.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto oli miehittänyt käytännössä kaikki Euroopassa saavuttamansa alueet. Vuonna 1949 perustetun NATOn vastapainoksi oli muodostettu vuonna 1955 Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olevista sosialistivaltioista Jugoslaviaa lukuun ottamatta Varsovan liitto. (Albania erosi siitä vuonna 1968.) Sotilasstrategisesti Varsovan liiton ajatuksena oli turvata itäblokki Länsi-Saksan ja sen liittolaisten hyökkäykseltä ja myös pitää yllä valmiutta hyökätä Saksan kautta Atlantille.

Itä-Saksassa syntynyt mielenosoitusten sarja hallintoa vastaan tukahdutettiin Neuvostoliiton panssarein vuonna 1953 ja Unkarissa kansannousu kommunistihallintoa vastaan taltutettiin verisesti vuonna 1956. Kun lännessä jälleenrakennus eteni ja kansantalous koheni, elettiin itäblokissa valtiollisen suunnitelmatalouden ja  valtioiden välisen työnjaon aikaa ja talous kehittyi hitaasti. Itäblokin ”kansandemokratioiden” politiikkaa ohjattiin Moskovasta käsin ja Neuvostoliitossa koulutetun kommunistikaaderin voimin.

Suomessa tämä eurooppalainen kahtiajako vaikutti niin ulko- kuin sisäpolitiikkaankin. Vuonna 1956 presidentiksi valittu Urho Kekkonen oli voimakastahtoinen vallankäyttäjä, joka uskoi eurooppalaisen kahtiajaon pysyvyyteen, ja sisimmissään myös neuvostoliittolaiseen rauhantahtoiseen yhdessäoloon ja sosialistisen maailmantalouden tulevaisuuteen. Ennen kaikkea hän tunsi melkoista antipatiaa Länsi-Saksaa kohtaan.

Prahan kevät

Tšekkoslovakiassa nousi esiin 1960-luvun puoliväliin mennessä kritiikkiä stalinistista ja äärikommunistista vallankäyttöä vastaan ja Slovakian puoluejohtaja Alexander Dubček kyseenalaisti vallinneen politiikan oikeellisuuden ja vaati kansalaisvapauksia ja taloudellista demokratiaa. Liike levisi poliittisista tukahduttamisyrityksistä huolimatta. Kun Dubček vuonna 1968 valittiin koko Tšekkoslovakian Kommunistisen Puolueen pääsihteeriksi, alkoi hän toteuttaa demokraattisia uudistuksia. Moskovan mitta alkoi olla täysi, demokratiavaatimusten pelättiin leviävän muihinkin itäblokin maihin ja asiaan oli puututtava. Varsovan liiton maat Bulgariaa lukuun ottamatta kokosivat kesän 1968 aikana asevoimiaan laajoihin sotaharjoituksiin Tšekkoslovakian rajan läheisyyteen ja 20.–21. elokuuta 1968 joukot ylittivät rajan ja miehittivät maan. Prahan kevät sammui.

Turunen tarkastelee tilanteen kehittymistä läntisessä Euroopassa ja toteaa, että länsi itse asiassa epäonnistui tilanteen ennakoinnissa, siis tiedustelutoiminnassaan.

Kekkosen katkera pala

Neuvostoliiton suurlähettiläs Suomessa, Andrei Kovalev tuli tapaamaan presidentti Kekkosta aamulla 21. elokuuta ja toi viestin, jonka mukaan panssarit olivat ylittäneet Tšekkoslovakian rajan yöllä. Kekkonen oli luonnollisesti tyrmistynyt, mutta kuultuaan suurlähettilään sanoman, jonka mukaan kyse oli rauhan lujittamisesta keskisessä Euroopassa, totesi sen kaiketi sitten olleen tarpeellista rauhan säilyttämiseksi. Eniten Kekkosta kuitenkin tuntui korpeavan se, että hän huomasi muun maailman saaneen tietoa miehityksestä ennen häntä, ehkä jopa kotoisten kommunistienkin.

Ennen kaikkea Tšekkoslovakian miehitys oli isku Kekkosen uskolle luottamuksellisten ja rauhantahtoisten keskinäisten suhteiden olemassaololle Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Tavatessaan Neuvostoliiton johtoa hän piti miehitystä virheenä ja ymmärsi sen romuttavan hänen omaksumansa myytin Neuvostoliiton rauhantahtoisesta politiikasta. Tämä tulee esiin Kekkosen päiväkirjamerkinnöistä. Kun lokakuussa samana vuonna Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja Aleksei Kosygin saapui hieman yllättäen vierailulle Suomeen Kekkosen tälle kohdistamien lausumien vuoksi, Kekkonen toteaa päiväkirjassaan masentuneena koko työnsä rauhantahtoisen idänpolitiikan rakentamisessa menneen hukkaan, vastapuoleen ei voinut luottaa.

Tiedustelua ja tapahtumia

Turunen seuraa koko prosessia tavallaan Suomen tiedustelutoiminnan kautta. Tiedusteluahan harjoittavat ulkomaan asemapaikkojensa sotilasasiamiehet, lähetystöt, konsulaatit ja luonnollisesti puolustusvoimat, erityisesti sen viestitiedustelu ja ulkoministeriö. Hän seuraa tilanteen kehittymistä ja sitä prosessia, miten mahdolliset ennakkotiedot tilanteen kärjistymisestä Varsovan liiton sisällä saatiin koottua, tarkastelee Varsovan liiton sotaharjoituksia ja voimannäyttöä, mm. Alakurtin suunnalla ja Norjan Neuvostoliiton vastaisella rajalla. Päivä päivältä tilanne selkiytyy lukijalle ja miehityksen jälkeiset päivät tulevat hyvin valaistuksi. Turunen seuraa miten Suomen puolustusvoimien valmiustasoa nostettiin tai ei sittenkään nostettu, kun uhkaa omien rajojen tienoilla ei havaittu. Itämerellä Neuvostoliitto näytti voimaansa laajalla laivastoharjoituksella syyskuun alussa ja pelättiin jopa maihinnousun uhkaa. Puolustusvoimien joissain yksiköissä tilanteeseen reagoitiin, mutta varsinaisia toimenpiteitä ei suoritettu.

Myös puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen saa oman osansa Turusen tekstissä. Miehityksen tapahtuessa Keinonen oli Norjassa vierailulla, ja kun tilanteesta saatiin tieto, norjalaiset lähtivät töihin, Keinonen taas verkkaisesti Kilpisjärvelle ja Rovajärven harjoitusleirille ja sieltä omalle mökilleen. Turunen katsoo tämän olleen osa Keinosen harkittua poliittista peliä; kun ei tee mitään, ei myöskään tee virhettä. Kekkosen tuella asemaansa nousut Keinonen sai tältä kyllä huutia, ja siitä alkoikin hänen virkauransa alamäki.

Valemuistoja

Folkloristille erinomaisen mielenkiintoinen on Turusen ehkä pilke silmäkulmassaan kirjoittama luku niistä muistoista, joita elokuussa 1968 varusmiespalvelustaan suorittaneilla miehillä ja mm. rajan pinnan asukkailla on kyseisen ajan tapahtumista. Muistellaan vielä vuosikymmenten jälkeen, kuinka panssarikolonnia oli nähty ja kuultu itärajalla, oltiin tietävinään, kuinka Suomen rautateillä kulki junia luukut ikkunoissa täynnään puna-armeijan sotilaita. Kuinka varusmiehille jaettiin kovat patruunat ja heidät vietiin pois varuskunnista valmiustilassa. Tai kuinka yksiköt laitettiin hälytysvalmiuteen ja viikonloppulomat peruttiin. Lahden ilmatorjuntapatteristo lähti marssille kohti itää.

Nämä kertomukset, joita Turunen on koonnut, osoittautuvat ns. valemuistoiksi, joissa yhdistyvät erilaiset tuon aikaiset satunnaiset tapahtumat, väärät tulkinnat ja jälkiviisaus. Muistan itse olleeni itärajalla Laskuvarjojääkärikoulun harjoituksissa ”poissa kasarmialueelta varmuuden vuoksi”, kunnes 50 vuotta myöhemmin silloinen komppanianpäällikkö totesi harjoituksen olleen aivan eri aikaan ja olleen myös normaali ”metsäkeikka”. Sen sijaan emme ymmärtäneet mistä oli kyse, kun katkoimme liikennettä Hangon seutuvilla syksyllä 1968. Mehän esitimme selustaan laskuvarjolla pudotettua vihollista valtakunnallisessa Myrskytuuli-harjoituksessa, jossa simuloitiin yllättävää maihinnousua Hankoniemelle. Tämä harjoitus herätti siviiliväestössä pelkoja, koska siitä ei tarkoituksella ollut informoitu etukäteen yllätysmomentin säilyttämiseksi. Harjoitusta oli kyllä suunniteltu jo vuotta aiemmin.

Lopuksi

Pekka Turusen tutkimus on perusteellinen esitys kaikesta siitä, mitä poliittisesti ja sotilaspoliittisesti sekä operatiivisesti Suomessa tapahtui Prahan keväänä, kesänä ja synkkänä syksynä. Kun teoksen alaotsikossa mainitaan Kekkonen, lienee se yksi myyntivaltti – Kekkosen rooli kirjassa jää kuitenkin toissijaiseksi. Keskeisintä on ollut seurata, miten tiedusteluorganisaatio on toiminut ja miten saatuihin tietoihin on laajemminkin reagoitu. Ja mitä kaikkea noina loppukesän ja alkusyksyn viikkoina oikein tapahtui niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.

Turunen on tiedemiehen tarkkuudella nootittanut tietonsa ja voin todella sanoa, ettei nootitus häiritse lukunautintoa, jota viime aikoina on tieto- ja tutkimuksellisten kirjojen osalta haluttu väittää. Viitteet itse asiassa tarkentavat varsinaista tekstiä tarpeellisella tavalla. Lähdeluettelo on laaja, venäläiseen aineistoon on perehdytty englanninkielisen kirjallisuuden kautta. Venäjän arkistot ovat työn aikana käsittääkseni olleet suljetut. Viiteensataan sivuun mahtuu niin paljon tarkkaa asiaa, että kirja piti lukea kahteen kertaan kokonaiskuvan saamiseksi. Ja vielä tätä kirjoitettaessa sieltä löytyi uutta.