Alkoholi on ollut kautta aikojen läsnä suomalaisessa kulttuurissa. Käyttäjien mielestä sitä on ollut yleensä liian vähän ja vastustajien mielestä liikaa, harvoin kenenkään mielestä sopivasti. Se on jäsentänyt suomalaista kulttuuria keskeisellä tavalla, kun maallinen ja kirkollinen esivalta ovat pyrkineet kitkemään juoppoutta alamaisista – toistaiseksi siinä onnistumatta. Viinan ilojen ja kirojen ohella suomalaisia ovat kiinnostaneet myös kännistä – vaan ei kännissä – laaditut kirjoitukset. Luulenpa, että Kustaa H. J. Vilkunan teos Juomareiden valtakunta 1500–1850: Suomalaisten känni ja kulttuuri löytää koht’sillään lukijansa.

Alkoholikurista alkoholismiin

Tuhottoman paksu – peräti 631-sivuinen – teos on pitkän prosessin tulos. Tekstiä lukiessa kuluu muutama viikonloppu rattoisasti. Lyhyesti esitelty teoreettinen tulkintakehys antaa taustaa tutkimukselle, jonka Vilkuna rakentaa uuden sosiaali- ja kulttuurihistorian sekä mentaliteetti- ja taloushistorian varaan. Näkökulmat ja menetelmät vaihtelevat kirjan eri osissa, vaikkei tekijä niitä alun jälkeen nostakaan esille kovin voimakkaasti. Aineistolähtöisen tutkimuksen lähteisiin sisältyy oikeuselinten ja kirkollisten instanssien pöytäkirjoja, 1500-luvun voudintilejä, 1700-luvun läänintilejä, tullitilejä, lakeja, asetuksia, valtiopäiväasiakirjoja, järjestyssääntöjä, julisteita, perukirjoja ja inventaareja. Joukossa on kulttuurintutkijoiden tekstejä, väitöskirjoja, arkkiveisuja, hengellistä ja valistuskirjallisuutta, proosaa, lyriikkaa, matkakertomuksia ja kuvia. Lopputulos on mehevä kuva suomalaisten vuosisataisesta juopottelusta.

Aluksi Vilkuna selvittää yhteiskunnan ja alkoholin välistä suhdetta sekä tarkastelee tuottajien, kuluttajien ja vastustajien vuorovaikutusta. Hän kertoo, mitä eri juomia, miten paljon ja missä yhteyksissä eri sosiaaliset ryhmät käyttivät. Kuvauksensa saavat myös juomien käyttöön kuuluneet esineet, tavat ja merkitykset. Yhteiskunnan kannalta anniskelumuotojen kehitys sekä anniskelun säätely, sosiaalinen ja taloudellinen rooli ovat tärkeitä. Julkiseen juopotteluun tekijä paneutuu antaumuksella selvittäen, missä, miten ja ketkä juopottelivat ja miten ilmiöön suhtauduttiin. Hän tarkastelee vielä alkoholin osuutta elämänkaareen liittyvissä juhlissa, vuotuisina pyhäpäivinä, viikonloppuisin ja monissa illanistujaisissa. Hän selvittää alkoholin tuotannon ja kulutuksen sijaa miesten ja naisten maailmassa sekä eri sosiaaliryhmien elämässä sekä pohtii alkoholismia kulttuurisena, sosiaalisena ja taloudellisena ilmiönä, ennen kuin hahmottelee lyhyesti suomalaisen alkoholikulttuurin myöhempää kehitystä.

Juomareiden valtakunnassa Vilkuna tarkastelee aihettaan teemoittain, joista kutakin hän käsittelee yleensä noin 20 sivulla, mutta julkiseen anniskeluun, kirkkokänniin ja erilaisiin juoppoihin hän syventyy kuhunkin noin 40 sivulla. Joka luvussa tekijä joutuu sukkuloimaan ajallisesti edestakaisin, ja toisiaan seuraavien tapausten vilinässä lukija saa olla varuillaan, ettei sekoa vuosikymmenissä ja -sadoissa. Kirjan liitteistä voi hakea apua, jos uhkaa eksyä alkoholin mittayksiköiden tai juomatyyppien viidakossa. Vilkuna nimittäin selittää niissä mitat lästistä (1 507 l) ryyppyyn (4,1 cl) ja juomat akvaviitista simaan ja viineihin, joissa lajeja riittää alicantviineistä romeniin.

Asiat, joita Vilkuna käsittelee teoksessaan, ovat värikkäitä, ja värikästä on se kielikin, jota hän käyttää. Tekijän ilmaisut ovat suurelta osin aikalaisten suusta, mutta muutamia turhan tuoreita sanoja on joukkoon lipsahtanut. Esimerkiksi 1900-luvun lopun nuorten puheessa pyörineet lössi ja sekstaamisen kuulostavat oudoilta menneistä vuosisadoista puhuttaessa. Paino- ja kielioppivirheitä tekstissä oli niin vähän, ettei niistä kannata meteliä nostaa.

Kansalaiset järjestykseen

Kuva: Johann Dryander, 1500-1560. Book on anatomy, Wikimedia Commons, Wellcome Images. CC BY 4.0

Jo keskiajalla juoppous oli Suomessa ongelma. ”Kaikki olivat juomareita” piispojen mielestä, ja julkisuudessa esitettyjen näkemysten mukaan juoppous aina vain paheni. 1600-luvulla juomisen todettiin ”suuresti lisääntyneen” ja Per Brahe katsoi juoppouden ”etenevän päivä päivältä”. 1700-luvun alussa piispa Johannes Gezelius nuorempi väitti sen ”entisestään kasvaneen”, ja Venäjän ajalla se ”paheni pahenemistaan”.

Ruotsin valtakunnassa juoppoutta koetettiin juuria yhtenään muuttuvien lakien ja asetusten avulla. Varsinkaan 1700-luvulla ei rahvas tahtonut pysyä säädösten perässä. Näyttää siltä, että kansan ajatuksena oli juopotella säädöksistä välittämättä ja aina vastustaa uusia määräyksiä, olivatpa ne minkä suuntaisia tahansa. Vilkunan huomioiden mukaan juopumusrikollisuus oli korkeimmillaan ankarimman kurin aikana ja lieveni taas kurin laannuttua.

Maallinen ja hengellinen esivalta halusi yhä uudelleen hävittää juoppouden paheen erilaisilla moraalinkohotustalkoilla, joilla kansa koetettiin alistaa ja saattaa ojennukseen. Järjestys, talous ja terveys olivat ne perusteet, joilla raitistumista kaupattiin. 1500-luvulla vedottiin käyttäytymisen muutokseen, ja sama puhe jatkui, kunnes 1600-luvun jälkipuoliskolla alettiin vedota myös taloudellisiin seikkoihin. 1700-luvulta lähtien perusteluihin tuli mukaan terveys ja sosiaalinen hyvinvointi edellisten lisäksi, ja 1800-luvulla käytettiin koko perustearsenaalia.

Vallanpitäjät koettivat vedota myös eliitin hyvään esimerkkiin, mutta monet hallitsijat sekä aateliset, virkamiehet ja papitkin näyttivät kelvottomilta antamaan rahvaalle raittiin tai edes kohtuuden ystävän mallia. Kansa itse ei paheksunut ryyppäämistä, vaan piti juopottelua ja humaltumista ikiaikaisena oikeutenaan. Oikeustapauksissa se katsoi humalatilan olevan jopa lieventävä asia. Valistajien ja vastustajien mielestä alkoholi liiaksi nautittuna turmeli taidot, villitsi viisaat, saattoi ihmisen tomppeliksi ja teki hulluista vain hullumpia.

Myös virret kuuluivat 1500–1700-luvulla raittiusvalistuksen keinoihin. Niissä kuvailtiin juopuneen nauravan riettauksille ja rivouksille, panettelevan ja pilkkaavan muita sekä elävän laiskuudessa. Niissä julistettiin, että juopottelu aiheuttaa riitoja, tappeluita ja murhia, sekä väitettiin, että alkoholin himo pakottaa lainaamaan muilta ja ajaa talouden perikatoon ja juojan kerjuulle. – Nykyvirsistä ei taida moisia uhkakuvia löytyä.

Viinan turmeluksen kanssa samaan paheiden kasaan paiskattiin kahvin juonti, kiroilu, kortinpeluu, tanssiminen, tupakointi ja yöjuoksu. Viranomaisten silmään pistivät niin juopot miehet ja alkoholia käyttävät naiset kuin nuoriso ja tilaton väki sekä saamelaiset ja romanit. Turmiollisuus oli katsojan silmässä, joka valvoi taloudellisia etuja ja yleistä järjestystä.

Kuva: Valaanluusta tehty asunto, Puupiirros Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (1555).

Elämän vettä ja muita virvoittavia juomia

Suomalaiset osasivat panna olutta jo esihistoriallisena aikana ja jatkoivat tuon juoman valmistamista Vilkunan käsittelemän ajan jälkeenkin. Viimeistään 1500-luvulta lähtien myös saksalaiset tuontioluet maistuivat janoisille. Saksalainen paloviinakin tuli tunnetuksi 1500-luvulla, ja kun kansa pääsi ”elämän veden” makuun, se alkoi polttaa sitä itse heti, kun oli oppinut valmistustekniikan. Paloviinasta tuli nopeasti kansanomainen nautintoaine, jolla sai myös rahatuloja. 1700-luvulla viinaa vietiin Suomesta muuallekin Ruotsiin. Aluksi elämän vettä tehtiin viljasta ja myöhemmin myös perunasta.

Katolisen kirkon aikana papit tutustuivat viineihin, joita he saivat ehtoollisella nauttia, ja tavallinenkin kansa pääsi viinin makuun uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Viinejä tuotiin 1500-luvulla Espanjasta, Ranskasta ja Saksasta Turkuun ja Viipuriin, mistä ne levisivät muihin kaupunkeihin. Niiden kuluttajakunta laajeni varsin nopeasti. Vilkuna toteaa, että 1600-luvulla jo kaupunkien työmiehetkin joivat viiniä, minkä en kuitenkaan usko olleen kovin tavallista, sillä viinit olivat kalliita ainakin olueen verrattuna. Maaseudulla viinejä nautittiin yleensä vain pappiloissa, kartanoissa ja kievareissa.

1600-luvulla tuontiviinit olivat edelleen espanjalaisia, ranskalaisia ja reininviinejä. 1700-luvulla tuontivalikoima vain laajeni: yleisviinejä tuotiin Espanjasta, Portugalista ja Ranskasta sekä moselviiniä ja reininviiniä Saksasta. Lisäksi tuotiin alankomaista geneveriä ja ranskalaista viinaa sekä arrakkia, punssia ja rommia. Varsinkin makeat juomat olivat suosittuja, ja oluttakin saatettiin makeuttaa hunajalla. 1600-luvulla saakka maustetut viinit, boolit ja glögit olivat Pohjolan suosikkijuomia.

Eri alkoholilaatujen käytössä alkoi 1600–1700-luvulla näkyä selviä eroja eri väestöryhmien välillä. Kaupunkien köyhät nauttivat olutta sekä vähävaraiset porvarit ja käsityöläiset olutta ja ranskalaista viiniä. Varakkaat porvarit naukkailivat olutta kuten myös espanjalaista ja ranskalaista viiniä. Viina maistui ilmeisesti kaikille. Maaseudun rahvas joi yleensä olutta ja viinaa. Punssi ja arrakki olivat elitistisiä kulttuurijuomia; niitä nautiskelivat lähinnä papit, maalaissäätyläiset, kaupunkieliitti ja akateeminen väki. Erottuakseen muista yhteiskunnan ylimmäiset siemailivat hienoja viinejä ja samppanjaa ylellisistä laseista. – Viinien nauttimisesta saa kiintoisaa tietoa myös Ilkka Mäntylän teoksesta Viinissä totuus (1998).

Eri alkoholilaaduista hunajalla makeutettu sima jäi mieltäni askarruttamaan. Olisin kaivannut lisää tietoa sen vahvuudesta, käyttötilanteista ja suosion hiipumisesta, sillä tullitilien mukaan juomaa tuotiin Suomeen 1700-luvun lopulle saakka. Vilkuna mainitsee siman mm. kahdessa kuvatekstissä; kumpikin kuva on Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta. Toisessa Ruotsin kuningas Hunding hukuttautuu suureen simasammioon, mutta Vilkuna ei kerro, että niin kuningas kuin tapahtumakin lienevät pelkkää tarua. Toisessa kuvassa ”Humalaansa sammunut hönkäili ja veti ötököitä puoleensa”. Lukija tunnistaa ötökät oitis mehiläisiksi, kun huomaa, että kuvassa on juomaseurueen lisäksi myös neljä mehiläispesää.

Kuva: Mehiläiset pörräävät simasta tai makeista viineistä juopuneiden ja sammuneiden miekkosten ympärillä. Kuva Olaus MagnuksenPohjoisten kansojen historiasta vuodelta 1555.

Tynnyristä puteliin, kannuun, tuoppiin ja pikariin

Perukirjat kertovat menneiden vuosisatojen statusperusteisesta alkoholikulttuurista paljastamalla, millaisia alkoholijuomien käyttöön tarvittavia astioita kuolinpesästä löytyi. Vaikka papit saarnasivat juoppouden pahetta vastaan, useat omistivat monipuolisen juoma- ja tarjoiluastioiden varaston, kuten vuonna 1790 kuollut Huittisten kirkkoherra ja lääninrovasti Nils Idmankin. Hänen perukirjassaan lueteltiin 12 isoa hopeapikaria, 12 pientä hopeapikaria, 4 kullattua hopeapikaria, 2 punssikannua, 2 tinaista juomakannua, 6 viinalasia, 53 viinilasia, 35 olutlasia ja 204 olutputelia. Asiakirja ei kerro, olivatko kaikki astiat pappilassa vai muualla – herra omisti näet kuusi rusthollia.

Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että Suomesta on juotu lasisesta juomasarvesta jo viikinkiaikana ja että Turun varakkailla asukkailla oli lasiastioita 1300-luvulta lähtien. Myös hopea-astiat olivat ylimystön statusesineitä niin keskiajalla kuin myöhemminkin. 1600-luvulta lähtien aateliset, kauppiaat ja kirkkoherrat omistivat hopeisia maljoja, kannuja, tuoppeja, kousia ja pikareita. Säätyero näkyi lasi- ja hopeaesineiden määrässä ja laadussa. Talonpojilla oli korkeintaan yksi tai kaksi pikaria tai maljaa, maattomilla ei sitäkään.

Nesteiden valmistamisessa, kuljettamisessa ja käytössä tarvittiin muitakin kuin lasi- ja hopeaesineitä. Kuparista tehtiin kookkaita viinapannuja ja oluenpanosammioita, kannuja ja kauhoja. Pellistä tehtiin ratteja ja erilaisia astioita. Tinasta taas valettiin pulloja, kannuja, taskumatteja, tuoppeja, pikareita ja maljoja. Puuastioita tarvittiin joka taloudessa. Kuusesta, pyökistä ja tammesta tehtiin tynnyreitä ja ankkureita. Oluttynnyri veti 48 kannua eli 125,6 litraa ja viina-ankkuri 15 kannua eli 39,3 litraa. Kimmistä koottuja tarjoilu- ja juoma-astioissa oli tuppia, haarikoita, torohaarikoita ja kannuja. Kannellista lappakannua sanottiin kännikäksi ja pientä yksikorvaista tuoppia känniksi! Puusta veistettiin vielä kappoja ja kousia ja tuohesta tehtiin pulloja, puteleita ja lekkereitä. – Alkuperämaissa pullotettuja juomia alettiin muuten tuoda tänne pohjoiseen vähitellen 1600-luvulta lähtien, kun huomattiin, että korkilla hyvin suljetussa lasipullossa juoma säilyi paremmin kuin puisissa tynnyreissä.

Kuva: Kuusenjuurakosta veistetty Ruskon kinkerikousa vuodelta 1542 Kansallismuseon kokoelmista. Tällaisia suurikokoisia ja koristeellisia juoma-astioita valmistettiin 1500-luvulla Varsinais-Suomessa ja vietiin Ruotsiin, missä niitä on säilynyt useita.

Teestä ja kahvista tuli 1700–1800-luvulla säätyläisten seurustelujuoma, ja heti niitä keksittiin sekoittaa viinaan. Tällaista yhdistelmää sanottiin knorriksi tai kahvipunssiksi. – Vielä 1950-luvulla isoisäni sekoitteli ”norreja”, joiden alkuperän luulin olevan kieltolakiajan peruja. Vilkuna kuitenkin osoittaa nimityksellä ja tavalla olevan paljon pidemmät juuret.

Olut oli Vilkunan tutkimusaikana se alkoholijuoma, jota suomalaiset valmistivat ja nauttivat eniten. Paikallisten juomien lisäksi kaupungeissa oli tarjolla useita saksalaisia olutlaatuja, mutta maaseudulla juotiin pääasiassa kotipanoisia ja kotimaisia oluita, joista Turun olut oli hyvin arvostettua. Jopa Juhan III tilasi Turun olutta hoviinsa. Oluet jaettiin eri luokkiin alkoholipitoisuuden, humalan ja maltaiden määrän mukaan: herrainolut oli vahvinta (3,5 %), voudinolut (2,8 %) ja huovinolut (2,3 %) miedompia. Palkollisoluessa alkoholia oli vain nimeksi (1,1 %) ja arkisessa kaljassa ei sitäkään. – Eri tutkijoiden teksteissä ja ilmeisesti alkuperäislähteissäkin oluiden nimitykset ja vahvuudet vaihtelevat jonkin verran. – Vaikka osa oluesta ja kaljasta keitettiin velliksi, olivat päivittäin juodut määrät valtavia. Turun linnassa huovin eli ratsumiehen päiväannos oli 4–8 litraa, ja tavallisella krouvikäynnillä mies saattoi siemaista olutta kannun (2,6 l) tai kaksi.

Vilkuna kertoo, että olutta juotiin kylmänä ja lämmitettynä, mutta ei selitä syytä lämpimän oluen nauttimiseen. Järkeilin mielessäni, että lämmin olut lienee maistunut varsinkin talvella, mutta toisaalta lienee ollut pakko juoda sitä mitä tarjottiin, kun huurteista ei kellarien puuttuessa saatu. Kaupunkitaloihin, linnoihin ja pappiloihin holvattuja kellareita rakennettiin jo 1400-luvulla, mutta talonpoikien talouksiin maakellarit tulivat vasta 1800-luvulla. Ne, joilla kellareita oli, säilyttivät siellä myös viinejään, ja jo 1600-luvulla innokkaimmilla viininystävillä tiedetään olleen jopa suuria viinivarastoja.

Laillinen ja laiton kapakointi

Ihmiset nauttivat juovuttavia juomia useimmiten seurassa. Koska yleensä tavoitteena oli humala, nautitut määrät olivat suuria. Ryypyillä myös vahvistettiin taloudelliset aktit kuten palkollisten pestaus tai hevoskauppa, ja alkoholilla juotiin veljenmaljat, voideltiin neuvottelut sekä sinetöitiin rauhat ja sopimukset. Alkoholilla oli myös huomattava taloudellinen merkitys niin valmistajille, maahantuojille, kauppiaille ja anniskelijoille kuin käyttäjillekin, mutta erityisen tärkeä alkoholi oli verottajalle: Suomen kaupunkien kruununveroista suuri osa saatiin nimittäin erilaisten alkoholiverojen muodossa.

Julkisia anniskelupaikkoja olivat kaupunginkellarit, killat, krouvit, oluttuvat ja kestikievarit. Jo 1300-luvulla Turussa toimi saksalaisten ylläpitämä Pyhän Nikolauksen kilta. Maaseudulla pääteiden varsilla ja kirkonkylissä oli kievareita, joiden piti tarjota matkustavaisille ruokaa, juomaa ja apetta hevosille kohtuulliseen hintaan. Työasioillaan liikkuvat virkamiehet ja upseerit olivat noita matkustavaisia. Majatalot anniskelivat juomia myös paikkakuntalaisille. 1540-luvulla koko maassa oli peräti 240 maakrouvia ja yli 190 merikrouvia, joista kruunun suojelusta nautti 123. Lisäksi oli toinen mokoma yksityisiä anniskelupaikkoja.

Kaupunginkellari tuotti huomattavia summia kaupungin kassaan. Turussa sellaisen tiedetään toimineen jo 1570-luvulla, ja vuonna 1619 kaikkiin Ruotsin kaupunkeihin määrättiin perustettavaksi kellari. Kaupunki palkkasi isännän sekä juomalaskijan ja viinurin tai kellarikisällin ja vuokrasi tilan jollekulle innokkaalle yrittäjälle, joka puolestaan palkkasi tarjoilijoita sekä kellariemännän ja -piikoja. Anniskelua pidettiin naisille sopivana työnä ja elinkeinona. Naiset myös panivat olutta ja polttivat viinaa. Virallisesti krouvien pito-oikeus annettiin miehelle, mutta kun isäntä matkusti asioilleen, naiset hoitivat käytännön asiat, ja jos mies sattui kuolemaan, hänen leskensä sai jatkaa krouvin pitoa. – Mm. tällaisesta naisten ammatinharjoittamisesta kirjoittaa Kirsi Vainio-Korhonen teoksessaan Ruokaa, vaatteita, hoivaa: Naiset ja yrittäjyys paikallisen ja yleisenä ilmiönä 1700-luvulla (2002).

Kapakat olivat miesten tapaamispaikkoja, joissa naisia ei henkilöstön lisäksi yleensä näkynyt – paitsi huonomaineisia. Juopottelun ohella niissä pelattiin keilaa ja korttia tai ammuttiin pihalla pilkkaan. Korttiringeissä huijaaminen aiheutti tappeluita, jopa murhia. Kunnialliset naiset uskaltautuivat anniskelupaikkoihin vasta sitten, kun kaupunkeihin alettiin avata kesäkapakoita. Turussa näitä tiedetään olleen jo 1750-luvulla ja Oulussakin kaksi 1780-luvulla. Virkavalta valvoi ahkerasti alkoholin käyttöä ja anniskelua. Viskaalit, tarkastusmiehet, vahtimestarit ja vahdit kulkivat partioina krouvista toiseen korjaamassa juopuneet talteen ja varoittamassa anniskelijaa liiallisesta tarjoilusta.

Maaseudulla talonpojat saivat tilapäisesti myydä alkoholia ja anniskella halukkaille 1–3 viinaryyppyä tai tuopillisen olutta aina vuoteen 1829, jolloin uusi alkoholiasetus lopetti tämän talonpoikaisyhteisön ”luonnollisen osan”. Kylien väki siis myi toisilleen ja osti toisiltaan alkoholia – jopa luotolla – ihan luvallisesti. Mutta jos anniskelu ylitti pienimuotoisuuden rajan tai muuttui säännölliseksi, toiminta muuttui salakapakoinniksi. Yleensä ihmiset eivät paljastaneet viranomaisille luvattomia anniskelupaikkoja, vaikka tiesivät, missä niitä oli. Usein niiden pito oli vähäväkisten puuhaa ja sellaisena osa aikansa sosiaaliturvaa. Tilapäistä ja luvatonta anniskelua harjoitettiin sekä maalla että kaupungeissa. Puuhassa olivat oikeuden asiakirjojen mukaan irtolaismiehet, itselliset, apteekkarit sekä kappalaisten, kauppiaiden, porvarien ja käsityöläisten lesket miniöineen ja piikoineen. Salakapakointiin syyllistyivät välistä myös papit, lukkarit, suntiot, nimismiehet ja talolliset sekä heidän vaimonsa ja leskensä. Koska anniskelu oli naisten vastuulla, naiset myös jäivät tarkastuksissa kiinni.

Käräjähumala ja kirkkokänni

Käräjät, pitäjänkokoukset ja verotustilaisuudet olivat menneiden vuosisatojen suomalaisille melkeinpä huvitilaisuuksia, joihin miesväki kokoontui ja joissa se noudatti kansanomaista alkoholitapaa, ts. ryyppäsi jo matkalla sekä paikan päällä ja läksi kotiinkin juovuksissa. Päihtymys oli kansan ilo ja esivallan ongelma. Käräjätappelut olivat yleisiä, joten käräjärauha oli usein kyseenalainen. Tuomarit koettivat kehotuksin, aneluin, varoituksin ja uhkasakoin saada kansaa kuriin. Välistä syytetyt saivat juopumuksesta, metelöinnistä tai oikeuden halventamisesta sakkoja tai jalkapuuta muiden tuomioidensa lisäksi – eikä ihme, sillä moni esiintyi oikeudessa ”juovuksissa”, ”täytenä käkenä”, ”täydessä seilissä” tai ”ympäripäissään”.

Kirkkorauhastakaan eivät seurakuntalaiset aina voineet nauttia, sillä myös jumalanpalvelus oli tilaisuus, jota väki usein uhmasi juopottelullaan. Jo 1400-luvulla lienee osa kirkkokansasta ollut päissään. – Liekö tapa ollut peruja pakanuudenaikaisista uhrimenoista? – Uhkaukset ankarillakaan rangaistuksilla eivät estäneet lievän kirkkohuppelin tai edes pahennusta herättävän kirkkokännin hankkimista. Vasta 1890-luvulla kansa luopui tavasta, mutta sitä ennen oli ehditty nostaa lukemattomia syytteitä kirkkohumalaisia vastaan.

Vilkunan kirjan perusteella syntyy kuva, että erityisesti suomalaiset miehet juopottelivat aina, kun siihen vain oli tilaisuus ja jokin syy. Ja syitä löytyi. Markkinoilla kuului ryypätä, samoin kaupunkimatkoilla, viikonloppuna ja sunnuntaina sekä suurina pyhinä. Myös elämänkaaren taitekohtia oli juhlistettava viinalla tai oluella. Selvänä ei voinut myöskään selvitä olut-, juoma- ja viinapenkkien nimellä kulkeneista illanistujaisista. Jotakin hyvää tilaisuuksissa kuitenkin oli; professori Gabriel Porthan nimittäin totesi, että illanistujaisissa sai kuulla runonlaulantaa. Tämä voi jatkua jopa myöhään yöhön asti tai kunnes tukkihumala kaatoi laulajan. Vertaisten keskinäiset juomingit myös säilyttivät ja vahvistivat ryhmäidentiteettiä.

Miesten ja naisten humala

Alkoholi kuului miesten keskinäiseen ilonpitoon. Hengellisen ja maallisen esivallan edustajat olivat juoppoutta kontrolloidessaan pulmallisessa tilanteessa – olivathan hekin miehiä ja ymmärsivät, että miehuutta osoitettiin juomisella. Yleensä aikamiesten juopottelua ei paheksuttu tai pidetty hävettävänä, vaan humalahakuista juomista jopa ihannoitiin. Miehiseen ilonpitoon kuului myös piipahtaminen ilotaloissa, joissa alkoholi virtasi.

Naisten elämässä alkoholin rooli oli toinen, ja naisten juopotteluun suhtauduttiin eri tavalla. Palkolliset, jotka olivat naimattomia naisia, valmistivat alkoholia. Itsellisten ja sotilaiden vaimot ja lesket myivät alkoholia. Varakkaammat naineet naiset ja lesket nauttivat alkoholia, mutta eivät koskaan miesten tavoin. Säätyläisnaiset käyttivät alkoholia yleensä ”lääkkeeksi”, ja jos he ylittivät kohtuuden rajat, heitä ei päästetty julkisuuteen, jottei heidän elämäntapansa olisi paljastunut. Kun naiset juopottelivat, he pysyttelivät yleensä näkymättömissä, jotteivät olisi joutuneet kiinni. Humalainen nainen julkisessa tilassa oli harvinainen näky: 1700-luvulla juopumuksesta tuomituista oli naisia enintään kolme sadasta.

Kuva: Rahvasta viinaa juomassa 1800-luvulla

Naiset kyllä halusivat juoda ja joivat, kun sopiva tilaisuus tuli. Juopot naiset olivat enimmäkseen esivallan, holhoojiensa ja raittiiden naisten ongelma. Päihtynyt nainen oli iljettävä, paheksuttava ja surkea ilmestys. Päihteitä miesten tavoin käyttäviä naisia pidettiin levottomina eläjinä ja paikallisyhteisön riesoina, jotka eivät kunnioittaneet sääntöjä ja kehotuksia eivätkä parantaneet tapojaan.

Miesten ihanteellisessa maailmassa naiset tarjosivat juomia ja miehet päihtyivät. Naiset myös valmistivat viinaa, ja monelle viinanpoltto oli elannon hankkimista, piioille jopa ylimääräinen palkkaetu. Julkiset tilaisuudet olivat miesten tilaisuuksia, ja yhteisissä tilaisuuksissa vallitsi sukupuolijako. Juopoksi mainittu mies oli kunnon mies; juoppo nainen oli kelvoton – juopon emännän ruoka jäi laittamatta, koti siivoamatta ja lämmittämättä sekä lapset kasvattamatta.

Vähäistä juopumusta ei pidetty rikollisena juoppoutena. Kun mies oli nauttinut yhden tai kolmekin pikarillista tai ryyppyä viinaa tai pari kolme kannua olutta, hän oli vain iloinen, lystikäs ja vähän vapautunut, siis pikku sievässä, vähäisessä tuntumassa eli kännissä (liten känning). Lautamiehet, todistajat ja käräjäkansa päättivät, missä kulki pikku sievän ja kunnon kännin raja. Humalatilan määrittäminen oli oikeustapauksissa tärkeää, jotta voitiin päättää, pitikö syytetylle antaa muun tuomion lisäksi juopumustuomiokin.

Juomareiden yhteiskunta

Sääty-yhteiskunta erotteli aatelisen, upseerin, papin ja virkamiehen päihtymyksen sekä porvarin, talonpojan, sotamiehen, itsellisen, irtolaisen ja rengin kännin. Rahvaan ei ollut lupa arvioida eliitin tilaa, mutta kaikki saivat arvioida rahvaanmiesten päihtymystä. Papit olivat juomisessaan melkoisia kameleontteja: talonpoikien pidoissa he joivat kuin talonpojat, omissa pidoissaan kuten papit ja säätyläisten ja upseerien kanssa kuten säätyläisten tapana oli. Herrasväki harjoitti ”ylevää turmeltuneisuuttaan” omissa tanssiaisissaan, naamiaisissaan, konserteissaan ja visiiteillään.

Ruotusotilaat olivat kotikonnuillaan juopotellessaan ja remutessaan ongelmallinen, aggressiivinen ryhmä, jota muut kammoksuivat ja pelkäsivät. Myös palkolliset, nuoriso yleensä ja työläiset olivat ryhmiä, joiden touhuja tarkkailtiin, kun heidän ei katsottu pystyvän huolehtimaan itsestään. Moraalinvartijoiden mielestä nuorten paheita olivat mm. juoppous ja alkoholin myynti, meluaminen, tappelut, ikkunoiden rikkominen, tanssi, uhkapeli, haureus ja yöjuoksu, vetelehtiminen, sukujuhlissa kuokkiminen, rivoudet ja kaikenpuolinen kelvoton käytös. Nuorten paheisiin luettu hevosten lainailu tuo etsimättä mieleen nykynuorten tavan lainata autoja. Nuorten miehuuden osoitus, kunnon känni johti häpeärangaistukseen jalkapuussa tai pelkkiin sakkoihin. – Muun nuorison tavoin ylioppilaat mellastelivat Turussa 1640-luvulta ja Helsingissä vuodesta 1828 lähtien. Heilläkin yhteisissä kokoontumisissa tahtoi vähäinenkin järki jäätyä, kun pikareita ja kannuja oli kumottu.

Kohmeloväkeä ja olutkoiria

Alkoholismin käsitettä ei tunnettu ennen 1800-luvun puoliväliä. Vuoden 1733 asetus tunsi fyllerin ja 1829 asetus dryckenskapin. Juopposairaus oli ensimmäinen suomenkielinen diagnostinen termi, joka sairaudesta esitettiin vuonna 1866. Ilmiö toki tunnettiin jo keskiajalla, sillä silloinkin oli niitä, jotka eivät pystyneet kontrollimaan juomistaan, syyllistyivät viinahuuruisiin tekoihin, joutuivat taloudelliseen ahdinkoon ja fyysisesti rappiolle. He kiroilivat ja käyttivät väärin Jumalan nimeä, tappelivat ja herättivät pahennusta kirkossa, pahoinpitelivät vanhempiaan ja syyllistyivät muihinkin rikoksiin. Juoppoja kutsuttiin monilla nimillä: olut- ja viinasieppo, juoppolalli ja -koira,  juomaratti sekä ryyppö ja rutkula olivat niistä muutamia.

Isännän juopottelu voi johtaa perheen talouden ahdinkoon, mutta myös vaimon juopottelu oli taloudellinen kysymys. Jos papin nuhtelu, oikeuden langettama uhkasakko tai ruumiillinen kuritus ei saanut naista tokenemaan, hänet tunnustettiin 1600-luvulta lähtien hoitoa tarvitsevaksi mielisairaaksi ja suljettiin hullujenhuoneeseen. Juoppohulluja miehiä pantiin houruinhuoneeseen vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Alkoholin kohtuukäyttö, jota varhaisessa raittiuskirjallisuudessa tavoiteltiin, oli todellisille alkoholisteille jokseenkin mahdoton päämäärä. Vaikka alkoholia nautittiin lääkkeeksi melkein mihin tahansa ruumiin ja sielun vaivaan eri tavoin maustettuna – etikka, karhunsappi, majavan hausta, pippuri, ruuti, rotan papanat ja sudensappi kelpasivat – se myös tappoi suoraan tai välillisesti. Viinaan kuoli etupäässä 35–45-vuotiaita piikoja, renkejä, itsellisiä, talollisen poikia, ja sotilaita sekä yli 40-vuotiaita syytinkiläismiehiä, kirkonköyhiä ja kerjäläisiä. Joku eksyi metsään, joku paleltui pakkaseen, toinen hukkui humalassa, juoksi jokeen tai putosi veneestä. Juopot päättivät päiviään myös oman käden kautta.

Pitkän aikavälin kulttuuriset käänteet

Vilkunan teos päättyy hieman sekavaan lukuun tutkitun ajan kulttuurisista käänteistä ja käsityksistä. 1500-luvulla hallitsija ja hoviväki syyttivät talonpoikia irstaiksi oluenjuojiksi ja uhkapelureiksi. 1600-luvulla aateli, kirkko ja viranomaiset edustivat mielestään oikeaa elämäntapaa, mutta talonpojat olivat muka kelvottomia. 1700-luvulla oikealla tavalla elivät viranomaiset säätyläisinä, eivätkä talonpojat olleet enää kelvotonta joukkoa, vaan sotilaat, rengit ja nuoret olivat kurjia pahantapaisia viinajuojia ja kortinpelaajia.

1800-luvulla viranomaiset ja isäntämiehet viettivät oikeanlaista ja hyveellistä elämää. He tiesivät, että köyhät, irtolaiset ja nuoret juopottelivat, irstailivat ja turmelivat yhteiskuntaa. Samaan aikaan nouseva maalaiseliitti ja kansallisidealistinen sivistyneistö löysi toisensa. 1900-luvulla talonpoika nostettiin ihanteellisen elämäntavan edustajaksi. Hän ja omistava luokka tiesi, että sosialistit joivat olutta ja viinaa, pelasivat korttia ja viettivät huonoa elämää.

Suomalaisten juomiselle alettiin keksiä selityksiä 1800-luvulta lähtien. Humalahakuisen ja perikatoon johtavan juomatavan syyksi väitettiin milloin mitäkin sotaa, venäläisten herruutta, idästä tullutta paheellista himoa tai rotuun liittyvää ominaisuutta – suomalaista viinapäätä. Vilkuna pitää tätä omakuvaa vääristyneenä ja väärennettynä, sillä 1900-luvun jälkipuoliskolla historioitsijat, etnologit sekä kulttuurin ja sosiologian tutkijat ovat osoittaneet, että kuva suomalaisten huonosta viinapäästä on yksinkertaistus. Niinpä seuraavalla kerralla jaloja juomia nautiskellessa, älä ajattele viinapäätä. Sen arvoituksen lopullinen selvittäminen on vielä kesken. Ota vain ensimmäinen pikari tarpeeseen ja hätään, toinen terveyden vuoksi ja lopeta ryyppääminen kolmanteen eli ilon pikariin, jotta et päätyisi neljänteen eli kiukkuisten pikariin.