Sosiaalinen media on valitettavasti hämärtänyt kuvaamme todellisuudesta. Verkossa pääsevät temmeltämään niin Venäjän trollit kuin ryssänvihaajatkin ilman tarpeellista kontrollia. Siksi on hyödyllistä, että suurta naapuriamme hyvin tunteva journalisti Arvo Tuominen on kirjoittanut yksiin kansiin painetun, kelvollisen läpileikkauksen kansojemme suhteista.

Itse hän kertoo tislanneensa tapahtumia ja ihmiskohtaloita samalla otteella kuin pontikankeittäjä. Vertaus osuu kohdalleen myös siksi, että ensimmäinen suomalainen elokuva, jonka kopiot tosin ovat kadonneet, oli nimeltään Salaviinanpolttajat. Neuvostoaikana puolestaan naapurissamme nousi hyvin suosituksi samanniminen filmi Samogontsiki, jonka pääosassa oli Juri Nikulin.

Maamme asema tulee hyvin esille alkaen katolisen ja ortodoksisen kirkon aluevaltauksista. Tuominen muistuttaa myös Ruotsin olleen tällä alueella Novgorodia vahvempi aina 1100-luvulta 1700-luvun alkuun. Sekasorron ajan eli 1600-luvun alun ”Smutnoje vremjan” perintönä on tärkeä selitys venäläisen ajattelun ymmärtämiseen. Professori Jukka Korpela on määritellyt: ”Venäjällä johtajan tehtävä on turvata joukkojen menestys. Johtajan mielipiteen arvosteleminen on hyökkäys hänen takaamaansa turvaa ja rauhaa vastaan.” Tuntemaamme länsimaiseen parlamentaariseen demokratiaan kuuluva avoin kritiikki ei siis päde tässä ympäristössä.

Hyvä havainto on vuoden 1617 Stolbovan rauhan vertaaminen Tarton rauhaan 1920. Kummankin solmimishetkellä Venäjä oli heikko, ja ensimmäisessä Ruotsi sai asiallisesti liian hyvän rajan kuten Suomi toisessa. Nevan suistoon perustettiin Nyenin (Nevanlinnan) kaupunki ja Nyenskansin linnoitus. Se sijaitsee kohdassa, jossa Ohtajoki laskee Nevaan, ja jossa suomalaiset autonomian aikana kävivät myymässä maataloustuotteita. Vasta Pietarin kaupungin perustaminen 1703 muutti sen lähialueet Venäjälle strategisesti ratkaisevan tärkeiksi.

Suuren Pohjan sodan seurauksena Baltian maakunnat liitettiin suoraan Venäjän keisarikuntaan, mutta Suomi sai alueeltaan pienentyneenä jatkaa Ruotsin yhteydessä sekä pitää luterilaisen uskontonsa, latinalaiset kirjaimensa ja Ruotsin lain, eikä suomalaisia alistettu maaorjuuteen.

Tähän kohtaan tapaan lisätä sen, että Saarenmaan Kuressaaren piispanlinnan museosta puuttui ainakin viimeksi käydessäni kokonaan kausi 1629–1721, koska näyttely oli koostettu neuvostoaikana, eikä siinä sitten voinut olla jaksoa, jota virolaiset kutsuvat nimellä ”Hea Rootsi aeg”.

Tuominen muistaa kyllä mainita, että ns. Vanha Suomi eli käytännössä Viipurin lääni eli huonoa aikaa Venäjän takamaana 1721–1812, minkä jälkeen se palautettiin muun suuriruhtinaskunnan yhteyteen.

Katariina Suuren aikainen sotapäällikkö, generalissimus Aleksandr Suvorov saa ansaitsemansa huomion kirjassa. Hän oli suomalaista sukujuurta ja uudisti Venäjän armeijaa varsin tehokkaasti eikä hävinnyt yhtään johtamistaan 60 taistelusta. Hänet on haudattu Aleksanteri Nevskin luostariin Pietariin. Samalta alueelta löytyy toisen suomalaisen, Neuvosto-Venäjän punaupseerikoulun johtajan Eino Rahjan leposija. ”Varhaisen takinkääntäjän” eli 1787 Venäjälle siirtyneen Georg Magnus Sprengtportenin hauta puolestaan on Pietarin Vasilinsaaren Smolenskin luterilaisella hautausmaalla.

Tilsit-juustoa ja Brest-Litovsk -vodkaa

Kahden keisarin, Napoleonin ja Aleksanteri I:n neuvotteluissa Tilsitissä 1807 ratkaistiin tunnetusti myös Suomen alueen kohtalo. Toisen maailmansodan jälkeen kaupungin nimi muutettiin Sovjetskiksi. Tuominen nimeää Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhansopimuksen 1918 ”Tilsit 2:ksi”. Nykyisellä Valko-Venäjällä sijaitseva Brest on hyödyntänyt jälkimmäisen sopimuksen brändiä: Myytävänä on Brest-Litovsk -vodkaa, -kefiiriä ja -juustoa. Tuominen mainitsee kahdesti, ettei ole löytänyt Tilsitistä koskaan Tilsit-juustoa.

Selitän syyn, jonka kertoi Ulkopoliittisen instituutin tutkija Arkadi Moshes: Hän ihmetteli lapsena, miksi juuri tuossa kaupungissa tuotetun juuston nimi on ”Sovjetski syr”, kun kaikki muutkin juustot olivat samalla tavoin ”Neuvostojuustoja”. Syy oli siinä, että Neuvostoliitto ei halunnut säilyttää mitään muistoa Natsi-Saksan Itä-Preussista. – Todettakoon, että nykyisin Kaliningradissa eli entisessä Königsbergissä esitetään museossa erinomainen visuaalinen historia kaupungin eri vaiheista.

Venäjä halusi autonomisen Suomen irtautuvan aatteellisesti Ruotsista ja onnistui tässä. Ironista on Tuomisen mukaan se, että samalla Suomi kehittyi ja valmistautui itsenäisyyteensä. Hän mainitsee Pietarin läheisyyden tuoneen vaurautta Karjalan kannakselle, erityisesti Terijoelle. Tähän on lisättävä se, että karjalaiset talonpojat kävivät Pietarissa myymässä tuotteitaan ja erityisesti pääsiäisen eli ”maalitsan” (maslenitsa) ajossa. Turkkeihin ja värikkäisiin vöihin pukeutuneet ”šveikat” saattoivat ajaa hevosillaan juhlivia pietarilaisia rikkaita ympäri kaupunkia ja hankkia päivässä jopa 40 ruplaa, mikä merkitsi 1850-luvulla koko vuoden normaaleja ansioita.

Vähäisiä oikoluvun puutteita kirjaan on jäänyt: Hella Wuolijoen kirje Väinö Tannerille vuodelta 1940 on painettu kahteen kertaan. Possessiivisuffiksi kuuluu edelleen suomeen, ei siis ”heidän traumat”. ”Junanrata” on lasten kieltä, ja oikea termi on ”rautatie”. Nämä eivät kuitenkaan suuresti häiritse.

Neuvostovastaiset kiihottajat

Suomen harvalukuiset vanhat kommunistit väittävät edelleen suomalaisten harjoittaneen yhtenä miehenä neuvostovastaista kiihotusta 1920- ja -30-luvuilla. Tuominen toteaa aivan oikein, että epäluottamusta lietsoivat yhtä lailla tuon ajan maan alla toimineet kommunistit kuin natseja ihailleet IKL:n kannattajat.

Stalinin Suomessa toimineet vakoojat oli suureksi osaksi vangittu ennen talvisotaa, ja loput lähettivät herralleen sellaisia tietoja, joiden kuvittelivat parhaiten kelpaavan. Tämä johti vääriin johtopäätöksiin Suomen työväestön asennoitumisesta puna-armeijan maahantunkeutumiseen. Tuominen mainitsee Lavrenti Berijan omalla tavallaan esittäneen ensimmäisenä ”suomettumispolitiikkaa”, johon olisi kuulunut alueiden palauttamista ja joustoa mm. Suomen pitämiseksi Neuvostoliiton etupiirissä. Tämä kuitenkin estettiin ja Berija teloitettiin. Tätä kuvataan brittielokuvassa Stalinin kuolema, jota pidän ankarammin huonona komediana kuin Tuominen itse.

Kokonaisuudessaan Suomi ja Venäjä. Koko tarina on varsin tarpeellinen kirja. Kun jostain syystä Suomea vihaavat suomalaiset dosentit ja desantit halveksivat meitä ja toisesta syystä Venäjää vihaavat militantit unohtavat 1300 kilometrin yhteisen rajamme, on hyvä muistuttaa, kuinka hyödyllinen sopu on.

”Aina kun täällä on ollut saksalaisia, englantilaisia tai venäläisiä joukkoja, se on merkinnyt ongelmia.”

Venäjän kansalliskirjailija Aleksander Kuprinista 1800-luvulta tähän päivään Suomen ja suomalaisten kuva Venäjällä on ollut hyvä. Asialliset suhteet ovat edelleen molempien osapuolten etujen mukaisia.