Keskiajalla kuolema oli arkipäiväinen asia ja aina läsnä ihmisten elämässä. Keskiaikaista kuolemaa on tutkittu laajalti 1970-luvulta lähtien, vaikkakin kuolleistaherättämisihmeet ovat Jyrki Nissin mukaan jääneet vähälle huomiolle. Suomenkielinen tutkimus on paneutunut varsinkin esikristillisen ja uuden ajan kuoleman tarkasteluun; keskiajalta siinä on käsitelty lähinnä yksittäisiä teemoja, esim. myöhäiskeskiajan hautauskulttuuria, makaaberia taidetta, testamenttikäytäntöä ja normatiivisia ohjeita, siis aihepiirejä, joista on tarjolla runsaasti lähteitä. Laaja katsaus keskiaikaiseen hyvään kuolemaan on puuttunut. Nissin tutkimus, Kuolema keskiajalla: Hyvä kuolema mustan surman ajan Euroopassa, poistaa tämän puutteen myöhäiskeskiajan osalta.

Nissin keskeisiä lähteitä ovat kuolleistaherättämisihmeet. Hänellä on tietoja sadoista ihmeistä, joita hän on löytänyt kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosesseista ja ihmekokoelmista. Hän ei yksilöi niitä tutkimuksensa johdannossa, mutta mainitsee myöhemmin tekstissä, viitteissä ja painettujen lähteiden luettelossa. Myöhäiskeskiajan ihmeitä tiedetään Italiasta paljon, Ruotsista jonkin verran ja Suomesta muutamia.

Kuolleistaherättämisihmeet tarjoavat myöhäiskeskiajan kuolemaan sekä yksilö- että yhteisölähtöisen näkökulman, jossa korostuvat aineellisten olojen, ympäristön arjen ja jopa ilmaston asettamat rajoitukset. Kuolinriitit olivat kuitenkin samat koko kristikunnassa 1300- ja 1400-luvulla.

Pyhimykseksi julistamisen yhteydessä kuolleistaherättämisihmeet olivat loistokkaimpia ihmeitä. Ne todistivat pyhimysten vaikuttaneen esirukouksillaan ja ansioillaan siihen, että Jumala herätti henkiin jo kuolleena pidettyjä ihmisiä, niin että nämä jatkoivat taas elämäänsä, tai kuoleva ainakin virkosi voidakseen tunnustaa syntinsä ja ottaakseen  vastaan viimeisen sakramentin. Näin hän sai hyvän kuoleman.

Kanonisaatio ja siihen liittyvät todistajien kuulustelut tapahtuivat pyhimyksen kuoleman jälkeen, joskus monien vuosien kuluttua. Prosessissa pyrittiin selvittämään, voitiinko henkilö julistaa pyhimykseksi ja hänen nimensä liittää kirkon pyhimyskalenteriin. Vuosien kuluessa ihmisten muistot hämärtyivät, muuttuivat ja muotoutuivat yhteisöllisesti hyväksyttyyn ihmeitten muottiin. Sitä paitsi esitetyt suulliset kansankieliset lausunnot kulkivat monen papillisen ja notaarillisen mankelin läpi ennen kuin ne päätyivät erittäin tiiviiseen latinankieliseen kirjalliseen muotoon. Tutkijat olettavat kuitenkin kirjallisten lausuntojen viestin vastaavan asiasisällöltään ääneen lausuttuja todistuksia.

Ihmekokoelmat, joita Nissi myös käyttää, ovat vapaammin kirjoitettuja lyhyitä tai pitkiä selostuksia, jotka yksi kirjuri on merkinnyt muistiin. Toisin kuin kanonisaatioprosesseja niitä eivät ole määritelleet kanonisen oikeuden muodollisuudet. Ne koostuvat yleensä jonkin pyhiinvaelluskohteen luona kirjatuista tapauksista, joista pyhiinvaeltajat kertoivat papeille, munkeille tai kerjäläisveljille. Kirjuri merkitsi ne muistiin kronologisena luettelona tai suunnitelmallisesti valikoituna kokoelmana tietyn pyhimyksen tai esineen kautta tapahtuneista ihmeistä.

Kaikki lähteet kertovat siitä, miten ihmeelliseksi koettua tilannetta selitettiin ja muistettiin jälkikäteen ja mitä kuolemanprosessiin liittyviä yksityiskohtia pidettiin tärkeinä. Ihmeistä kertovissa todistuksissa tulevat esille kaikki inhimilliset tunteet ja uskomukset, rituaalit ja muut toimintatavat, jotka liittyvät kuolemaan, siihen valmistautumiseen, sen kohtaamiseen sekä siihen liittyvään suruun ja jälkimuistamiseen.

Keskiajalla kuolemankulttuuri muuttui jatkuvasti. Sen vuoksi Nissi korostaa tutkimuksen alueellisen ja ajallisen rajaamisen tärkeyttä. Omassa työssään hän valitsee alueelliseen vertailuun etelästä, Italian niemimaalta Napolin ja Rooman seudun sekä pohjoisesta, Ruotsin valtakunnasta Tukholman, Ruotsin maaseudun, Turun, Turun hiippakunnan ja Ahvenanmaan. Hän tarkastelee maalla ja kaupungeissa tapahtuneita ihmeitä, joten eliitin kokemusten ohella saadaan tietää talonpoikien ja kaupunkien köyhien kokemuksia kuolinhetkestä ja siihen liittyvästä yhteisöllisyydestä, joita on toistaiseksi tutkittu vähän.

Ajallisesti Nissi rajaa tutkimuksensa koskemaan myöhäiskeskiaikaa, 1300-lukua ja ennen kaikkea 1400-lukua. Tuohon aikaan kuolemaan liittyvät aiheet olivat vahvasti esillä läntisessä kristikunnassa. Ihmiset eivät voineet välttyä Ars moriendi (kuolemisen taito) -kirjallisuudelta, danse macabre (kuolemantanssi) -aiheelta taiteessa eivätkä erilaisilta memento mori (muista kuolemaa) -aiheilta. – Birgittalaismunkki Jöns Budde (n. 1437–1491) käänsi yhdessä vadstenalaisten munkkiveljiensä kanssa ruotsiksi Jean Gersonin (1363–1420) kirjoittaman De arte moriendi -teoksen, joka hankittiin myös Naantalin luostariin, mistä sen sanoma lienee levinnyt laajemmallekin.

Myöhäiskeskiajalla kuolema oli ihmisten silmissä erityisesti mustan surman takia. Tämä paise- ja keuhkorutto levisi 1300-luvun puolivälistä alkaen Eurooppaan useina aaltoina ja tappoi uusimpien tutkimusten mukaan läntisen kristikunnan väestöstä puolet. Ajan aktiivisen kuolemankulttuurin ja kuolinhetkelle annetun suuren merkityksen vuoksi Nissi pitää juuri 1300- ja 1400-lukua kiinnostavana aikana kuolemanprosessin tutkimiseksi.

Teoksensa johdannossa Nissi kirjoittaa aikaisemmasta tutkimuksesta, oman tutkimuksensa ongelmista, keskeisistä käsitteitä, rakenteesta ja lähdeaineistosta. Pääluvuissa hän etenee kuolemanprosessin vaiheiden mukaan käsitellen yksilön ja yhteisön valmistautumista kuolemaan, kuoleman merkkejä ja saapumista, yhteisön toimia henkilön kuoleman jälkeen sekä kuolleen palaamista elävien kirjoihin ihmeen kautta, mikä muutti tapahtumien kulun. Lopuksi hän paneutuu kuoleman prosessin yhteisöllisyyteen. Sekä hyvän kuoleman tavoitteleminen että yhteisöllisyys olivat myöhäiskeskiaikaisessa kuolemanprosessissa keskeisiä seikkoja niin kuolevan yksilön kuin yhteisön kannalta.

Henkiinherättämisihmeet kertovat keskiajan ihmisten elävästä uskosta. Nissin tutkimuksessa elävä usko on tärkeä käsite ja metodologinen viitekehys. Se viittaa ajatukseen, että usko on jotakin, mitä yksilöt ja yhteisöt aktiivisesti elävät ja tuottavat.  Siihen kuuluvat teot, tunteet, aistit ja ruumiillisuus. Tietyt teot tehtiin ensisijaisesti kuolevan sielun puolesta, mutta niillä myös luotiin ja vahvistettiin surussa yhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta. Elävä usko myös kertoo siitä, miten teologisia oppeja sovellettiin ja hyödynnettiin ihmisten arjessa. Se oli yhteisöllistä toimintaa, tapoja, rituaaleja ja yhteisiä kokemuksia, jotka liittyvät tuonpuoleiseen.

Keskiajan kuolemaan liittyvien tapojen ohessa Nissi antaa esimerkkejä meidän omasta ajastamme ja yhteiskunnastamme, jotta lukija voi pohtia kuolemankulttuurin yhtäläisyyksiä ja eroja eri aikoina. Tekijä haluaa saada lukijan ymmärtämään, että kuolevaisuuden käsitteleminen yhdistää meidät tunnetasolla kauan sitten eläneisiin ihmisiin. Tutkimuksen osoittamista ajallisista ja kulttuurisista käytännöistä lukija voi löytää myös aineksia, joilla rakentaa omaa kuolemasuhdettaan. Kuoleman ajatteleminen saattaa myös auttaa lukijaa arvostamaan elämäänsä ja hälventämään kuolemanpelkoa.

Tekstin ohessa Nissin teos sisältää nelisenkymmentä värikuvaa ja muutaman piirroksen. Jokusen kuvan ovat suomalaiset tutkijatkin näpänneet. Kymmenkunta kuvaa täyttää koko sivun, ja muut ovat pienempiä, mutta näistäkin useimmat ovat yksityiskohdissaankin riittävän selviä. Kuvia on alttaritauluista, tuntienkirjoista, kalkkimaalauksista ja freskoista. Hienoa, että kirjassa on kolme maalausta Suomen myöhäiskeskiaikaisista kirkoista. Onpa yksi kuva myös Pyhän Henrikin sarkofagista ja yksi aikoinaan Tyrvään kirkossa olleesta fransiskaaniveli Bernardino Sienalaisen puuveistoksesta.

Kuolema keskiajalla on vertaisarvioitu tiedekirja. Tavanomaisen tutkimuskäytännön mukaan sen lopussa ovat viitteet, kuvien lähteet, lähteet ja kirjallisuus, hakemisto sekä kiitokset. Viitteitä on melkein 50 sivua, sillä tekijä antaa niissä runsaasti katkelmia alkuperäislähteistä. Latinaa taitavat voivat niitä ilokseen lukea. Lähes puolesta sadasta alkuperäislähteestä suurin osa on luettavissa painettuina. Tutkimuskirjallisuutta on italian, saksan, suomen, ranskan ja ruotsin kielellä 25 sivua sekä yksi sivu lehti- ja televisiouutisia. Erityiskiitos tekijälle 9-sivuisesta hakemistosta, vaikka se sisältääkin lähinnä nimiä ja paikkoja asiasanojen määrän jäädessä valitettavan pieneksi..

Hienoja kirjankansia ennenkin tehnyt Emmi Kyytsönen on valinnut teoksen kansipaperin kuvaksi Hieronymus Boschin (n. 1450–1516) maalauksen Kuolema ja saituri (n. 1485–1490), jota säilytetään Washingtonin National Gallery of Artissa. Kuvan yksityiskohdat saavat tutkimuksen mittaan selityksensä.

Kuolema keskiajalla on sujuvasti kirjoitettu, tiivistä tieteellistä tekstiä sisältä kirja, joka löytänee lukijansa ennen kaikkea keskiajan historian tutkijoiden ja opiskelijoiden joukosta. Sillä on kuitenkin paljon annettavaa myös maallikoille, joita kiinnostaa keskiajan kuolemankulttuuri ja taide.

KOHTI KUOLEMAA

Myöhäiskeskiajalla kuoleman ajatteleminen ja kuoleman hyväksyminen oli kristillisyyden olennainen osa. Siitä muistuttivat kuolemantaito-oppaat ja oppineiden julkaisut. 1400-luvulla kuollut augustiinolaiskaniikki John Mirkin kirjoitti 1380-luvulla hautajaisia koskevien mallisaarnojen kokoelman, Festial. Siinä hän totesi, että kuollut ruumis on kuin peili eläville; nämä näkevät siinä oman tulevaisuutensa. Tämä ajatus levisi kansan keskuuteen, kun seurakuntapapit käyttivät Mirkinin tekstejä omissa saarnoissaan.

Augustinolaismunkki ja mystikko Tuomas Kemppiläinen (1380–1471) puolestaan kirjoitti hartauskirjassaan Kristuksen seuraamisesta (De imitatione Christi, 1418–1425): ”Autuas se, joka aina pitää oman kuolemansa hetkeä silmiensä edessä ja joka päivä valmistautuu kuolemaan.” Dominikaaniveli Girolamo Savonarola (1452–1498) kehotti ihmisiä panemaan päähänsä ”kuoleman kakkulat”, joiden läpi voi havaita kaiken maallisen katoavuuden ja tuonpuoleisen merkityksellisyyden. Ajatukset toistuivat vielä 1500-luvullakin, kun Henrik VIII:n vangitsema humanisti Thomas More (1478–1535) sepitti rukouksen, jossa hän pyysi Jumalalta armoa ja voimaa pitää viimeinen hetki mielessä ja kuolema aina silmien edessä.

Kunnon kristityn piti myös vuosittain tunnustaa syntinsä ja tehdä katumusharjoituksia. Tuntiessaan voimiensa vähenevän hänen tuli kutsua läheisensä ja pappi, ehkä lääkärikin, kuolinvuoteensa ääreen. Yksin kuolemista pidettiin pahana, ja niinpä perhe, kotitalouden muut jäsenet, sukulaiset, naapurit, jopa satunnaiset ohikulkijat kokoontuivat kuolevan vuoteen äärelle. Siinä he voivat ilmaista tunteitaan, rukoilla kuolevan puolesta, tyynnytellä ja tukea häntä sekä saada hänet vakuuttuneeksi Jumalan armosta. Oikeilla toimilla ennenaikainen kuolema voitiin joskus estää tai ainakin taata vainajalle hyvä kuolema.

VIIMEINEN SAKRAMENTTI

Kuolemanrituaaleista tärkein oli viimeinen sakramentti, jonka kuolevan oma rippipappi tavallisesti suoritti varmistaen näin sielun pelastumisen. 800-luvulta lähtien viimeiseen sakramenttiin kuului syntien tunnustaminen ja synninpäästö, viimeinen voitelu, ehtoollinen ja pyhimyksille osoitetut rukouspyynnöt. Viimeistä sakramenttia varten papilla oli mukanaan kirkkokäsikirja, pateeni, öylätti, öljyastia, suitsutusrasia, vihkivesiastia ja pyyhe. Papin piti myös pukeutua oikein; hänellä tuli olla yllään alba tai kuoripaita ja stola. Lisäksi hänellä piti olla ristiinnaulitun ja vainajan nimikkopyhimyksen kuva mukanaan.

Kuoleva tunnusti syntinsä aina omalla kielellään, Katumuksen osoittaminen oli myös tärkeää. Sakramentin jälkeen ainakin Italiassa lausuttiin papin ja seurakunnan vuororukous, litania, jossa pappi lausui pyhimysten nimen kerrallaan ja yhteisö vastasi lausumalla kullekin pyhimykselle pyynnön: ”rukoile hänen puolestaan”.

Viimeisen sakramentin katsottiin erottavan ihmisen eläimestä ja kristityn ei-kristitystä. Jos kuolema tuli yllättäen, eikä kuoleva ehtinyt saada sakramenttia, hänen kuolemaansa voitiin sanoa ”koiran kuolemaksi”; se ei siis eronnut eläimen kuolemasta. – Pitkien välimatkojen pohjolassa pappi ei välttämättä ehtinyt aina ajoissa kuolevan luo, mutta 1400-luvun lopulla somerolaiset väittivät, ettei heidän kirkkoherransa ollut yrittänytkään tulla, kun he valittivat piispa Särkilahdelle monen jääneen ilman viimeistä sakramenttia.

Mustan surman aikana myöhäiskeskiajalla ihmisiä kuoli paljon, ja myös pappeja menehtyi, joten aina ei pappeja riittänyt ottamaan vastaan kuolevan synnintunnustusta. Niinpä kirkko myönsi, että kuoleva saattoi tunnustaa syntinsä maallikolle, jopa naiselle, jos pappia ei saatu paikalle. Synninpäästöä ja viimeistä voitelua he eivät kuitenkaan voineet antaa.

Äkkikuolema oli kristittyjen mielestä pahempi kuin sakramentiton kuolema. Sen arveltiin johtuvan pahoista teoista, ja sen uskottiin pidentävän aikaa kiirastulessa. Itsemurha oli vielä pahempi tapa lähteä tästä maailmasta, sillä itsensä surmanneen ihmisen sielun uskottiin joutuvan suoraa päätä helvettiin, eikä ruumista haudattu siunattuun maahan.

KUOLEMA SAAPUU

Kanonisaatiokuulustelujen todistajalausunnot antavat hyvän kuvan lääketieteellisistä ja uskonnollisista merkeistä, joiden perusteella kuolleeksi julistaminen tehtiin. Merkkien seuraaminen oli tärkeä osa kuoleman prosessia ja hyvää kuolinhetkeä. Keskiajalla ihmiset tekivät kuolemaa vaiheittain. Kuolleistaherättämisihmeissä kuolevien kuvattiin olevan jonkinlaisessa välitilassa; he eivät olleet enää elossa mutta eivät vielä kuolleitakaan. Voitiin hyvin sanoa, ettei joku ihminen ollut vielä lopettanut kuolemistaan. Nykyisin kuolinhetki määritellään tietyllä kellonlyömällä.

Kuolinvuoteen ympärillä olijat tarkkailivat kuoleman merkkejä todetakseen, milloin henkilö lopullisesti kuoli ja milloin oli ryhdyttävä valmistelemaan vainajan ruumista haudattavaksi. Italiassa lääkäri todisti usein kuolinhetken saapuneen, sillä siellä lääkäreitä oli paljon, koska heitä oli koulutettu jo 1000-luvulta alkaen. Joskus apteekkari tai kirurgi voi todistaa kuolinhetken saapuneen. Synnytykseen liittyviä  henkiinherättämisiä oli vähän, mutta niistä todistaessaan kätilöt pääsivät korostamaan omaa kokemustaan.

Pohjolassa lääkäreitä oli harvassa, eikä heitä ruotsalaisissa ihmeissä mainita. Maallikot seurasivat ruumiillisia merkkejä – kuolevan ruumiinvärin muuttumista, puhumattomuutta, itkuttomuutta, suun vääntymistä sekä kolmea viimeistä hengenvetoa. Viimeiset henkäykset merkitsivät sielun erkanemista ruumiista, siis teologisesti tärkeää hetkeä. Ruotsissa koottu ihmekokoelma Miracula Defixionis Domini mainitsee lukuisia kuoleman merkkejä, jotka tunnettiin laajalti. Pahaa hajua ei sinä eikä muissakaan lähteissä yleensä mainittu.

Myöhäiskeskiajan taiteilijat tekivät monenlaisia kuolemaan viittaavia taideteoksia. Makaabereissa kaksoismuotokuvissa he kuvasivat samoja henkilöitä sekä elävinä että kuolleina. Kivisiin kaksikerroksisiin transi-hautamuistomerkkeihin kuvanveistäjät sijoittivat päällysosaan elävännäköisen henkilön ja alaosaan kuolleen, kuolevan tai mätänevän ruumiin. Kuolemantanssimaalauksissa ja piirroksissa elävät ihmiset tanssivat luurankojen tai mätänevien vainajien kanssa.

Jos lääkäri ei todistanut kuolemaa, yhteisö määritteli, milloin henkilö oli kuollut ja hänet voitiin julistaa kuolleeksi. Asiasta oli päästävä yksimielisyyteen, ja jos tapaus ei ollut aivan selvä, voitiin erilaisin ruumiillisin, joskus rajuinkin keinoin selvittää, oliko henkilö elävä vai jo kuollut. Hänelle aiheutettiin kipua tulella polttamalla, tunkemalla valkosipulia suuhun, vetämällä hiuksista, kaatamalla etikkaa silmiin tai kolistelemalla kattilaa. Joskus asia selvisi lempeämmälläkin keinolla kuten höyhenellä kutittamalla.

Nykyihminen ajattelee helposti, että kuolleista heränneet vainajat eivät olleet todella kuolleita meidän standardiemme mukaisesti. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa todistaville henkilöille heidän kokemansa kuolintilanteet ja henkiin heräämiset olivat täysin todellisia. Ne menivät yli ihmisten käsityskyvyn – eivät olisi muuten ihmeitä olleetkaan.

KIIRASTULI – PURGATORIUM

Myöhäiskeskiajalla uskottiin, että ihmisen kohtalo ratkeaa heti kuolinhetkellä. Vain harvat, täydelliset sielut, pääsevät suoraan taivaan iloon, ja syntisimmät joutuvat heti helvettiin. Keskivertokristityt joutuvat kiirastuleen (purgatorium), jossa heidän sielunsa  puhdistuvat taivaskelpoisiksi. Roomalaiskatolinen kirkko omaksui kiirastuliopin 1200-luvulla.

Raamatussa ei kiirastulioppia mainita lainkaan, vaan sen esitti 1100-luvulla ranskalainen Honorius Augustodunens (n. 1090–1156) teoksessaan Elucidarium eli Lucidarius. – Jöns Budde käänsi teoksen ruotsiksi Naantalin birgittalaisluostarissa 1487, ja Marco Lamberg suomensi sen 2007. – Kiirastulioppi vakiintui sydänkeskiajan lopulla kirkon teologiaan. Ihmisten kiirastulikäsityksiin vaikutti osaltaan Dante Alighierin (1265–1321) Jumalainen näytelmä (La Divina Commedia).

Kiirastulessa oleminen nähtiin myöhäiskeskiajalla yhtenä olemassaolon vaiheena, joka oli verrattavissa lapsuuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen. Kuolleiden tulkittiin siis olevan yksi yhteiskunnan ikäryhmistä, eivätkä he kadonneet yhteiskunnasta, vaikka eivät enää olleetkaan siinä fyysisesti läsnä.

Kiirastuliajan pituuden uskottiin riippuvan siitä, miten kukin oli elämänsä elänyt. Läheiset ja pyhimykset saattoivat rukouksillaan lyhentää tuota aikaa. Ellei kuoleva ollut tehnyt testamenttiaan jo aikaisemmin, hän saattoi vielä kuolinvuoteellaan sanella sen ja varmistaa maata, rahaa tai arvoesineitä lahjoittamalla, että hänen sielunsa puolesta rukoiltiin ja messuttiin hänen kuoltuaankin.

KUOLEMAN JÄLKEEN

Kun kuolema oli varma, siitä tiedotettiin heti yhteisölle ja lähdettiin hakemaan apua, sillä sitä tarvittiin kuolemanprosessin eri vaiheissa. Ruumista alettiin valmistella haudattavaksi, ja se laskettiin vuoteesta lattialle sekä erityiselle pesulaudalle, joita Ruotsissa ja Suomessa oli maalaistaloissa vielä 1900-luvulla. Naiset pesivät maallikoiden ruumiit, mutta munkkien ja kirkonmiesten ruumiita pesivät miehiä.

Pesun jälkeen vainajan ruumis kiedottiin valkoisiin pellavaisiin käärinliinoihin. Varakkaita ihmisiä saatettiin pukea hienoihin vaatteisiin. Munkit ja nunnat saivat kuoltuaan ylleen sääntökunnan puvun sekä paavit, piispat ja papisto liturgisen asun. Vainaja piti kirkon mukaan haudata joko kuolinpäivän iltana tai seuraavana päivänä, kuitenkin viimeistään kolmen päivän sisällä. Italian lämpimässä ilmastossa toimittiin nopeasti. Pohjolassa pitkien välimatkojen ja viileän ilmaston takia vainajia haudattiin pitemmänkin ajan kuluttua.

Yleensä koko yhteisö liittyi kirkolle matkaavaan hautajaiskulkueeseen. Se oli suoranainen velvollisuus. Ulkopuolisiakin otettiin mukaan. Italiassa aatelisten oli tapana osoittaa vainajan sosiaalista asemaa ja varakkuutta pitkällä saattojoukolla, ja he kutsuivat myös vähävaraista väkeä osallistumaan saattueeseen, hetkipalveluksiin ja sielunmessuun. Vastineeksi he lahjoittivat näille rahaa, vaatteita ja ruokaa. Tällaisen hyväntekeväisyyden uskottiin auttavan vainajaa kiirastulessa.

Kuolleistaherättämisihmeitä tapahtui useimmiten kuolinprosessin varhaisemmissa vaiheissa, mutta joskus vielä hautaan laskettaessakin tai kuoleman ja hautauksen välillä, kun ruumis oli kirkossa nähtävänä ja kosketeltavana. Tällainen myöhäinen henkiin herääminen osoittaa valtavaa uskoa ihmeisiin ja pyhimysten kaikkivoipuuteen.

Ruumiita haudattiin keskiajalla sekä kirkkomaahan että kirkkojen sisälle. Oli hienoa tulla haudatuksi mahdollisimman lähelle alttaria. Kirkkomaalla ruumishautoja otettiin parin sukupolven jälkeen uudelleen käyttöön, ja vanhat luut kerättiin maasta luuhuoneisiin. Näitä alettiin lännen kirkon piirissä käyttää sydänkeskiajalta lähtien. Ruumishautaukselle oli myös vaihtoehtoja. Italiassa varakas väki saattoi balsamoida vainajansa, jolloin hautaamisella ei ollut kiire. Ruumiin keittäminen oli myös mahdollista. Varsinkin pyhien henkilöiden ruumiita keitettiin, ja heidän elimiään irrotettiin useihin eri paikkoihin haudattavaksi. Keitettyjen vainajien luut haudattiin myöhemmin. Käsiteltyjen ruumiiden henkiin heräämisestä ei ihmeissä kerrota.

Sotien ja kulkutautien aikana ihmisiä haudattiin myös joukkohautoihin. Ruotsista on löydetty sistersiläisluostarin hautausmaalta tanskalaisten ja ruotsalaisten joukkohauta, joka on peräisin 1361 käydyn Visbyn taistelun jäljiltä. Ruttoepidemian aikana 1492 viisi taalainmaalaisen perheen poikaa sairastui ruttoon. Neljä heistä kuoli ja haudattiin samaan hautaan, mutta viides poika parani, kun vanhemmat lupasivat tehdä pyhiinvaelluksen.

Kaikki vainajat eivät päässeet edes joukkohautaan siunattuun maahan. Valanrikkojat, itsemurhan tehneet, kastamattomat, vääräuskoiset, kirkosta erotetut ja turnajaisissa kuolleet piti haudata kirkkomaan ulkopuolelle. Kotipihoihin ja tunkioille kuopattiin kastamattomia, ei-kristittyjä ja kirkosta erotettuja. Itsemurhan tehneitä, valanrikkojia ja vääräuskoisia heitettiin asutuksen ulkopuolelle maakuoppaan tai jokeen.

Kirkko yhtenäisti hautaustapoja kautta kristikunnan, mutta niihin saattoivat vaikuttaa myös hallitsijat ja paikallisviranomaiset. Kuolemanprosessissa oli silti selvä työnjako: omaiset huolehtivat vainajan käsittelystä ja papit rituaaleista, lukkari soitti kirkonkelloja ja haudankaivaja kaivoi haudat.

TAKAISIN ELÄVIEN KIRJOIHIN

Kuolleistaherättämisihmeissä tapahtumien kulku etenee samalla tavalla kuin normaaleissa kuolintapauksissakin, kunnes tilanne saa jossakin vaiheessa yllättävän käänteen, kun päähenkilö herää. Virkoaminen on joissakin tapauksissa tilapäistä ja kestää vain sen hetken, että kuoleva saa viimeisen sakramentin ja hyvän kuoleman. Raamatusta löytyy useita esikuvia myöhäiskeskiajan kuolleistaheräämiselle. Vanhassa Testamentissa Elia ja Elisa herättävät vainajia. Uudessa testamentissa Jeesus herättää kuolleista Lasaruksen, Jairuksen tyttären ja Nainin lesken pojan. Myös opetuslapset herättävät kuolleita henkiin.

Historioitsija André Vauchez tutki 1990-luvulla keskiaikaisia kanonisaatioprosesseja ja laski eri ihmetyyppien osuuksia 1201–1417 välillä. Hän totesi, että 1200-luvulla kuolleista herättämisiä oli kaikista ihmeistä vain 2,2 % ja 1301–1417 jo 10,2 %. Nissin omat tutkimukset viittaavat siihen, että kuolleistaherättämisihmeiden määrä kasvoi entisestään 1400-luvun kuluessa. Kuolettavasta tilasta parantumisten osuus oli Jacobo della Marchan ihmeistä 13, Bernardino Sienalaisen ihmeistä 17 ja Francesca Romanan ihmeistä 27 prosenttia. Ruotsissa kaikista 1400-luvun kuluessa muistiin merkityistä ihmeistä peräti 27 prosenttia oli kuolleistaherättämisiä. Myös 1300-luvun italialaisessa ihmeaineistossa kuolleista heräämisten osuus oli korkeampi kuin Vauchezin esittämä.

Ranskalainen Didier Lett on havainnut myös 1990-luvulla ranskalaisesta ja englantilaisesta ihmeaineistosta, että erityisesti lapset heräävät kuolleista, mutta aikuiset harvoin. Nissi toteaa, että ruotsalaisen aineiston mukaan aikuiset ja lapset heräävät yhtä lailla kuolleista. Hän epäilee, että kuolleistaherättämisihmeet merkittiin hagiografioihin ehkä herkemmin kuin muut ihmeet. Hän kaipaa kuitenkin kattavaa tutkimusta 1400-luvun tapauksista.

Suuri osa tunnetuista ihmeistä tapahtui kotona, missä kuolevan äärellä rukoiltiin usein kuolevan nimikkopyhimystä tai paikallista pyhää. Joskus pohdittiin joukolla, kenen puoleen käännytään. Ulkopuolinenkin saattoi antaa vihjeen pyhimyksestä. Ruotsissa pyhimys jopa arvottiin; niin kansa, ritarit kuin papitkin arpoivat. Tavallisimmat rukoukset olivat Ave Maria ja Isä meidän. Pyhimyksille luvattiin avun vastalahjaksi pyhiinvaellus, antimia haudalle, kynttilöitä, vahakuvia, joskus henkiin heränneen henkilön käärinliinakin. Voitiin myös luvata, että henkilö pukeutuu uskonnolliseen asuun tai että lapsen nimetään pyhimyksen mukaan.

YHTEISÖLLISYYS KUOLEMAN PROSESSISSA

Kuolema keskiajalla -teoksen viimeisessä luvussa Nissi tekee yhteenvetoa kirjan sisällöstä ja tähdentää yhteisöllisyyden merkitystä kuolemanprosessissa. Hän tarkastelee italialaisen ja ruotsalaisen kuolemanprosessin eroja, kaupunkien ja maaseudun eroja sekä vanhempaa ja uudempaa keskiajantutkimusta. Tekijä esittää myös kiintoisan näkemyksen kiirastulessa olemisesta sekä toteaa, miten reformaatio vaikutti kiirastuliuskoon.

Hieman yllättäen Nissi esittelee loppuluvussa kolme käsitettä: kuoleminen yhteisö, ritualisaatio ja hagiografinen topos, joiden kautta kuolemanprosessia voidaan selittää. Kuolemisen yhteisö -käsitteellä hän osoittaa, ettei yhteisö kuolemanprosessissa aina vastannut vainajan lähiyhteisöä, sillä kuolevan vuoteen vierelle ja hautajaissaattoon saattoi näet liittyä ja kutsuttiinkin myös satunnaisia ohikulkijoita. Ritualisaation käsite taas viittaa prosessiin osallistuneiden ihmisten rituaaliseen tehtävänjakoon. Mikäli ymmärsin oikein, hagiografinen topos viittaa tehtävien toistuviin elementteihin, joilla on muodollisia ja symbolisia piirteitä. Nämä tehtävät ovat kuolemanprosessissa ja tutkimuksessa toistuvat rukoileminen, viimeinen sakramentti, kuoleman merkkien määritteleminen, hautauksen varmistaminen ja avun hakeminen. – Kirjan tekstistä ei selviä, miksi Nissi esittää käsitteet vastaa loppuluvussa eikä johdannossa? Ehkä ne pitää ymmärtää tutkimustuloksina?

Vaikka kuolemanprosessi eteni myöhäiskeskiajalla Italiassa ja Ruotsissa jokseenkin samalla tavalla, se oli etelässä – osittain lämpimämmän ilmaston takia – nopeampi kuin viileämmässä pohjoisessa. Italiassa matka kuolinvuoteelta hautaan saattoi olla ohi tunnissa. Etelässä oli myös yksityiskohtia, joita pohjoisessa ei ollut lainkaan. Jo aikaisemmin mainitsemani lääkärien läsnäolo oli yksi seikka; Ruotsissa ei lääkäreitä kuolinvuoteen äärellä näkynyt tai ainakaan kuolleistaheräämisihmeissä heistä ei kerrottu. Ruotsissa ei myöskään tuotu pyhäinjäännöksiä kuolinvuoteen äärelle kuten Italiassa.

Eroja oli myös maaseudun ja kaupunkien välillä. Maaseudulla välimatkat olivat varsinkin pohjoisessa pitkät, joten pappiakaan ei aina saatu paikalle antamaan kuolevalle viimeistä sakramenttia. Siellä oli myös vähemmän prosessiin osallistuvia ihmisiä kuin kaupungissa.

Vanhempi keskiajan tutkimus oletti, että ihmisillä olisi ollut lähes sairaalloinen kuoleman kaipaus. Nissin – kuten muunkin uuden tutkimuksen – tulkinta on toinen: Tuonpuoleisen merkitys ei himmentänyt kiintymystä maalliseen elämään. Vaikka ihmiset halusivat päästä taivaaseen, he halusivat silti elää mahdollisimman pitkään ja viettää aikaa läheistensä kanssa. Sitä tekijä ei mainitse, mitä kuolemaa tekevän henkilön mahdollisesti kokemat kivut ja tuskat vaikuttivat hänen kuolemankaipuuseensa. Nykyaikana tiedämme hyvin, että monet kuolevat haluaisivat loppunsa tulevan juuri kipujen vuoksi mahdollisimman pian.

Reformaatio muutti 1500-luvulla teologisia käsityksiä huomattavasti Ruotsissa ja useissa muissa Euroopan maissa. Reformaattorit mm. kielsivät kiirastulen olemassaolon, ja Martti  Luther (1483–1546) leimasi sielunmessut voimakkain sanakääntein turmiollisiksi. Luterilaisessa teologisessa retoriikassa hyödynnettiin vielä kauan keskiaikaista vanhaa kuolemankuvastoa, ja Mikael Agricolakin (n. 1510–1557) käytti sitä. Tuntuu siltä, että osa papeista käyttää sitä edelleen.

***
Suomenkielistä lisälukemista

Eilola, Jari, Johdanto: Ruumis, kuolema ja makaaberi. Teoksessa Makaaberi ruumis: Mielikuvia kuolemasta ja kehosta. 2004.
Korpiola, Miia, Perinnön jakaminen ennen ja nyt. Teoksessa Outi Hakola, Sari Kivistö ja Virpi Mäkinen (toim.), Kuoleman kulttuurit Suomessa. 2014.
Pajari, Ilona, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen ja Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. 2019.
Waenerberg, Annika, Kuoleman muotokuva taiteessa: Teoksessa Eero Kuparinen (toim.),  Kun aika loppuu: Kuolema historiassa. 1999.