Keväällä 2018 ilmestynyt YTL Marjo Liukkosen väitöskirja Hennalan naismurhat 1918 on synnyttänyt vilkkaan keskustelun muistitiedon käytöstä menneisyyden tutkimuksessa. Keskusteluun ovat osallistuneet paitsi historioitsijat, myös muiden muistitietoa hyödyntävien tieteenalojen tutkijat. Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys julkaisi 22.5. aiheeseen kannanoton ”Keskustelun historian tapahtumista ja tulkinnoista tulee olla vapaata ja kriittistä”.

Kirjoitetun historian ja kollektiivisen muistamisen keskinäinen suhde – saati henkilöiden yksittäisten muistojen suhde historiankirjoitukseen – on puhuttanut tutkijoita jo pitkään ja keskustelu nostaa usein esiin myös poliittisia näkemyksiä. Koettu todellisuus on jo lähtökohtaisesti loputtoman monimuotoinen ja tutkija tekee aina valintoja sen suhteen, ketkä kokemuksistaan ja näkemyksistään pääsevät kertomaan. Siten yksittäiset, tapahtumien jälkeen kirjoitetut muistot ja pitkän ajan kuluttua haastatteluissa tavoitetut muistot eivät vastaa sellaisenaan luotettavasti kysymykseen, ”mitä tapahtui”. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö muistot ole tärkeitä sekä muistelijalle itselleen että myös tutkimukselle. Olennaista on kuitenkin ymmärtää se, että yksittäinen muisto, tai edes joukko sellaisia, ei ole koskaan koko totuus.

Suomalaisittain tuoreimmassa keskustelussa sosiologi Marjo Liukkonen on joutunut teoksensa Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino 2018) hankauksiin historiatieteen eettisten ja metodologisten sääntöjen kanssa. Hän käyttää aineistonaan muistelukerrontaa tavalla, johon tiedeyhteisö on puuttunut useiden aihetta aiemmin tutkineiden historiantutkijoiden kannanotoissa. Historiantutkijat ovat muun muassa huomauttaneet Liukkoselle siitä, että hän on käyttänyt väitteidensä todistamisessa muistitietoa tavalla, jossa ei ole otettu huomioon niitä vaatimuksia, joita historiantutkijat asettavat yksittäisten lähteiden todistusvoimalle. Lisäksi väittelijää on kritisoitu aikaisemman aihetta koskevan tutkimuksen ja tutkijoiden sivuuttamisesta ja aliarvioimisesta. Liukkosen julkaistua teosta ja keväällä 2018 tarkastettua väitöskirjaa koskevassa keskustelussa on noussut esiin laajempi kysymys, voiko toisenkaan tieteenalan – tässä tapauksessa sosiologian – tutkija sivuuttaa historiantutkimuksen ja muistitietotutkimuksen eettiset ja metodologiset vaatimukset silloin, kun tutkija esittää väitteitä yksittäisten henkilöiden tai ihmisryhmien teoista ja niiden motiiveista.

Vaikka sisällissotaa on tutkittu monesta eri näkökulmasta, ja vaikka Suomen valtio on rahoittanut tutkimusta erilaisissa projekteissa, tutkijat löytävät jatkuvasti uusia tulokulmia kevään 1918 tapahtumiin. Se, että Lahden ja Hennalan murhia tutkitaan uhreiksi joutuneiden naisten näkökulmasta, on tarpeellinen lisäys ymmärrykseemme vuoden 1918 tapahtumista. Tutkimuksen luotettavuutta ja eettisyyttä koskeva kriittinen keskustelu on silti sekin oikeutettua kestävän historiantutkimuksen puolustusta. Keskustelu on myös äänen antamista erilaisille näkökulmille: sekä Lahdessa ja Hennalassa keväällä 1918 olleille ihmisille että heidän kohtaloaan viime vuosikymmenien aikana jo tutkineille.

Kannanotto on luettavissa kokonaisuudessaan Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen sivuilta.

Agricolaan on ilmestynyt uusi julkaisusarja aiheen tiimoilta, ja keskustelua on käyty myös foorumilla.