Rentolan kirja kertoo pelkistetysti sanottuna Neuvostoliiton roolista
Suomen politiikassa otsikossa mainittuina vuosina. Koska tästä kirjasta on
jo aikaisemmin kirjoitettu runsaasti tavanomaisia arvosteluja, niin esitän
seuraavassa enemmänkin kirjan herättämiä ajatuksia.

Rentolan kirjan maailmat ovat ikään kuin kahdesta ääripäästä. Yhtäältä
liikutaan poliittisen eliitin ja huipputiedustelun salongeissa, ja
toisaalta taas joissakin vakoilijoiden ja Supon puuhasteluissa. Rakenne
toimii, sillä nämä maailmat eivät tarkastelukautena olleet niin kovin
kaukana toisistaan.

Mielenkiintoisinta Rentolan kirjassa ovat kuitenkin 1940- ja 1950-luvun
monet vakoilujutut, joita ennen ei ole selostettu kokonaisuutena. Rentolan
esittämistä vakoilujutuista ei kuitenkaan juuri mikään vaikuta kovin
merkittävältä Neuvostoliiton tiedonsaannin tai Suomen turvallisuuden
kannalta. Jossain tapauksessa vaatimaton ”jalkaväki” oli kuvannut jonkin
vartiotornin, jossain toisessa taas Veikko Halmeen virallisiin lähteisiin
pohjautuva selvitys Suomen taloudesta piti hankkia konspiratiivista tietä.
(Nyt muuten tiedän, miksi Turun kauppakorkeakoulun kauppaoikeuden
professori (emer.) Aimo O. Aaltonen – SDPn puoluesihteeri Aleksi Aaltosen
poika – joka kiihkeästi vihasi kansantaloustieteen professori Veikko
Halmea, nimitti tätä vieraan vallan vakoojaksi.)

Vakoilujuttuja pidettiin sisäpoliittisista syistä kovasti esillä. Oman
pikkupojan muistikuvani mukaan 1950-luvun vaalien edellä kommunisteja
tulitettiin monilla tavoin, joista kaksi oli keskeistä. Ensimmäinen näistä
oli se, että kommunistit haluavat sosialisoida kaiken, siis myös
omakotitalot ja mahdollisen auton. Toinen näistä oli se, että SKDL on
epäisänmaallinen puolue: jos se pääsee valtaan, niin maan itsenäisyys on
mennyttä. Niinpä puolue kaikin voimin koetti torjua tällaisia epäilyjä, ja
epäilyt johtivat johtivat varsin reippaisiin sisäisiin puhdistuksiin, kuten
Rentola kertoo. Kommunistien vilpittömyyteen eivät kuitenkaan muiden
puolueiden kannattajat uskoneet, vaan vakoilu meni kommunistien tiliin.

Todellisuudessa kommunistien kannattajien selkeä enemmistö oli ja oli ollut
konkreettisessa mielessä – jälleenrakennustyössä ja rintamalla – hyvinkin
isänmaallista väkeä. Kuinka suuri osa Suomen rintamajoukoissa taistelleista
oli sittemmin kansandemokraattien ja kommunistien kannattajia? Tähän ei
saatane koskaan vastausta. Joka tapauksessa osuus on saattanut olla hyvin
suuri. Kaatuneiden perusteella tiedämme, että rintamamiehet olivat koko
väestöön verratuna paitsi selvästi nuorempia niin myös selvästi työläis- ja
pienviljelijätaustaisempia. Ja 1940-luvun lopulla tehdyistä
mielipidetiedusteluista taas tiedämme, että SKDLn kannattajat olivat
keskimääräistä useammin nuoria työläismiehiä.

Tuntuu siltä, että vakoilujutut olivat hegeliläisittäin sanottuna
”mailmanhengen viekkauksia” tai kontrafinaalisia toimintoja, kuten Jon
Elster asiaa kutsuu. Eli toiminnan lopputulos on jotain muuta, kuin mihin
pyrittiin. Kontrafinaalisista toiminnoista merkittävin sodanjälkeisessä
Suomessa oli asekätkentäjuttu. Paasikiven päiväkirjamerkinnästä 28.3. 47
ilmenee, että ”kommunistien pitäisi antaa suurelle osalle meidän
kenraalejamme ja muita korkeampia upseerejamme kunniamerkki siitä, että he
ryhtyivät tähän järjettömään ja lapselliseen asekätköpuuhaan. Sillä he ovat
antaneet sillä kommunisteille hyvän aseen käteen ja tämän typerän asian
nojassa kommunistit ovat eläneet kaksi viimeistä vuotta”.

Vakoilujutut siis olivat kommunistien kannalta kontrafinaalista toimintaa.
Mielenkiintoista kuitenkin on, että vakoilujutut eivät johtaneet
kommunistien kannatuksen laskuun. Rentola ei tätä pohdi. Hän vain toteaa,
että päinvastoin SKDL nousi vuoden 1958 vaaleissa suurimmaksi puolueeksi.
Tähän on varmasti monia selityksiä mm. sosialidemokraattien hajaannus.
Mutta vähäisin ei ollut varmaankaan se, että kansa ajatteli ennen kaikkea
elintasonsa nousua, joka oli jo alkanut 1940-luvun lopulla.

Isänmaallisuus ja siitä puhuminen ei ollut vain poliittisen eliitin
ulkopoliittisista syistä kieltämä asia. Isänmaallisuus nähtiin aidosti
kansan keskuudessa asiana, joka ei ollut tuonut tavalliselle työläiselle
tai pienviljelijälle muuta kuin kärsimyksiä. Ihmiset halusivat ennen
kaikkea entistä parempaa elintasoa, ja sitä kommunistit lupasivat enemmän
kuin ketkään muut. Tämä on tietysti spekulaatiota. Mutta olisikin
mielenkiintoista, jos Rentola tai jotkut muut kävisivät kaivelemassa Suomen
Gallupin tai muiden vastaavien instanssien arkistoja, ja kertoisivat, mitä
suomalaiset pitivät tärkeinä asioina 1950-luvulla.

Mutta miksi sitten Neuvostoliitto tällaista tuki? Yksi selitys on lienee
siinä, että NKPn edustajat antoivat mielellään ohjeitä ulkomaisille
kommunisteille, mutta he tunsivat olosuhteet yleensä huonommin kuin
paikalliset kommunistit. Näin oli myös Suomessa. Niinpä vakoilujutuista
huolestuneet Ville Pessi ja Hertta Kuusinen kävivät Neuvostoliiton
suurlähetystössä valittamassa sitä, ”miksi Neuvostoliitto ei voi hankkia
sitä kiinnostavia tietoja suoraan Suomen viranomaisilta” (273). Hyvä
kysymys!

Toinen selitys saattaa olla se, että totaalitaarisissa järjestelmissä valta
ei ole niin keskitettyä kuin päältä näyttää. On monenlaisia
organisaatioita, jotka haluavat osoittaa olevansa huippuyksikköjä. Näinhän
oli myös Saksan tiedustelutoiminnassa asianlaita. Ja olihan näin myös
pienessä mittakaavassa Suomen tiedustelutoiminnassa sotien välisenä aikana,
jolloin Valpo ja armeijan tiedustelutoiminta kilpailivat keskenään.

Miksi suomalaiset sitten näihin puuhiin ryhtyivät? Varmasti jotkut
suorastaan ihanteellisista syistä, mutta myös sellaiset normaalisyyt kuin
uhkailu, kiristys ja lahjonta olivat tärkeitä. Osasyy lienee ollut Suomen
tiukka alkoholipolitiikka. Rajaseutujen miehillä oli pitkä matka vain
kaupungeissa olleisiin viinakauppoihin. Neuvostorajavartijoilla oli votkaa,
jonka saaminen vaati vain pikku palveluksia.

Rentolan kirjassa on se puute, että hän ei esittele mitenkään epookkinsa
taloudellisia oloja ja ennen kaikkea ihmisten elintason kehitystä, joilla
on varmasti ollut suuri merkitys niin eliitin politiikan tekoon kuin kansan
poliittisiin mielipiteisiin. Jossain kohdin vihjettä tähän suuntaan on. On
esimerkiksi helppo yhtyä siihen Rentolan SKP:n kaadereilta omaksumaan
näkemykseen, että innokas omakotirakentaminen vei pohjaa puolueen
toiminnalta. On ollut tapana esittää, että kommunistit epäonnistuivat
sodanjälkeisissä pyrkimyksissään. Kuitenkin eräässä päätavoitteistaan he
onnistuivat erinomaisen hyvin. Köyhän kansan elintaso kohosi erittäin
nopeasti, mutta samalla kohoaminen söi kommunistien omaa kasvualaustaa.

Rentolan tutkimus on tarkkaa arkistotyötä. Kirjan mielenkiintoisimmat
lähdearkistot eivät mielestäni kuitenkaan tässä ole entisen Neuvostoliiton
arkistot vaan kotimaiset arkistot kuten Supon arkisto. Tähän liittyy
Rintalan metodinen ote. Se on sellainen, mitä vielä vähän aikaa sitten
pidettiin auttamattomasti vanhanaikaisena. Rentola ei nimittäin pyri
malaamaan mitään suuria kaaria, vaan miltei jokainen asia, mielipide tms.
perustuu lähdekrittisesti tarkasteltuun dokumenttiin. Tästä on kuitenkin
joku poikkeus. Niin paljon kuin pidänkin 1940- ja 1950 -lukujen
roskaromaaneista, niin kuitenkin niissä käytetyn tyylin omaksuminen
historiankirjoitukseen hieman hätkähdyttää. Rentolan vakoojat nimittäin
käyttävät tummia laseja, kulkevat kaulukset pystyssä ja puhuvat matalalla
äänellä. Joka tapauksessa Rentolan aikaisemmassa aihepiiriin liittyvässä
teoksessa ”Kenen joukoissa seisot” (1994) tähän vanhanaikaiseen tyyliin voi
tutustua, ja jo silloin se ihastutti uutuudellaan.

Rentolan suhde tutkimuksensa kohteisiin on miellyttävä. Hän ei syyllistä
ketään, ei moralisoi maanpettureilla jne. Rentolan ihmiset toimivat niin
kuin toimivat, siksi että pyrkivät selviämään elämässään hyvin ja pyrkivät
myös noudattamaan tiettyjä ihanteita, jotka aika ja olosuhteet ovat
nostaneet esiin. Rentolan toimijat ovat ”aika velikultia”.