Etnologian professori Bo Lönnqvistin 152-sivuisen kirjan nimi ”Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä” on harhaanjohtava, sillä se lupaa paljon vähemmän kuin antaa. Lähes puolet kirjasta on ”leivoksen esihistoriaa”, leivän historiaa. Lukija saa tietää leivän aseman, muodot ja tehtävät Lähi-idän ja Egyptin korkeakulttuureista nykyaikaan. Samoin tulevat selvitetyksi niin karjalanpiirakoiden kuin pettuleivän tekotavatkin. Ennen kuin Lönnqvist pääsee leivokseen hän osoittaa, kuinka torttua voidaan pitää leivoksen kantaäitinä ja teknisenä edelläkävijänä.

Muotokielen vaiheiden myötä selviää, miten 1700-luvulla kokista tuli taiteilija, pasteijaleipurista muotoilija ja kondiittorista kuvanveistäjä. Lönnqvist sivuaa koko ruokakulttuurin ja gastronomian kehitystä, eikä leivos jää irralliseksi osaksi muusta kulttuurikehityksestä. Hän toteaakin: ”Saattaa olla rohkeaa – mutta kuitenkin kiehtovaa – väittää leivoksen olevan luksuksen kulttuurisen muotokielen kulinaarinen variantti.” Kirjan luettuaan voi kyllä yhtyä väitteeseen. Leivokseen päästyä moni ruokakultuurin osa-alue on tullut mielenkiintoisesti esille.

Koska ”leivoksen näyttämö on aito, oikea konditoria”, Lönnqvist esittelee kirjassaan laajalti myös eurooppalaisen ja suomalaisen kahvilakulttuurin historiaa. Juuri kahviloiden yhteydessä, mutta myös muutoinkin, kirjaa lukiessa jäi hieman epäselväksi, mikä on leivoksen historian alueellinen rajaus; välillä suomalainen, ruotsalainen ja eurooppalainen kulttuurihistoria ja leivoksen historia kulkevat rintarinnan ja välillä näkökulma on hyvin suomalainen. Tietysti periferiaan kulkeutuneen leivoksen kehityskaaret on haettava kauempaa, mutta vaikutelmaksi jää silti jonkinlainen hajanaisuus. Ruotsinkielisestä käännetyn teoksen näkökulma voisi olla tarkempirajainen.
Jos näkökulma viime kädessä on suomalaisen leivoksen historia, voi oululaisena tietysti kysyä, miksi Vaasa-Jyväskylä pohjoispuolen kahvila/leivoskulttuurista ei mainita juuri mitään, vaikka nyt jo lähes 120-vuotiaan ”Nisu- ja sokurileipomo” Antellin vaiheista on olemassa Väinö Louekarin ja Jukka Ukkolan laatima historiikkikin. Toisaalta eipä Jörn Donnerin laatima Fazerin 100-vuotisjulkaisukaan ole tarjonnut tekijälle mitään uutta tietoa hyödynnettäväksi.

Historiallisesti painottuneen kansatieteen tutkijana Lönnqvist on käyttänyt monipuolisesti arkistoainesta (perukirjoja) ja museoiden kokoelmia, sekä aikalaislähteitä ja melkoisen määrän alan kirjallisuutta. Myös vanhat keittokirjat ovat olleet Lönnqvistin lähteitä. Ensimmäisten Suomeen tulleiden keittokirjojen (erityisesti Mamsell Wargs kokbok´n) sisällön ja vaikutteiden selvittäminen ovatkin osa Leivos-kirjan monipuolista antia.

Schildtsin kustantaman Leivos-kirjan ulkoasu tukee aihetta: muotokieli on ylellistä. Runsaat ja monipuoliset kuvat ovat tasokkaita, ja graafinen suunnittelu tyylikäs. Kokonaisuus on tasapainoinen ja Lönnqvistin teksti miellyttävästi luettavaa. Lönnqvistin Leivos-kirja onkin siis mitä parhain lahjakirja. Mutta kenelle? Kenelle kirja on tarkoitettu? Kulttuurihistoriasta, estetiikasta, gastronomiasta ja ruokakulttuurista kiinnostuneille kirja on harvinaista herkkua. Ranskan-, italian- ja englanninkielisiä vastaavia ruokakulttuurin erikoisteoksia on vaikka kuinka, mutta suomenkielisiä vain harvoja. Sellaisena Lönnqvistin kirja on tervetullut lisä suomalaisiin ruokakultuurin historiaa käsittelevien kirjojen niukkaan joukkoon.