Aarne Sihvo, upseeriston outo lintu

Aseelliseen voimaan littyneet kysymykset olivat 1920-30-luvuilla näkyvä osa yhteiskunnallista keskustelua ja julkisuutta. Instituutiona sotaväki herätti jonkinlaisia intohimoja kaikissa poliittisissakin ryhmissä. Itse puolustuslaitos luonnollisesti vältteli politisoitumisen leimaa. Se katsoi tehtäväkseen täysin epäpoliittisen ”kansallisen tehtävän” suorittamisen ja pyrki virallisesti pysymään yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolella.

Saarikoski, Vesa: Keskustajääkäri Aarne Sihvo. Demokraatti ja eheyttäjä murrosaikojen asevoimissa. Näkökulma aseellisen voiman ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen itsenäistymisen murroksesta paasikiviläiseen toiseen tasavaltaan.. Suomen Historiallinen Seura, 1997. 421 sivua. ISBN 951-710-066-3.

Aseelliseen voimaan littyneet kysymykset olivat 1920-30-luvuilla näkyvä osa yhteiskunnallista keskustelua ja julkisuutta. Instituutiona sotaväki herätti jonkinlaisia intohimoja kaikissa poliittisissakin ryhmissä.

Itse puolustuslaitos luonnollisesti vältteli politisoitumisen leimaa. Se katsoi tehtäväkseen täysin epäpoliittisen ”kansallisen tehtävän” suorittamisen ja pyrki virallisesti pysymään yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolella. Vaikka upseerien kuuluminen poliittisiin puolueisiin kiellettiin jo 1918, ei yhteiskunnallisesti suuntautunutta ajattelua voitu kahlitakaan. Siksi puolustuslaitoksen kytkeytyminen muuhun yhteiskuntaan on historiatieteellisesti tärkeä kysymys.

Aseellinen voima ja yhteiskunta

Kun Vesa Saarikosken väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa marraskuussa 1997, tarkentui kuva aseellisen voiman ja yhteiskunnan suhteesta sotien välisessä Suomessa merkittävästi. Tutkijan näkökulmana aiheeseen on jääkäri, kansanedustaja ja jalkaväen kenraali Aarne Sihvo. Väitöskirjassaan Saarikoski sijoittaa 1920-luvun johtavan jääkäriupseerin poliittis-yhteiskunnalliseen kehikkoon, osaksi sotaväen sisällä vellonutta monimutkaista ja -ulotteista poliittista kamppailua.

Tällaisen tutkimuksen toteuttamiseen Aarne Sihvo on poikkeuksellisen hedelmällinen kohde. Olihan hän lyhytaikaisena edistyspuolueen kansanedustajana ja parlamentaarisen demokratian vankkumattomana kannattajana jopa avoimen poliittinen henkilö. Yhteiskunnalliset kysymykset olivat kuuluneet hänen sotilasuraansa jo jääkäriajoista lähtien. Saksassa Sihvo otti aktiivisesti kantaa ruotsinkielisen jääkärijohdon ja suomenkielisten rivijääkärien konfliktiin. Jääkäripataljoonassa muhinut kieliriita ja sosiaalisesta taustasta johtuneet ongelmat loivat Saarikosken mukaan pohjan Sihvon tiukalle kielipoliittiselle asenteelle.

Aarne Sihvo oli keskeinen hahmo myös sotaväen sisäisissä konflikteissa 1920-luvulla. Vuosikymmenen puolivälissä sotaväessä käytiin jääkäriupseerien ja vanhan Venäjän armeijan tsaarinupseerien valtataistelu. Välienselvittely päättyi jääkärien voittoon. Tsaarinupseerit syrjäytettiin armeijan johtopaikoilta ja Sihvosta tuli ensimmäisenä jääkärinä sotaväen päällikkö vuonna 1926.

1920-luvun lopulla Sihvoa piti julkisuuden valokeilassa ns. Laukolain juttu. Tämä kahden upseerin eroamisoikeutta käsitellyt tapaus oli sinällään vähäpätöinen, mutta kun sen ympärille kietoutuivat armeijan henkilökiistat, kielipolitiikka ja annos puoluepolitiikkaa, oli seurauksena pitkällinen oikeudenkäyntien sarja. Tapaus olikin oiva esimerkki armeijan politisoitumisesta 1920-luvulla.

Huipuille poliittisella nosteella

Sihvon sotilaallisen uran huippuhetketkin Saarikoski selittää poliittisella nosteella. Vuoden 1918 sodan päätyttyä Karjalan vapauttaja -Sihvo oli valtakunnan ykkössankari. Hänet nosti jalustalle erityisesti valkoinen, tasavaltalainen ja suomenkielinen keskiluokka, joka oli selvinnyt voittajana itsenäistymisvaiheen konflikteista. Sankarin viitta sopi Sihvolle paremmin kuin ruotsinkieliselle ja elitistiselle Mannerheimille.

Sotaväen päällikkönä ja puolustusvoimain komentajana Aarne Sihvo toimi 1926-33 ja 1946-53. Molemmilla kerroilla hän oli myös poliittinen valinta, jonka vallinnut poliittinen ilmapiiri nosti sopivimmaksi virkaan. Vuonna 1926 Sihvon vaakakupissa painoi jääkäriys ja suomenkielisyys. Vasemmistollekaan hän ei ollut ehdottoman vastenmielinen, tunnettiinhan Sihvo maltillisena demokraattina.

Jatkosodan jälkeen demokraatin maine kääntyi jälleen voitoksi. Sihvon poliittista arvoa nosti myös sivussaolo eturivin sotajohdosta. Tällaista ehdokasta valvontakomissiokaan ei vastustanut, vaan Sihvo sai luotsata puolustusvoimat Pariisin rauhansopimuksen jälkeiseen aikakauteen.

Upseeriston outo lintu

Ajoittaisista poliittisista nosteista huolimatta Aarne Sihvo oli suomalaisen upseeriston outu lintu. Sihvo halusi tiukentaa jopa aseellisen voiman parlamentaarista valvontaa ja alistaa suojeluskunnat osaksi sotaväkeä. Sihvon ammattikunnassa tämä oli poikkeuksellista. Yleensä sotilaat näkivät sotaväen yhteiskunnan ja parlamentaarisen demokratian yläpuolella olevana eristäytyneenä linnakkeena. Erityisesti ”puoluepoliittiset lehmänkaupat” tuomittiin kokonaisuuden eli valtakunnan puolustuksen kannalta turmiollisina.

Todellisessa tulikokeessa Sihvon demokraattisuus oli sisäpoliittisesti vaikealla päällikkökaudella 1926-33. Mäntsälän kapinan aikaankin hänet tunnettiin ehdottoman antilapualaisena ståhlbergilaisen tasavallan kannattajana. Edes sympatioita ei Sihvolta kapinallisille herunut.

Keskeinen osa Aarne Sihvon ståhlbergilaisuutta oli toiminta sisällissodan aiheuttaman kahtiajaon umpeen kuromiseksi. Esimerkikisi kansanedustajana ollessaan hän kannatti kansalaisoikeuksien palauttamista vapautetuille punavangeille. Saarikosken mukaan Sihvon eheyttämispolitiikan motiivit olivat täysin puolustukselliset. Tavoitteena oli Suomen puolustuksen tehostaminen. Tällainen ajatus ei luonnollisesti kestänyt kansallista kahtiajakoa. Osa Sihvon eheyttämisajattelua kansanmiliisiarmeija, jota hän kannatti asevelvollisarmeijan sijaan vielä 1920-luvun alussa. Miliisiarmeijan kannatuksella oli Suomessa keskusta-vasemmistolainen leima.

Sihvon kohdalla poliittinen noste lakkasi kannattamasta 1930-luvun alussa. Laajan painostuksen takia hän joutui lopulta eroamaan sotaväen päällikön paikalta. Eron jälkeen Sihvo ajautui sivuun eturivin sotilasjohdosta. Sota-ajan väestönsuojelupäällikkönä ja päämajan ilmasuojelukomentajana hän ei enää noussut kansallissankariksi, kuten vuoden 1918 Karjalan rintamalla.

Sivunäyttämölläkin Sihvo piti oman roolinsa. 1930-luvulla Sihvo poikkesi upseerien valtavirrasta kannattamalla holstilaista Kansainliittoon ja länsivaltoihin suuntautunutaa ulkopolitiikkaa. Ahvenanmaan linnoitushankkeillekaan hän ei lämminyt, vaan halusi puolustuksen pääpainon korostetusti kotimaakuntaansa Karjalaan. Välirauhan aikana Sihvo peräsi parlamentaarisempaa otetta ulkopoliittiselle eliitille luisuneeseen päätöksentekoon.

Omapäinen Sihvo keräsi sotilasurallaan tasaiseen tahtiin vihamiehiä kollegoistaan. Näiden kirjallista tuotantoa ja kirjeenvaihtoa Saarikoski käyttää oivallisesti Sihvon esittelyyn. Näin kuva Sihvosta terävöityy ja hänen asemoimisensa osaksi ammattikuntaansa helpottuu. Aarne Sihvon sotilasuran tärkeimmäksi vastavoimaksi Saarikoski nostaa C.G.E.Mannerheimin. Vuoden 1918 sodan sankareiden mielipiteet menivät ristiin lähes kaikissa keskeisissä poliittisissa ja ammatillisissa kysymyksissä.

Arvokas aihe, ongelmallinen rajaus

Saarikoski on rajannut tutkimuksestaan pois Sihvon puolustusvoimain komentajakauden 1946-53. Tätä hän esittelee teoksensa epilogissa. Aseellisen voiman ja yhteiskunnan suhteen – siis työn varsinaisen tutkimusproblematiikan – kannalta kyseinen aikakausi oli erityisen mielenkiintoinen. Vaikka rajaus on työekonomisesti perusteltu, on se kuitenkin hieman väkinäinen. Jos yli 40 sivun epilogi on tutkijan mielestä välttämätön, ei tutkimuksen rajaustakaan voi pitää täydellisesti onnistuneena. Myös tutkimuksen kaksi eri alaotsikkoa – kannessa ja nimikesivulla omansa – ihmetyttää. Laajankaan väitöskirjan puristaminen pääotsikkoon ja yhteen alaotsikkoon ei luulisi olevan mahdotonta.

Kaikesta huolimatta Vesa Saarikosken väitöskirja kirkastaa huomattavasti sotalaitoksen ja yhteiskunnan usein valonarkaa suhdetta. Aarne Sihvon ja muun jääkärisukupolven sijoittaminen yhteiskunnalisiin ja poliittisiin yhteyksiiinsä on Saarikosken työn keskeinen ansio. Jääkärit olivat tunnetusti suoran toiminnan miehiä. Suomen itsenäistyminen jääkäriliikkeen ja vapaussodan kautta oli perustellut heille suoran toiminnan oikeutuksen. 1920-30-luvuilla he olivat parhaassa toimintaiässään. Olisi naiivia olettaa, että heidän tarmonsa olisi tällöin kohdistunut pelkästään ammatillisiin kysymyksiin, ohi kaikkien yhteiskunnallisten ulottuvuuksien.

Vesa Saarikosken kuvaus 1920-30-luvun yhteiskunnallisesta ja poliittisesta elämästä on monipuolinen ja uskottava. Aarne Sihvo ja koko puolustuslaitos niveltyvät siihen luontevasti.
Petteri Mäkinen

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *