Kiovan Rusista Putinin erikoisoperaatioon

Nyky-Ukrainan alueella asuneesta väestä on tietoa jo 500-luvulta eaa, jolloin Herodotos kertoi seudun skyyteistä. 900-luvulta lähtien alueen kehitystä voidaan seurata historiallisista lähteistä. Itä-Euroopan historian tuntija Johannes Remy kertoo tästä kehityksestä kirjassaan Ukrainan historia. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi Krimin valloituksen jälkeen 2015; tänä vuonna siitä on ilmestynyt uudistettu laitos. Kirja antaa taustaa sekä Krimin valtaukselle että Venäjän ja Ukrainan sodalle.    

Remy, Johannes          : Ukrainan historia. Gaudeamus, 2022. 330 sivua. ISBN 978-952-345-177-3.

Venäjän suorittama Krimin valtaus vuonna 2014 aiheutti maailmalla ja myös Suomessa kirjojen tulvan, kun tietokirjailijat ryhtyivät valaisemaan aihepiirejä, jotka liittyvät Ukrainan ja Venäjän keskinäisiin suhteisiin sekä maiden väliseen sotaan. Useita teoksia on arvosteltu myös Agricolassa.

Pamfletissaan Info-sota (2015) sotatieteilijä Saara Jantunen tarkastelee Venäjän levittämää disinformaatiota. Anne Applebaum puolestaan esittelee stalinismin karmeita vuosia kirjassaan Punainen nälkä (2018). Arto Luukkasen teos Suomi hajoavan imperiumin sylissä (2019) kertoo oikeastaan enemmän Ukrainasta kuin Suomesta. Markus Leikola valaisee käynnissä olevaa Ukrainan ja Venäjän välistä sotaa sekä sen taustoja Sodan ja rauhan kronikassaan (2022), ja Mika Kulju paneutuu Ukrainan presidentin elämään teoksessaan Volodymyr Zelenskyi – koko tarina (2022). Jo aikaisemmin ilmestyneistä kirjoista kannattaa mainita Jukka Korpelan Kiovan Rusj, Keskiajan eurooppalainen suurvalta (1990). Myös Laura Kolben artikkeli Ukraina – suuri tuntematon? (2022) saattaa kiinnostaa.

Johannes Remy on Helsingin yliopiston Itä-Euroopan historian dosentti. Hänen erikoisalaansa ovat 1700- ja 1800-lukujen Ukraina, Venäjä ja Puola. Hän opettaa historiaa Wilfrid Laurier -yliopistossa Waterloon kaupungissa, Kanadan Ontariossa. Kuva: Twitter.

Johannes Remyn Ukrainan historia täydentää hienosti mainitsemieni teosten antamaa kuvaa avatessaan menneisyyden tapahtumien pitkän jatkumon Kiovan Rusista 800- ja 900-luvun taitteesta Venäjän ”sotilaalliseen erikoisoperaatioon”. Remy kertoo kasakoista, kansallisen liikkeen synnystä, jatkuvista sodista, itsenäistymisestä sekä valtiollisista ja poliittisista muutoksista. Teoksen painopiste on 1900- ja 2000-luvun tapahtumissa. Krimistä tekijä kirjoittaa useissa yhteyksissä – ilmestyihän kirjan ensimmäinen painos kohta venäläisten vallattua niemimaan.

Kuten Remy toteaa, sosiaalihistoria, arkipäivän historia sekä naisten ja lasten historia jäävät kirjassa vähälle. Elinkeinoistakin hän kirjoittaa niukasti. Väestötietoja hän mainitsee siellä täällä, mutta ei esitä systemaattisia tilastoja tai taulukoita. Koulutuksen muutokset tulevat esille useissa paikoissa lähinnä opetuskielen kannalta. Taiteet jäävät syrjään lukuun ottamatta kirjallisuutta, jolla oli tärkeä osa kansallisen heräämisen yhteydessä. Ehkä tekijä kirjoittaa vähälle jääneistä aiheista enemmän tulevaisuudessa.

Remyn Ukrainan historia ei ole laiskan lukijan kirja, sillä sen päälukujen eikä kirjan lopussa ole yhteenvetoja, joiden avulla saisi helposti käsityksen kirjan sisällöstä. Tiivis teksti on luettava kokonaan ja sulatettava itse, mikä voi vaatia aikaa, sillä Ukrainan historiassa on uskomaton määrä uskomattomia käänteitä. Selkeän kokonaiskuvan muodostaminen maan ja kansan menneisyydestä ei onnistu tässä arvostelussakaan.

Teoksen kantta komistaa osa Ilja Repinin (1844–1930) riehakkaasta maalauksesta Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (1878–1891). Kuva liittyy kasakoiden merkittävään osaan Ukrainan historiassa ja kansanperinteessä. Muita, mustavalkoisia kuvia kirjassa on yli 20. Niiden joukossa on miniatyyriä, muotokuvaa, julistetta, piirrosta, postikorttia ja katutaidetta sekä valokuvia viime vuosikymmenien keskeisistä poliitikoista, tapahtumista, paikoista ja maisemista. Kaikkien valokuvien kuvausvuotta ei valitettavasti ole mainittu.

Mustavalkoisia karttoja Ukrainan historiassa on viisi. Ne esittävät Ukrainan alueita 1572, 1709, 1815, 1918 ja 2014. Salla Jokela ja Hannu Linkola vastaavat niistä. Tuorein kartta kirjan alussa peittää koko aukeaman; muut kartat ovat sivua pienempiä. Valitettavasti kartat ovat ylimalkaisia ja vesistöt erottuvat kaikissa kartoissa turhan himmeinä, eikä vuosien 1918 ja 2014 karttoihin ole merkitty lainkaan maan- ja rautateitä.

Kirjan loppuun sijoitettu aikajana kattaa Ukrainan historian tärkeät tapahtumat 880-luvulta helmikuuhun 2022. Se auttaa lukijaa hahmottamaan tapahtumien seuraantoa ja tarkistamaan keskeisten tapahtumien ajankohtia. Pikasilmäyksellä huomasin, ettei siinä ollut Krimin sodan vuosia eikä Venäjän lokakuun vallankumousta. – Sattuuhan sitä! – Hakemisto puolestaan helpottaa löytämään kiinnostavia henkilöitä, kaupunkeja, konferensseja, maantieteellisiä alueita, taisteluja, rauhoja ja sopimuksia koskevat sivut, mutta valitettavasti siinä ei ole asiasanoja. Harmikseni en löytänyt siitä myöskään poliittisia puolueita, sanomalehtiä enkä edes Maidanin aukiota. Kirjallisuusluettelokin on valitettavan suppea: vain 25 englannin-, ukrainan- ja venäjäkielistä julkaisua, jotka eivät suurta yleisöä kiinnostane. Vaikkapa alussa mainitsemani teokset sekä muitakin laajalle lukijakunnalle tarkoitettuja julkaisuja olisi voitu mainita lisälukemisena.

Vaikka huomauttelen tässä kirjan puutteista, en valita kirjan kielestä. Remy kirjoittaa huoliteltua ja sujuvaa asiaproosaa. Hänen kerrontansa on asiallista ja selkeää, eikä hän sorru kapulakieliseen mongerrukseen tai turhiin muotisanoihin. Kiitos!

[Jos Ukrainan historia ei sinua erityisesti kiinnosta, tämän jutun lukeminen kannattaa lopettaa tähän.]

KIOVAN RUSISTA SE ALKOI

Ukrainalaisten juuret ulottuvat yli tuhannen vuoden taakse Kiovan Rusiin, ensimmäiseen järjestäytyneeseen itäslaavilaiseen valtioon, jonka kausi kesti 800-luvun lopulta 1200-luvulle. Valtion keskus oli Dneprin varrelle syntynyt Kiovan kaupunki. Valtakuntaa näkee kutsuttavan myös Venäjän Rusiksi, mutta Remy suosittelee käytettävän Kiovan Rusia.

Kiovan Pyhän Sofian katedraali valmistui vuonna 1037. Se jäljittelee Konstantinopolissa, nykyisessä Istanbulissa sijaitsevaa Hagia Sofiaa. Kuva: Wikimedia Commons.

Kiovan Rus oli laaja. Se ulottui Kiovan ympäristöstä Laatokalle ja Volgan yläjuoksulle asti. Läntisimpänä ja eteläisimpänä asustivat ukrainalaiset, joita kirjallisuudessa kutsutaan usein vähävenäläisiksi. Heidän pohjoispuolellaan asuivat valkovenäläiset sekä itä- ja koillispuolellaan (iso)venäläiset. Kiovan Rusissa ei ollut havaittavissa mitään erillistä ukrainalaista, valkovenäläistä tai venäläistä kansallistunnetta.

Kiovan ruhtinas Vladimir Pyhä (hall. 980–1015) otti 988 kasteen ja samalla ortodoksisen uskonnon koko valtakunnan uskonnoksi. Näin asukkaita yhdisti myös bulgarian kieleen perustuva kirkkoslaavi. Valtakunta alkoi kuitenkin hajota 1100-luvulta alkaen, kun se jakautui useisiin ruhtinaskuntiin, ja idästä vyöryneet mongolit valloittivat sen 1240.

1300-luvulla Puola ja Liettua levittäytyivät Itämeren piiristä voimakkaasti kaakkoon. Puola valloitti 1349 Lvivin ja liitti Galitsian eli nykyisen Länsi-Ukrainan alueisiinsa. – Galitsian ukrainalaisia asukkaita sanottiin ruteeneiksi. – Liettua puolestaan otti koko Valko-Venäjän alueen ja suurimman osan nykyistä Ukrainaa haltuunsa, ja sen valta ulottui viimeistään 1362 Kiovaan asti. Vuodesta 1386 lähtien Ukrainan alueet olivat Puolan ja Liettuan alaisia. Vuonna 1569 suurin osa Ukrainasta liitettiin Puolaan.

Puola-Liettuan herruus kesti 1300–1500-lukujen ajan. Ukrainalaiset olivat ortodokseja, mutta paljon läheisemmässä kosketuksessa länsieurooppalaiseen kulttuuripiiriin kuin Moskovan Venäjä. Roomalaiskatolisuuden vaikutuspiirissä ortodoksit tunnustivat 1595 Brestin kirkolliskokouksessa paavin kirkkonsa pääksi. Nämä kreikkalaiskatoliset saivat silti pitää hierarkiansa ja kirkkoslaavinkieliset seremoniansa. Kiovan metropoliitan johtama ortodoksinen kirkko puolestaan kuului Konstantinopolin patriarkaattiin. – Kreikkalaiskatolista kirkkoa sanotaan myös uniaattikirkoksi, ja se on nykyisin Länsi-Ukrainan suurin uskontokunta; idempänä ortodoksisuus on valtauskonto.

KASAKAT

Remy kirjoittaa paljon kasakoista (ukr. kozak, sana tataarilaista alkuperää), sillä heidän historiallaan ja heistä kertovilla myyteillä on tärkeä osa ukrainalaisen identiteetin muotoutumisessa. Kasakoiden sotilasjoukko alkoi muodostua 1400-luvulla Dneprin alajuoksun harvaanasutuille alueille, Puola-Liettuan ja Krimin kaanikunnan väliselle ei-kenenkään maalle. Sinne hakeutui talonpoikia, rikollisia ja aatelisiakin – ihmisiä, jotka jostakin syystä pakenivat tilanherroja tai viranomaisia. Kun maaorjuus vakiintui Puola-Liettuassa 1400- ja 1500-luvun vaihteessa, paljon talonpoikia liittyi kasakoihin.

Merkittävin kasakkayhteisö, Zaporožjen sotajoukko, muodostui Dneprin alajuoksulle Zaporožjen linnoitukseen. Se ja muutkin kasakkayhteisöt tunnustautuivat periaatteessa Puola-Liettuan hallitsijan alamaisiksi. Mutta ne eivät hyväksyneet maaorjuutta ja vaativat jäseniltään ortodoksista uskontoa. Yhteisössä elävät miehet eivät saaneet avioitua, mutta ulkopuolella asuvat kasakat saattoivat perustaa perheen.

Paikallishallintonsa kasakat järjestivät Puola-Liettuan aatelisdemokratian mukaisesti: päätöksiä tehtiin huutoäänestyksellä yhteisön yleiskokouksessa, radassa, ja johtajaksi valittiin ensin atamaani, sitten hetmaani. Omapäiset kasakat liittoutuivat milloin Puolan tai Venäjän, milloin Krimin tataarien tai Osmannien valtakunnan kanssa, ja suuntasivat ryöstö- ja sotaretkiään eri suuntiin. Puola halusi nuo sotajoukkoina käyttökelpoiset miehet tiiviimmin alaisuuteensa. 1570-luvulla laadittiin ensimmäiset kasakoiden luettelot, ja Puolan kuningas myönsi rekisteröidyille kasakoille etuoikeuksia, mm. valtion palkan ja vapautuksen paikallisten viranomaisten käskyvallasta.

Uskonnolliset ristiriidat, karkailevat talonpojat ja rekisteröimättömät kasakat kasvattivat jännitteitä alueella. 1590-luvun alussa zaporožjelaiset nousivat kapinaan Puola-Liettuaa vastaan, ja ajoittaisesta yhteistoiminnasta huolimatta yhteenottoja syntyi vähän väliä. 1648 alkaneessa sodassa kasakoita johti hetmaani Bohdan Hmelnytsky (1596–1657), joka liittoutui tataarien kanssa ja nosti talonpojatkin kapinaan. Sota oli julmaa molemmin puolin. Sen aikana kasakat lienevät tappaneet 18 000–20 000 aatelistiloilla työskennellyttä juutalaista vuokraviljelijää. 1654 Hmelnytsky liittoutui Venäjän kanssa, ja Perejaslavin sopimuksella Hetmanaatti siirtyi Moskovan alaisuuteen ja ”kaksi veljeskansaa yhdistyivät ikuisiksi ajoiksi”. – Venäläiset ovat vedonneet sopimukseen vielä tällä vuosituhannella.

Ukrainalaiset arvostavat hetmaani Bohdan Hmelnytskyä ukrainalaisen valtion perustajana, venäläiset taas Ukrainan ja Venäjän välisen yhtenäisyyden palauttajana. Hänen kuvansa on Ukrainan 5 hryvnian setelissä. Kuva: Wikimedia Commons.

Levottomuudet jatkuivat Venäjän yhteydessäkin, vaikka Venäjä ja Puola solmivat 1667 välirauhan ja 1686 ”ikuisen rauhan”. Rauhoissa kasakoiden alueita liitettiin vaihtelevasti Puolan ja Venäjän yhteyteen. Osmanien valtakuntakin havitteli eteläisiä alueita. Venäjän-yhteyden tiivistyessä Ukrainan ortodoksinen kirkko liittyi Moskovan patriarkaattiin.

Puola–Liettuan kasakkayhteisöjen lisäksi oli kolme Venäjän alaista autonomista kasakka-aluetta: Hetmanaatti Dneprin alajuoksun itäpuolella Kiova keskuksenaan, Zaporožjen sotajoukko ja Sloboda-Ukraina nykyisen Harkovan seudulla. – Sloboda-Ukraina (sloboda, svoboda, vapaus) sai alkunsa, kun tyytymättömiä kasakoita ja talonpoikia pakeni 1630-luvulta lähtien Puola-Liettuasta Venäjän puolelle. Vaikka tsaari myönsi alueelle rajoitetun autonomian ja joitakin etuoikeuksia, kasakat haaveilivat Venäjästä irtautumisesta.

Sloboda-Ukrainan hetmaaniksi valittiin 1687 Venäjän tuella Ivan Mazepa. Hän taisteli tsaarin rinnalla Osmanien valtakuntaa vastaan, mutta pyrki irtautumaan Venäjästä. Suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikana hän liittoutui Ruotsin Kaarle XII:n kanssa. Kun Pietarin joukot löivät ruotsalaiset ja kasakat Pultavan taistelussa 1709, sekä Kaarle että Mazepa pakenivat osmanien puolelle, missä Mazepa pian kuoli.

Ivan Mazepa (n. 1640–1709) on monille ukrainalaisille sankari ja itsenäisen Ukrainan esitaistelija, venäläisille taas moraalisesti ala-arvoinen petturi. 1800-luvulla hänen hahmonsa innoitti englantilaisia, ranskalaisia, puolalaisia ja venäläisiä kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Pjotr Tšaikovski sävelsi hänestä oopperan 1884. – Mazepan kuva on Ukrainan 10 hryvnian setelissä. Kuva: Wikimedia Commons.

Kasakoiden asema Venäjän yhteydessä heikkeni jatkuvasti 1700-luvun kuluessa. – 1764 Katariina II lakkautti hetmaanin viran ja 1765 Sloboda-Ukrainan kasakkarykmenttien itsehallinnon. – 1775 venäläiset tuhosivat Zaporožjen kasakkakeskuksen. – Puolan jakojen yhteydessä Puolan kasakka-alueet joutuivat eri valtakuntiin: 1772 Itä-Galitsia liitettiin Itävaltaan, 1793 osa Dneprin länsirannasta liitettiin Venäjään ja 1795 Venäjä otti loputkin Dneprin länsirannasta hallintaansa.

Mitään kansallista yhteenkuuluvuutta ei ukrainalaisilla vielä 1600- ja 1700-luvulla ollut, eikä ukrainalaisista puhuttu, vaikka ukrainaksi sanottiin vähävenäläisten asuinaluetta eli Puolan valtakunnan rajamaata Kiovasta Pultavaan. Kasakkasotien aikana Ukraina esiintyi kasakoiden hallitseman alueen nimenä, ja hetmaania voitiin sanoa ”Ukrainan Hetmaaniksi”. Hetmanaatin asukkaista käytettiin nimitystä russkij, mutta venäläisistä nimitystä moskal. Vasta 1800-luvulla Ukraina tuli koko vähävenäläisten asuinalueen yleiseksi nimeksi.

KANSALLINEN TIETOISUUS HERÄÄ

Remy tarkastelee ukrainalaisten kansallisen tietoisuuden heräämistä tsekkiläisen historioitsijan, Miroslav Hrochin, nationalismin kolmivaiheteoriaan nojaten. Tämän mukaan Itä-Euroopan valtiottomien kansakuntien kansalliset liikkeet syntyivät pienen koulutetun eliitin parissa laajeten poliittiseksi joukkoliikkeeksi. Aluksi toiminta oli vain pienen älymystöpiirin harrastus – historian, kansanperinteen ja kielen tutkimusta. Toisessa vaiheessa kansallismieliset alkoivat levittää näkemyksiään laajalle yleisölle. Kansakunta syntyi vasta sitten, kun kansallinen liike sai laajaa kannatusta. – Ukrainasta löytyy yhtymäkohtia Suomen kansalliseen heräämiseen.

Ukrainalainen nationalismi syntyi kasakka-autonomian kannatuksen pohjalle 1800-luvun alussa. Koska Itä- ja Länsi-Ukrainan kehitys kulki eri tahtiin, Remy tarkastelee niitä erikseen. Idässä herääminen käynnistyi aiemmin, mutta länsi meni pian ohi. Venäjän alueella ukrainalaismielinen tutkimus alkoi viimeistään 1820-luvulla ja aluksi jopa tuettiin akateemista paikallisen kulttuurin, perinteen ja kansanelämän harrastusta. Idässä kansallismielisyyden levittämisen vaihe osui 1840-luvulle ja joukkoliikevaihe vuoden 1917 vallankumouksen aikaan. Itävallan alueella liikehdintä alkoi 1830-luvulla, kansallisen agitaatio 1848 ja joukkoliike 1900-luvun alussa. Idässä älymystö oli yleensä maallisen yliopistokoulutuksen saanutta aatelia, lännessä kreikkalaiskatolista papistoa.

Ukrainan nykyinen sinikeltainen lippu on alkujaan ruteenien eli Galitsian ukrainalaisten pääneuvoston, Holovna Ruska Radan käyttöön ottama tunnus. Neuvosto, johon kuului enimmäkseen pappeja, perustettiin 1848, ja se johti kansallista järjestäytymistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Kansallisessa heräämisessä kirjailijoilla oli suuri merkitys, ja Remy kertoo myös paljon ukrainankielisen kirjallisuuden historiasta. Ukrainaa väitettiin usein puolan tai venäjän murteeksi, ja se oli pitkään vain puhuttua paikalliskieltä, kunnes Ivan Kotljarevskyn ukrainankielinen Enejida-runoelma ilmestyi 1798 ja kirjakieli syntyi. Venäjällä teoksia ilmestyi ukrainaksi ensin harvakseltaan, mutta 1830-luvulla julkaisutoiminnasta tuli säännöllistä. 1860-luvulla kirjoja ilmestyi jo 20–30 vuodessa. Ruteenien julkaisutoiminta tuli vuosisadan lopulle asti tuli itäisen perässä. Ensimmäisen omakielisen kirjan ruteenit saivat vasta 1835 Wienissä painettuna.

Kansallisista aktivisteista monet olivat yliopistoväkeä. Vaikka Harkovan yliopisto (per. 1804) oli venäjänkielinen, siellä harjoitettiin ukrainan kielen, historian ja kansanperinteen tutkimusta. Ajatus ukrainasta erillisenä kielenä ja ukrainalaisista erillisenä kansakuntana esitettiin jo 1820- ja 1830-luvulla. Alussa tutkijat olivat lojaaleja keisarikunnalle, mutta kansankielen aseman parantaminen kohdistui väistämättä venäjän käyttöä vastaan.

Ukrainalaisaktivismia harrastettiin myös Pietarissa. Siellä toimineisiin kansallisiin aktivisteihin kuului mm. kaksikielisen runoilija Taras Sevtšenko (1814–­1861). Hän oli alkujaan ukrainalainen maaorja, jonka taiteellinen lahjakkuus teki vaikutuksen Pietarin älymystöön ja taiteilijapiireihin, niin että nämä keräsivät rahat ja ostivat hänet vapaaksi. Taideopintojen jälkeen Sevtšenko hankki elantonsa taidemaalarina ja runoilijana. Hän käytti historiallisissa runoissaan tietoisesti ukrainankieltä tehden synteesin ukrainan murteista, kirkkoslaavista sekä aikaisempien kirjailijoiden kielestä. Hän rohkeni esittää myös Venäjän vastaisia poliittisia ajatuksia.

Entinen maaorja, runoilija Taras Sevtšenko perusti yhdessä pietarilaisten ystäviensä kanssa 1840-luvulla ensimmäisen ukrainalaisen kansallismielisen järjestön, Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen slaavilaisen salaseuran. – Taiteilijan omakuva. Kuva: Wikimedia Commons.

Galitsiassa ruteeneja innosti kansalliseen liikehdintään tšekkien ja slovakien liike sekä Venäjältä saatu ukrainankielinen kirjallisuus. 1830-luvulla Lvivin pappisseminaarissa muodostui kansallismielinen Ruska trijtsja (Ruteenikolmikko), joka  pyrki tekemään puhutusta kansankielestä kirjakielen. Ensimmäinen kansallinen joukkoliike, Holovna Ruska Rada (Ruteenien pääneuvosto), syntyi 1848. Siihen kuului etupäässä pappeja. Neuvosto julisti ruteenien olevan samaa kansaa kuin Venäjän ukrainalaiset ja pyrki nostamaan oman kielen hallinnon ja koulutuksen kieleksi. Galitsiassa julkaistiin ruteeniksi painettua sanomalehteä, Zorja Halytskaa (Galitsian aamunkoitto), vuosina 1848–1857.

KANSALLISMIELISYYS VOIMISTUU

Ukrainalaisten kansallinen liike voimistui 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta Venäjän tukahduttamistoimetkin voimistuivat samaan aikaan. Ensimmäinen ukrainankielinen aapinen painettiin 1856, ja 1857 ilmestyi ensimmäinen romaani ukrainaksi – Panteleimon Kulišin (1819–1897) Tšorna rada (Rahvaan kasakkakokous). Kaunokirjallisia tekstejä julkaistiin myös kaksikielisessä Osnover (Perusta) -lehdessä, joka ilmestyi 1861–1862. Kiovassa kansallismieliset opiskelijat käsittelivät talonpoikien aseman kohentamista ja Ukrainan itsenäisyyttä käsin kopioidussa lehdessä Samostajne slovo (Itsenäinen sana, 1861). 1860-luvun alussa ukrainaksi julkaistua kansanvalistuskirjallisuutta luettiin laajalti. Uusi Testamenttikin painettiin ukrainaksi 1869–1871. Mutta jo 1876 Venäjä kielsi julkaisemasta ukrainaksi muuta kuin kaunokirjallisuutta ja historiallisia dokumentteja. Jopa lastenkirjallisuus kiellettiin 1895. Ja hallinnon ote tiukkeni yhä.

Ensimmäinen ukrainankielinen naiskirjailija Marko Vovtšok alias Maria Vilinska (1833–1907) ehti kirjoittaa realistisia novelleja ja romaaneja 1850- ja 1860- luvulla, ennen valtion tukahduttamistoimien kiristymistä. Myöhemmin hän kirjoitti venäjäksi. Hänen aiheenaan olivat useimmiten talonpojat maaorjuuden loppuvaiheessa. Ivan Netšni-Levytsky (1838–1918) kuvasi romaaneissaan talonpoikia, maanomistajia, keskitason aatelisia ja kansallisen liikkeen toimijoita. Hän kiersi sensuuria julkaisemalla kirjansa Itävallassa.

1900-luvun vaihteen ukrainalaisista kirjailijoista huomattavin oli Lesja Ukrajinka (1871–1913), alias Larysa Kosats-Kvitka. Hänen runojaan ja näytelmiään julkaistiin Itävalta-Unkarin puolella. Ukrainalaisen patriotismin lisäksi hän otti aiheita antiikin mytologiasta. Ukrajinkan kuva koristaa 200 hryvnian seteliä. Kuva: Wikimedia Commons.

Dosentti Myhailo Drahomanov (1841–1895) teki nationalismista 1800-luvun lopulla poliittisen yhdistämällä sen sosialismiin ja vallankumouksellisuuteen. Hän piti talonpoikia tärkeimpänä ja vallankumouksellisena riistettynä luokkana. Hän ehti paeta ulkomaille, ennen kuin hänet karkotettiin. Kirjassaan Vilna spilka (Vapaa liitto, 1884) hän ehdotti Venäjälle liittovaltiomallista perustuslakia. Teoksen aatteet vaikuttivat ukrainalaisten kansalliseen liikkeeseen sekä idässä että lännessä.

POLIITTISET PUOLUEET SYNTYVÄT

Venäjän Ukrainassa opiskelijat ja nuoren polven älymystö perustivat 1891 runoilija Taras Sevtsenkon muistoksi kumouksellisen Tarasilaisen veljeskunnan (Bratztvo tarasivtsiv), joka vastusti Venäjän hallitusta ja itsevaltiutta. Sen poliittisena tavoitteena oli muuttaa Venäjä ja Itävalta liittovaltioiksi ja tehdä Ukrainasta usean autonomisen yhteisön kokonaisuus. Veljeskunnan toiminta päättyi 1898 pidätyksiin, mutta sitä jatkoi ensimmäinen kansallismielinen, Ukrainan itsenäisyyttä tavoitellut puolue, Revoljutsijna ukrajinska partija (RUP, Vallankumouksellinen ukrainalainen puolue, 1900). Puolueen jäsen, Mykola Mihnorsky, vaati Karpaateilta Kaukasukselle ulottuvaa valtiota, joka olisi suurempi kuin ukrainalaisten silloiset alueet ja sulkisi Venäjältä pääsyn Mustallemerelle.

Kansallista asiaa ajavia poliittisia – vasemmistolaisia – puolueita syntyi lisää. Osa RUP:n jäsenistä muodosti 1904 Ukrainan sosialidemokraattisen liiton, ja samana vuonna perustettiin myös Ukrainan kansallispuolue  (UNP) sekä Ukrainan demokraattinen puolue, joka vaati autonomiaa, omaa parlamenttia ja yleistä oppivelvollisuutta. Ukrainassa syntyi myös useita kumouksellisia venäläisiä ryhmiä. Helmikuun 1905 vallankumouksen jälkeen aktivistien toimintamahdollisuudet paranivat hieman.

Ukrainan kielen kannalta tärkeä tapaus oli ukrainankielisen Raamatun julkaiseminen Pyhän Synodin luvalla vuonna 1904. Kun kaikki ukrainaa koskevat rajoitukset purettiin 1905, myös ukrainankielisiä sanoma- ja aikakauslehtiä alkoi ilmestyä. Rada oli näistä tärkein. Venäjäkielisiä lehtiä luettiin silti enemmän.

Ruteenien keskuudessa muodostui useita kansallismielisiä ryhmiä ja ajatus autonomiasta vakiintui 1873. Galitsialainen suuntaus vaali kirkkoslaavinkielistä kulttuuria ja korosti omaa identiteettiä, mutta 1800-luvun loppuun mennessä sen kannatus hiipui. 1860-luvun alussa venäläismielinen ja ukrainalaismielinen suuntaus erosivat toisistaan kirjaimistoa koskevan kiistan vuoksi. Venäläismieliset pitivät ukrainaa venäjän murteena ja halusivat kirjoittaa sitä venäjän kielen kirjaimin. Ukrainalaismieliset kannatti puhekielen mukaista, kirkkoslaavilla kirjoitettua kieltä, ja siitä tuli 1880-luvulla suurin kansallismielinen ryhmä.

Radikaalit ruteenit suhtautuivat kriittisesti sekä venäläis- että ukrainalaismielisiin ja perustivat jo 1890 ensimmäisen poliittisen puolueen, Rusko-ukrajinska radykalna partijan (Ruteeniukrainalainen radikaalipuolue). Sen jäsen, Julian Batsynšky, esitti teoksessaan Ukrajina Irredenta (Lunastamaton Ukraina, 1895) kansallisen liikkeen tavoitteeksi itsenäisyyden. Siitä oli toki jo puhuttu, mutta hän kirjoitti siitä ensimmäisenä julkisesti ja avoimesti.

Merkittävin ja tuotteliain ruteenikirjailija oli Ivan Franko (1856–1916). Hän rustasi runoja, näytelmiä, esseitä, novelleja ja romaaneja kuvaten työläisten elämää, työväenliikettä ja juutalaisia. Hän myös tutki kansanperinnettä ja kirjallisuutta. Kuva: Wikimedia Commons

ITSENÄISYYSPYRKIMYKSIÄ TAISTELUJEN KESKELLÄ

Ukrainan 1900- ja 2000-luvusta jää vaikutelma, ettei maassa ole ollut yhtään rauhallisen kehityksen vaihetta vaan jatkuvia sotia, vallankumouksia tai muuten vain sekavaa ja kurjaa. Ensimmäisessä maailmansodassa heinäkuusta 1914 maaliskuuhun 1918 Ukrainan halkaisi keskusvaltojen (Itävalta-Unkari ja Saksa) ja Venäjän välinen rintama. Sodan aikana 3,5 miljoonaa ukrainalaista taisteli Venäjän armeijassa ja 250 000 Itävalta-Unkarin armeijassa. Ukrainalaiset tappelivat välillä myös keskenään ja venäläisiä vastaan. Puolan ja Neuvosto-Venäjän sota ravisteli maata vielä 1919–1921.

Helmikuun sosialistinen vallankumous 1917 ja tsaarin syrjäyttäminen synnytti Venäjälle valtatyhjiön, jossa eri toimijat pyrkivät maan johtoon. Vaikka väliaikainen hallitus toteutti useita kaivattuja uudistuksia koko valtakunnassa – säätyerioikeudet lakkautettiin, uskonnonvapaus sallittiin ja naisetkin saivat äänioikeuden – se ei pystynyt rauhoittamaan tilannetta Ukrainassakaan. Bolševikit nousivat Venäjän johtoon, mutta Ukrainassa vallasta taistelivat väliaikaista hallitusta edustava paikallinen komitea, työläisten ja sotilaiden neuvostot sekä Ukrainan keskusneuvosto Rada, johon kuului erilaisten järjestöjen, yhdistysten ja poliittisten puolueiden edustajia. Pääosin vasemmistolainen Rada vaati Ukrainan autonomiaa ja Venäjän muuttamista liittovaltioksi.

Heinä-elokuussa 1917 Rada perusti Ukrainan autonomisen valtion – Ukrajinska Narodna Respublikan. Mutta kun bolševikit ottivat vallan lokakuussa ja perustivat Neuvosto-Venäjän, Rada perusti Simon Petljuran johdolla joulukuussa Ukrainan kansantasavallan, sillä ajatus bolševikkien hallitsemaan Venäjän liittovaltioon kuulumisesta oli mahdoton. Ukrainalaiset bolševikit puolestaan julistivat Harkovassa neuvostovallan perustetuksi Ukrainan kansantasavaltaan. Siitä alkoi taas yksi sota.

Tammikuussa 1918 Rada julisti Ukrainan kansantasavallan itsenäiseksi. Helmikuussa Venäjän ja keskusvaltojen rauhanneuvotteluissa Brest-Litovskissa Lev Trotski tunnusti Ukrainan neuvotteluosapuoleksi, ja maaliskuun alussa Neuvosto-Venäjä solmi rauhan sekä keskusvaltojen että Ukrainan kanssa. Riian rauhansopimus määritti Neuvosto-Ukrainan länsirajan ja bolševikit itärajan. Saman tien keskusvallat miehittivät Ukrainan maan hallituksen suostumuksella. Kansantasavalta jäi lyhytaikaiseksi, mutta se ehti perustaa tiedeakatemian, kansallisen taidemuseon sekä kansallisarkiston, -kirjaston ja -teatterin.

Huhtikuun lopulla 1918 talonpojat nousivat kapinaan jouduttuaan luovuttamaan pakolla maataloustuotteita keskusvalloille, jotka asettivat Radan tilalle saksalaismielisen hallituksen hetmanin johdolla ja vaihtoivat maan nimen Ukrainan valtioksi (Ukrajinska Deršava). Sen aika kesti puolisen vuotta. Kun hallitus kääntyi venäläismieliseksi, maassa seurasi sisällissota. Kansallismieliset asettivat uuden radikaalin vasemmistolaisen direktoriohallituksen ja muuttivat maan nimen taas Ukrainan kansatasavallaksi. Saksalaisten vetäytyessä Neuvosto-Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja perusti Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan. Eikä tässä kylliksi, sillä Lvivissä perustettiin Länsi-Ukrainan valtio lokakuussa 1918, mikä aiheutti sodan Puolan kanssa. Marraskuussa muodostettiin Länsi-Ukrainan kansantasavalta, mutta se kukistui sodassa. Joulukuussa bolševikit julistivat Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan. – Menivätköhän nuo kaikki itsenäisyysjulistukset ja nimenmuutokset ihan oikein?

Ukrainan Valtion hetmani Pavlo Skoropadski tarkastamassa joukkojaan keväällä 1918. Kuva: Wikimedia Commons.

NEUVOSTO-UKRAINA

Ensimmäisen maailmansota päättyi syksyllä 1918, ja tammikuussa 1919 Länsi-Ukraina ja direktoriohallituksen johtama Ukraina solmivat valtioliiton. Marraskuussa Itä-Galitsia joutui Puolalle, mutta sota Venäjän Ukrainassa jatkui. Ukrainassa liikkui yhtä aikaa venäläisten valkoisten ja punaisten sekä Puolan armeijan joukkoja. Talonpojat, väestön enemmistö, ei ollut lojaali kenellekään. Maaliskuussa 1921 Puolan ja Venäjän välille saatiin vihdoin rauha ja määriteltiin Neuvosto-Ukrainan länsiraja. 1922 Ukrainasta tehtiin neuvostotasavalta Harkova pääkaupunkinaan; Kiovasta tuli pääkaupunki 1934.

Neuvosto-Ukraina oli periaatteessa itsenäinen valtio ennen Neuvostoliiton perustamista joulukuussa 1922, mutta itsenäisyyttä rajoitti Venäjän ja Ukrainan välinen liittosopimus. Puolustusta, kansantaloutta, ulkomaankauppaa ja liikennettä koskevat asiat päätettiin Moskovassa yhteisissä kansankomissariaateissa. Ukrainan oman neuvostohallinnon toimivaltaan kuuluivat ulkopolitiikka, maatalous, oikeuslaitos ja koulutus.

Joulukuussa 1922 Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasia (Armenia, Azerbaidžan ja Georgia) perustivat Neuvostoliiton. Se oli keskusjohtoinen valtio, jonka perustuslain (1924) mukaan liittohallitus voi mitätöidä tasavaltojen päätöksiä. Moskova siis määritti Ukrainan autonomian rajat. Koulutus-, oikeus-, ja terveysasioissa liittohallitus antoi yleiset suuntaviivat, mutta päätti tarkasti luonnonvaroista, ulkomaankaupasta ja verotuksesta. Autonomiaa kavennettiin jatkuvasti ja väestön poliittista valvontaa tiukennettiin.

Kulttuuri- ja koulutuspolitiikassa Ukrainan autonomia oli kuitenkin suuri. Vuodesta 1923 lähtien maassa suosittiin ukrainan kieltä ja kulttuuria sekä kansallismielisiä kommunisteja, joiden avulla pyrittiin saamaan maaseutu hallintaan. Vaikka kielen käyttöä ei rajoitettu, sanottavan sisältöä rajoitettiin. Vuoden 1923 koululain mukaan opetuskieli määräytyi väestön enemmistön mukaan. Ukrainaa puhuvien määrä kasvoi kaupungeissa sekä työläisten ja palveluammattilaisten keskuudessa. Virkamiesten pääkieli oli 1925 ukraina. Korkeakouluopiskelijoista 42 % sai 1928 opetusta ukrainaksi. Vuonna 1933 Ukrainalaisten osuus kommunistipuolueen jäsenistä oli 60 %. Kaupunkilaisista oli 1922 ollut vain viidesosa ukrainankielisiä, mutta 1939 yli puolet kaupunkilaisista oli ukrainankielisiä. Ukrainalaistamispolitiikasta kiitettiin Josif Stalinia.

NÄLKÄÄ JA TERRORIA VILJA-AITASSA

Venäjän sotakommunismin aikaan 1918–1921 lähes kaikki taloudellinen toiminta Ukrainassa yritettiin ottaa valtion haltuun. 1920-luvun alussa talonpojat pakotettiin luovuttamaan viljaa, mistä seurasi nälänhätä, aliravitsemus ja sairauksia. Niihin kuoli 800 000–2 000 000 henkeä. Muun väkivallan ohella noin 60 000 juutalaista tapettiin.

Kun Neuvostoliitossa palattiin 1921–1927 osin markkinatalouteen – sallittiin palvelualoilla ja pienteollisuudessa yksityinen yritystoiminta – kehittyi talous taas myönteisesti myös Ukrainassa. Mutta 1928 alettiin siirtyä valtiolliseen suunnitelmatalouteen: tehtiin viiden ja yhden vuoden sekä jopa kuukauden suunnitelmia. Valtio investoi erityisesti teollisuuteen. 1929–1935 toteutettiin maatalouden kollektivointi: perustettiin kolhoosit ja valtion sovhoosit. Kolhoositalonpojat joutuivat 1932 taas maaorjan asemaan, kun kaikille muille paitsi heille annettiin Neuvostoliiton sisäinen passi. Myös kulakit, varakkaiksi katsotut talonpojat, likvidoitiin. Heitä karkotettiin, vangittiin tai tapettiin noin miljoona.

Voimalaitos Dneprin varrella on yksi esimerkki siitä, miten Neuvostoliitto panosti 5-vuotissuunnitelmissaan varsinkin teollisuusinvestointeihin. Kuva: Wikimedia Commons.

Kollektivoinnin ja kurjien sääolojen takia viljasadot olivat huonoja 1930–1933 Ukrainassa sekä Venäjällä. Kun talonpojilta taas takavarikoitiin viljaa ja muutakin satoa, holodomor, nälänhätä aiheutti 2,1–3,9 miljoonan kuoleman. Hätäapua annettiin vasta 1933. Aihe on yhä tulenarka. Siitä kiistellään, aiheutettiinko nälänhätä tahallaan. Remy katsoo, että tahattomasti alkanutta katastrofia pahennettiin tietoisesti vuosien 1932 ja 1933 vaihteessa ja että neuvostojohdon politiikka oli tuhoisaa ja vastuutonta. Maaseudulla venäläiset, ukrainalaiset ja juutalaiset kärsivät yhtä lailla. Kaupungeissa taas ei nähty nälkää.

Myös ukrainalaistamispolitiikan teoreetikoita ja toteuttajia alettiin 1920-luvun lopulla raivata tieltä. 1928 eräitä tuomittiin pakkotyöhön Siperiaan, ja 1929 tiedeakatemiasta paljastettiin olematon maanalainen järjestö, johon muka kuuluneita pappeja ja tieteentekijöitä vietiin oikeuteen ja heitettiin vankilaan. Myös Ukrainan ortodoksisen kirkon oli pakko lopettaa toimintansa. Lähes kaikki papit joutuivat vankileirille, ja viimeiset seurakunnat lakkautettiin 1936. Venäjän ortodoksinen kirkko sai jatkaa toimintaansa.

”Puhdistajat” löysivät yhä uusia vastavallankumouksellisia järjestöjä. ”Ukrainalainen porvarillinen nationalismi” oli kommunismin pahin vihollinen. Kommunistinen puolue puhdistettiin ”nationalistisesta poikkeamasta” ja tiedeakatemia ukrainalaismielisistä. Muutamat ukrainalaiset kansallismieliset tekivät itsemurhan, ennen kuin joutuivat poliittisen rangaistuskoneiston käsiin. 1933–1938 Ukrainan kommunistisen puolueen jäsenistä katosi puolet, ja Stalin lähetti puolueen johtajaksi Nikita Hruštševin (1894–1971), joka seurasi tiukasti hänen politiikkaansa.

Terrori kohdistui pian kaikkiin kansankerroksiin. Myös virkamiehet, teollisuuslaitosten johtajat, insinöörit, älymystö, papisto, entisten ei-kommunististen puolueiden jäsenet ja kansalliset vähemmistöt pelkäsivät henkensä puolesta. 1937–1938 vainoissa Ukrainassa pidätettiin 267 000 henkilöä, joista teloitettiin 122 200, loput kuolivat vankileireillä. Valtaosa uhreista oli miehiä.

Ruteeneilla oli vähän helpompaa. Heitä oli ollut Puolassa 1849 noin 4,9 miljoonaa ja 1910 noin 5,9 miljoonaa. Vaikka puolalaistuminen ja muuttoliike Amerikkaan hidasti ruteenien määrän kasvua, ukrainalaiset olivat maailmansotien välillä Puolan suurin etninen vähemmistö: 1931 ukrainalaisia oli 4,4 miljoonaa eli 14 % maan väestöstä. Ukrainan kielen asemaa oli heikennetty maailmansodasta asti. 1919 Lvivin yliopiston 10 ukrainankielisestä professuurista oli jäljellä vain yksi. Uuden koululain (1924) nojalla ukrainalaisten koulujen tilalle perustettiin puolalais-ukrainalaisia kouluja, mutta ukrainalaiset perustivat yksityisiä ukrainankielisiä keskiasteen kouluja. Osuuskuntaliikkeen avulla koetettiin myös vahvistaa maaseutuväestönsä taloudellista asemaa rauhanomaisesti, ja puolueetkin toimivat sopuisasti. Puola suhtautui ortodokseihin kielteisesti, sulki kirkkoja ja muutti niitä roomalaiskatolisiksi ja käännytti talonpoikia pakolla. Kuitenkin Puolan voimatoimet olivat maltillisempia kuin Neuvosto-Ukrainan eikä ihmisiä teloitettu.

TAAS SODAN JALOISSA

Kun Saksa oli saanut syyskuussa 1938 haltuunsa Tšekkoslovakiasta vaatimansa Sudeettien alueen, maa jaettiin lokakuussa kolmeen autonomiseen osaa, joista yksi oli ukrainalaisten asuinalue Karpaatto-Rutenia. Osa siitä liitettiin Unkariin, mutta loppuosan toivottiin johtavan uuden Ukrainan valtion syntymiseen. Parlamentti julistikin alueen  itsenäiseksi Karpaatto-Ukrainaksi maaliskuussa 1939. Sen tarina jäi lyhyeksi, sillä Unkari otti Transkarpatian saman tien haltuunsa, ja se jäi neuvostojoukkojen tuloon asti (1944) osaksi Unkaria. Kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto kaappasi ukrainalaisalueet myös Romaniasta. Se toteutti valtaamillaan alueilla radikaalin maareformin takavarikoiden kaikki suurtilat. Se otti haltuunsa myös kreikkalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon omaisuutta ja vei kirkoilta oikeuden ylläpitää kouluja.

Neuvostoliitto valloitti suurimman osan Puolan ukrainalaisalueista syksyllä 1939 ja liitti ne Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Vallattujen alueiden koulut ukrainalaistettiin ja Lvivin yliopistosta tehtiin ukrainalainen Ivan Franko -yliopisto. Kuva: Wikimedia Commons.

Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 myös sen liittolaiset Romania ja Unkari hyökkäsivät Neuvosto-Ukrainaan. Kesään 1942 mennessä Saksa valloitti koko Ukrainan ja Krimin sekä jakoi ukrainalaisalueet kahteen hallinnolliseen osaan: Galitsia liitettiin Puolan kenraalikuvernementtiin ja Itä-Ukraina nimettiin Ukrainan valtakunnan komissariaatiksi. Siellä ukrainankielinen koulutus rajattiin neljään alakoululuokkaan ja ukrainankielinen kirjankustannus kiellettiin, mutta lehtiä sai julkaista unkariksi. Kolhoosit säilytettiin ruokahuollon turvaamiseksi. Oppositiotoiminnasta käräytettyjä teloitettiin tai lähetettiin keskitysleirille. Aikaisemmin Puolaan kuuluneilla alueilla ukrainalaisten asema oli parempi kuin idässä ja jopa parempi kuin puolalaisten asema; epäpoliittiset kulttuuriyhdistykset saivat edelleen toimia, ja ukrainalaiset pääsivät alempiin virkoihin.

Sodan aikana Ukrainan nationalistinen järjestö (OUN, per. 1929) toimi natsi-Saksan liittolaisena, vaikka sen tavoitteena oli Ukrainan itsenäisyys. Järjestön radikaalimpi siipi julisti 30.6.1941 Ukrainan itsenäiseksi valtioksi ja muodosti hallituksen. Se halusi liittoa natsi-Saksan kanssa, mutta sen johtomiehet pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille, kun Saksalta ei oltu kysytty lupaa itsenäisyysjulistukseen. Järjestö teki tämän jälkeenkin yhteistyötä natsien kanssa – jopa SS-yksiköissä. Saksalaisten alaisissa yksiköissä taisteli noin 250 000 ukrainalaista mutta puna-armeijassa 6 miljoonaa.

Vuodet 1941–1942 olivat Ukrainassa holokaustin aktiivisinta vaihetta. Ukrainalaisten osuus tapahtumissa puhuttaa edelleen. Historioitsijatkaan eivät ole asiasta yhtä mieltä. Saksan valtaamilla alueilla OUN:n ryhmät osallistuivat juutalaisten surmaamiseen. Järjestön kumpikin siipi moitti julkaisuissaan juutalaisia eikä kumpikaan tuominnut juutalaisten joukkomurhia. Ukrainalaiset olivat enemmistönä saksalaisten kokoamassa, eri kansallisuuksista kootussa miehityshallinnon poliisissa, joka osallistui kiistatta holokaustin toteuttamiseen. Remy toteaa, että osa sotarikoksiin syyllistyneistä ukrainalaisista toimi selvitäkseen itse hengissä, ei aatteellisista vaikuttimista.

Kun saksalaiset velvoittivat poliiseja toimimaan myös ukrainalaista siviiliväestöä vastaan, moni heistä karkasi metsiin kuten muutkin nuoret miehet, jotka eivät halunneet palvella saksalaisia. Metsissä taistelivat – usein toisiaankin vastaan – Neuvostoliiton alaiset partisaanit, Puolan kotiarmeija (AK) ja Ukrainan kansannousuarmeija (UPA). UPA taisteli Neuvostoliittoa, puolalaisten AK:ta ja ajoittain myös saksalaisia vastaan. Se jatkoi taistelua vuoteen 1949 asti, ja sen viimeiset yksiköt antautuivat vasta 1956 Karpaattien vuoristossa.

Neuvostoliitto valtasi takaisin ensimmäiset Ukrainan osat elokuussa 1943, ja lokakuun lopulla 1944 koko Ukraina Transkarpatiaa myöten oli vallattu. Transkarpatia liitettiin  Ukrainan Sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Huhti-toukokuussa 1944 puna-armeija valloitti myös Krimin, jonka saksalaiset olivat vallanneet heinäkuussa 1942 ja liittäneet  Ukrainan valtakunnan komissariaattiin. He olivat tappaneet alueelta romanit ja juutalaiset. Neuvostoliitto karkotti kaikki tataarit Krimiltä ja teki Krimin autonomisesta sosialistisesta tasavallasta pelkän läänin. Se ei kuitenkaan liittänyt Krimiä Ukrainaan. – Sodan aikana ukrainalaisia siviilejä menehtyi 5,5 miljoonaa ja sotilaita 2,5 miljoonaa.

KONTROLLI TIUKKENEE

Sodan aikana Neuvostoliitto oli tehnyt myönnytyksiä ukrainalaisille kansallismielisille ja käyttänyt propagandassaan ukrainalaista nationalismia. Mutta 1946 alkoi kurinpalautus – kommunistisen puolueen, kulttuurielämän ja kansallismielisyyden vastainen puhdistus. Kreikkalaiskatolinen kirkko kiellettiin ja pakotettiin yhdistymään Venäjän ortodoksiseen kirkkoon, mutta se jatkoi toimintaansa maan alla. 1944–1950 Länsi-Ukrainasta karkotettiin 140 000 ihmistä ja alueen maatalous kollektivoitiin. Euroopan viimeinen suuri nälänhätä kohtasi Ukrainaa 1946–1947, kun valtio vaati taas kerran maanviljelijöiltä liiallisia viljanluovutuksia, eikä myöntänyt nälänhätää eikä antanut hätäapua. Kaikkiaan 100 000–500 000 ihmistä menehtyi.

Stalinin kuoleman (1953) jälkeen neuvostotasavallat saivat lisää toimivaltaa, ja 1950-luvun lopulla suurin osa Ukrainan tuotannosta oli palautettu tasavallan kontrolliin. Osa Stalinin vainoissa kuolleista sai kunnianpalautuksen, mutta monet jäivät epähenkilöiksi. Kulutustavaroiden tuotantoon alettiin kiinnittää huomiota ja asuntoja rakennettiin lisää.

Neuvostoliitto ”lahjoitti” 1954 Ukrainalle Krimin niemimaan, jonka talous oli rappiolla toisen maailmansodan ja väestönsiirtojen jälkeen. Neuvostojohto katsoi Ukrainan voivan toteuttaa Krimin jälleenrakennuksen paremmin kuin Venäjä. Kuva: Maximilian Dörrbecker, Wikimedia Commons.

Ukrainan kansallismielinen toisinajattelijaliike syntyi kohta toisen maailmansodan jälkeen. Länsi-Ukrainassa muodostui 1958 maanalainen ryhmä, Ukrainan vapautuksen yhdistynyt puolue, joka tavoitteli itsenäisyyttä. 1960-luvulla kulttuuriälymystö perusti nuorisoklubeja ja alkoi etsiä Stalinin joukkomurhien uhrien hautoja. Ukrainan työläisten ja talonpoikien liitto pyrki eroon Neuvostoliitosta rauhanomaisesti. Kun liiton aikeet paljastuivat 1961, sen johtaja pantiin vankilaan. Muitakin vainottiin mielipiteidensä takia.

Koko Neuvostoliittoon saatiin 5-päiväinen työviikko 1967, ja maanviljelijätkin saivat kotimaan passin 1971. Tavalliset perheet voivat 1970-luvulla hankkia jääkaappeja ja televisioita, mutta auton saivat vain etuoikeutetut. Elintason taas heiketessä usko kommunistiseen ideologiaan haihtui. Ukrainalaisuuden asema heikkeni 1970-luvulla kaikilla elämänalueilla; toisinajattelijoita pidätettiin, kulttuurielämää yhtenäistettiin ja kouluja muutettiin venäjänkielisiksi. Kaksi kolmasosaa väestöstä oli ukrainankielisiä, mutta 1988 mennessä kouluista oli venäjänkielisiä yli puolet ja venäjäksi julkaistiin kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin ukrainaksi. Järjestelmää vastustava oppositio oli vielä heikko. Se rohkeni silti kritikoida Neuvostoliittoa, kun tämä ei noudattanut ihmisoikeuksia koskevia kansainvälisiä sopimuksia, kuten ETY-kokouksen päätösasiakirjaa.

Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 1985 ei heti saanut aikaan huomattavia muutoksia, ja ukrainalaiset kommunistit jopa jarruttivat perestroikan toteuttamista. Neuvostohallituksen vaikeneminen ja peittely Tšernobylin ydinvoimalan räjähdettyä Kiovan lähellä huhtikuussa 1986 osoitti karmealla tavalla avoimuuden puutetta. Vasta yhdeksän päivää onnettomuuden jälkeen hallitus varoitti virallisesti radioaktiivisen säteilyn vaarallisuudesta.

Ukrainalaisten tyytymättömyys nousi 1987 laajaan tietoisuuteen. Silloin opettajat ja kirjailijat esittivät ammattiliittojensa kokouksissa ukrainalaisen kulttuurin asemaa koskevia julkisia protesteja. Ukrainan kielelle vaadittiin valtiollisen kielen asemaa, ja ukrainasta haluttiin tehdä kouluihin pakollinen oppiaine. Kun Neuvostoliitto alkoi samana vuonna vapauttaa toisinajattelijoita, myös ukrainalaisia vapautui. Ukrainan Helsinki-liitto (1988), johon kuului muutakin kuin älymystöä, vaati demokratiaa, ihmisoikeuksia, kansallisen kulttuurin kunnioittamista, yksityisomistukseen perustuvaa markkinataloutta ja Neuvostoliiton muuttamista valtioiden liitoksi.

Ihmisiä kokoontuneena Ukrainan kansanliikkeen kokoontumiseen heinäkuussa 1990. Kuva: Wikimedia Commons.

Erityisesti Lvivissä opposition mielenosoituksiin osallistui paljon ihmisiä. Nämä vaativat puolue-eliitin ja turvallisuuspoliisin (KGB) lakkauttamista, Ukrainan neuvostotasavallan valtaoikeuksien laajentamista sekä kreikkalaiskatolisen kirkon laillistamista. Vuonna 1988 perustettiin perestroikaa tukeva demokraattinen rintama, josta tuli myöhemmin Ukrainan Kansanliike (Narodny Ruh Ukrajiny). Siinä oli pian 200 000 jäsentä. Kansanliikkeeseen liittyi myös tiedeakatemian ja kirjailijaliiton väkeä.

SUVERENITEETTI JA ITSENÄISYYS

Kirjansa kahdessa viimeisessä luvussa Remy käsittelee Ukrainan tapahtumia neljän viime vuosikymmenen aikana: itsenäistymistä, presidenttien valintoja ja toimikausia, oranssia vallankumousta, Maidanin vallankumousta ja Venäjän tunkeutumista maahan 2014. Tiedotusvälineistä aikanaan kuultujen ja nähtyjen tapahtumien kertaaminen hämmentää ja saa huokaisemaan: Demokratian rakentaminen ei todellakaan ole helppoa, ei varsinkaan jos naapuri ja omatkin kansalaiset vaikeuttavat sitä jatkuvasti.

Neuvostoliitossa valittiin Gorbatšov presidentiksi maaliskuussa 1989, mikä merkitsi olojen vapautumista myös Ukrainassa: mm. kreikkalaiskatolinen kirkko laillistettiin ja vuoden lopulla korkein neuvosto, parlamentti, julisti ukrainan maan ainoaksi viralliseksi kieleksi. Kommunistisen puolueen johto säilyi vanhoillisena, mutta puolue alkoi hajota. Uudistusmieliset kommunistit vaativat mielipiteenvapautta ja laajempaa autonomiaa kuten kansallismielisetkin. Heinäkuussa 1990 parlamentti puhemiehenään uudistusmielinen Leonid Kravtšuk julisti Ukrainan suvereeniksi. Se merkitsi omia valtionvaroja, omaa armeijaa ja turvallisuuspolitiikkaa mutta ei täyttä itsenäisyyttä.

Monipuoluejärjestelmä alkoi hahmottua vuoden 1990 kuluessa, vaikka osa puolueista jäi lyhytaikaisiksi. Pitkäikäisimmiksi osoittautuivat Ukrainan Kansanliike, kommunistinen puolue ja Sosialistinen puolue. Lokakuussa 1990 Kansanliikkeen edustajat päättivät pyrkiä sopuisaan eroon Neuvostoliitosta. Uudistusmieliset kommunistit eivät kannattaneet eroa, eikä kansalaisten enemmistökään sitä kannattanut 1991 maaliskuun kansanäänestyksessä. Mutta asenteisiin lienee vaikuttanut Neuvostoliiton vanhoillisten ministerien elokuinen vallankaappausyritys, joka kuitenkin lopahti alkuunsa. Kommunistisen puolueen toiminta kiellettiin Ukrainassakin, ja kommunistit joutuivat perustamaan puolueensa uudelleen.

Kaappausyritys sai Kravtšukin toimimaan: 24.8.1991 hän toi parlamentin käsittelyyn Levko Lukjanenkon kirjoittaman itsenäisyysjulistuksen. Vain yksi edustaja vastusti sitä. Koska julistus vaati kansan hyväksynnän, siitä järjestettiin kansanäänestys 1.12. Siinä itsenäisyyttä kannatti 90 % äänestäneistä. – Kansan mieli siis muuttui nopeasti. – Samalla pidetyssä presidentinvaalissa 62 % kannatti Kravtšukia. Jo 8.12.1991 hän oli yhdessä Valko-Venäjän ja Venäjän valtionpäämiesten kanssa lakkauttamassa Neuvostoliittoa ja muodostamassa sen tilalle Itsenäisten Valtioiden Yhteisöä, IVYä.

KRAVTŠUK, KUTŠMA . . .

Vanha valtaeliitti säilytti asemansa itsenäisessä Ukrainassakin, sillä ensimmäiset presidentin- ja parlamenttivaalit pidettiin vasta 1994. Yhä voimassa ollut vuoden 1978 perustuslaki takasi presidentille suuret valtaoikeudet. Demokratian ja oikeusvaltion toteutuminen eteni hitaasti. Autoritaariset ja demokraattiset jaksot vaihtelivat. Muutosta vaikeutti myös korruptio sekä yksityisen ja valtion edun sekoittuminen. Oikeuslaitos oli alisteinen presidentille, puolueet lyhytikäisiä ja loikkaukset ryhmästä toiseen tavallisia. Myös rikollisuuden ja liiketoiminnan välinen ero oli häilyvä ja liikemiesten murhat yleisiä.

Leonid Kravšuk (s. 1934) toimi presidenttinä joulukuusta 1991 heinäkuuhun 1994. Kulttuurin alalla hänen hallintonsa tähtäsi ukrainalaistamiseen; korkea-asteen koulutus muutettiin ukrainankieliseksi ja venäjänkielisiä kouluja suljettiin. Ukraina sai 1991 oman rahayksikön, kuponin. Mutta taloutta ei saatu tasapainoon, ja inflaatio laukkasi. Maa oli ollut vauras ja teollistunut neuvostotasavalta, jonka tuotteet menivät Neuvostoliiton markkinoille. Valtakunnan hajottua se ei enää saanut halpoja raaka-aineita ja menetti markkina-alueensa, kun entiset tuotteet eivät olleet enää kilpailukykyisiä. Se ei myöskään pystynyt muuttamaan laajaa sotateollisuuttaan siviilialan tuotannoksi.

Ulkopolitiikassa Venäjän ja Ukrainan välejä hiersivät IVY, Neuvostoliiton ydinaseet, Krimin asema ja Neuvostoliiton sotalaivasto Krimillä. IVYn valta-asetelmia ei kyetty ratkaisemaan, mutta joulukuussa 1994 sovittiin, että Ukraina toimittaa alueellaan olevat ydinaseet tuhottaviksi Venäjälle. Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Venäjä sitoutuivat kunnioittamaan Ukrainan itsenäisyyttä nykyisissä rajoissa sekä pidättäytymään sotilaallisen voiman ja taloudellisen vallan käytöstä Ukrainan politiikkaan vaikuttamisen välineenä. – Venäjä ei ole sopimusta noudattanut. – Krim pidettiin Ukrainan yhteydessä, mutta se sai autonomian. Neuvostoliiton Mustanmeren laivastosta sovittiin vasta Kravtšukin kauden jälkeen: Venäjä sai laivastosta suuremman osan ja vuokrasi Ukrainalta satama-alueita käyttöönsä.

Itsenäisen Ukrainan ensimmäiset parlamentti- ja presidentinvaalit pidettiin 1994. Venäläismielinen markkinatalouden kannattaja, entinen kommunistipuolueen jäsen ja pääministeri, Leonid Kutšma (s. 1938) voitti toisella kierroksella Kravtšukin. Hän toimi presidenttinä heinäkuusta 1994 tammikuuhun 2004. Melko pian valtion talous saatiin tasapainoon ja hyperinflaatio kuriin. 1996 otettiin käyttöön taas uusi rahayksikkö, hryvna, ja 2000 talous alkoi lopulta kasvaa. Ukraina allekirjoitti 1997 kumppanuussopimuksen Naton kanssa ja ilmoitti 1998 haluavansa liittyä Euroopan unioniin, mutta unioni ei asiasta innostunut. Muutenkin länsimaissa oltiin huolissaan Ukrainan ihmisoikeustilanteesta.

Korruptio ja yksityisten etujen ajaminen tuotti ongelmia. Valtio tuki yrityksiä ja yksityisti niitä liikemiehille ja poliitikoille, joilla oli hyvät suhteet presidenttiin. Eräät ministerit ajoivat etujaan häikäilemättä ja syyllistyivät rahanpesuun. Kutšmakin huolehti omista eduistaan; 1996 hän sai parlamentin hyväksymään presidentin valtaoikeuksia vahvistavan perustuslain. Hän myös teki venäjästä virallisen kielen.

Vuoden 1999 presidentinvaaleissa Kutšma käytti valtion virkamieskoneistoa hyväkseen propagandassaan ja onnistui uusimaan virkakautensa. Hän yritti kansaäänestyksellä saada läpi entistä presidenttivaltaisemman perustuslain, mutta ei onnistunut. Julkisuuteen tuotiin nauhoja, jotka paljastivat hänen sekaantuneen erään toimittajan katoamiseen ja murhaan sekä sopineen salassa tutkakaupoista Saddam Husseinin Irakin kanssa. Nämä skandaalit nostattivat laajoja mielenosoituksia. Kun Kutšman asema heikkeni, hän liittoutui yhä näkyvämmin Venäjän ja presidentti Putinin kanssa. Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan solmivat 2003 sopimuksen yhteisestä talousalueesta. Kutšman tarkoitus oli siirtyä Venäjän yhteistyökumppaniksi, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet.

JUŠTŠENKO, JANUKOVYTŠ . . .

Kutšman pääministeri Viktor Janukovytš (s. 1950) lähti presidenttikilpaan 2004. Hänkin käytti valtionhallintoa hyväksi kampanjassaan, eivätkä opposition edustajat päässeet kunnolla esille valtiollisilla tv-kanavilla. Janukovytš lupasi tehdä venäjästä toisen virallisen kielen ja sallia kaksoiskansalaisuuden. Toinen pääehdokas Viktor Juštšenko (s. 1954) lupasi puolestaan lähentyä EU:ta ja Natoa. Ennen vaaleja hän sai myrkytyksen lounastettuaan Ukrainan salaisen palvelun johdon kanssa ja menetti nuorekkaat kasvonsa. – Muistanette, kenen kampanjaa Putin käväisi Kiovassa kirittämässä!

Tiukan kisan toisella kierrokselle marraskuussa 2004 Janukovytš sai äänistä 50 % ja Juštšenko 47 %. Vaalien väärinkäytökset saivat kansan heti Kiovan Itsenäisyyden aukiolle suuriin Kutšman ja Janukovytšin vastaisiin mielenosoituksiin, joita armeija tai poliisi ei kukistanut. Puolan presidentti Aleksadr Kwasniewski sai Kutšman hyväksymään uudet vaalit. Ne järjestettiin 26.12.2004;  Juštšenko sai 52 % ja Janukovytš 44 % äänistä.

Oranssin vallankumouksen ensimmäinen joukkokokous Kiovan Itsenäisyyden aukiolla pidettiin 22. marraskuuta 2004. Sen pääjärjestäjä oli puolueisiin sitoutumaton Jo riittää (Pora) -nuorisojärjestö. Nuoriso koristeli aukion oransseilla tunnuksilla. Kuva: Wikimedia Commons.

 

Melko oikeistolainen Juštšenko toimi presidenttinä tammikuusta 2005 helmikuuhun 2010. Hän suuntautui länteen, mistä Venäjä ei tietenkään pitänyt. Pääministeriksi hän nimitti Isämaa-puolueen Julia Tymošenkon, vaikka tämä oli Venäjällä etsintäkuulutettu epäiltynä viranomaisten lahjomisesta kaasukauppojen yhteydessä 1990-luvulla. Tällä oli näet tärkeä osuus oranssissa vallankumouksessa. Venäjä käytti kaasutoimituksia jatkuvasti painostamiseen, pelottelemiseen ja kiristämiseen. Putin jopa uhkasi suunnata ohjuksensa Ukrainan suuntaan, kun maa haki Naton jäsenyyttä vuonna 2008.

Juštšenkon ja Tymošenkon yhteistyö ei ottanut sujuakseen erilaisten taloudellisten ja ulkopoliittisten näkemysten vuoksi. Jo syyskuussa 2005 presidentti erotti hallituksen ja lyöttäytyi yhteistyöhön entisen vastustajansa Janukovytšin kanssa. Yhteistyö tämänkään kanssa ei luontunut, ja presidentti hajotti parlamentin syksyllä 2007. Joulukuun vaalien jälkeen Tymosšenko sai jälleen muodostaa hallituksen, mutta menestys oli edelleen huono. Janukovytš näet esti yhtenään veto-oikeudellaan hallituksen ja parlamentin päätöksiä. Syyskuussa 2008 hän hajotti taas hallituksen, mutta kun uutta ei saatu kokoon, jatkoi Tymošenkon hallitus vuoden 2010 presidentinvaaleihin asti. 2008 lopulla alkanut yleismaailmallinen lama koetteli Ukrainaa kovin. Presidentti ja pääministeri syyttelivät toisiaan. Maa velkaantui, hryvnan kurssi laski ja inflaatio kiihtyi. Kansainvälisen valuuttarahaston hätärahoitus auttoi sentään pahimman yli.

Presidentti Viktor Juštšenko näki holodomorin kansanmurhana ja teki siitä olennaisen osan politiikkaansa. Hän rakennutti Kiovaan Holodomorin muistomerkin 2008, kun nälänhädästä oli kulunut 75 vuotta. Kuva: Pensées de Pascal, Wikimedia Commons.

Helmikuussa 2010 presidentinvaalien toisella kierroksella kohtasivat venäläismielinen  Viktor Janukovytš ja länsimielinen Julia Timošenko. Edellinen piti tärkeänä budjetin tasapainottamista ja jälkimmäinen korosti sosiaaliturvaa. Janukovytš sai äänistä 49 % ja Tymošenko 45 %. Valtaan nousivat myös venäläismieliset entiset Kutšman kannattajat. Tymošenko kyseenalaisti vaalit, mutta  kansainväliset tarkkailijat pitivät niitä rehellisinä. Janukovytšin toimikausi kesti helmikuusta 2010 helmikuuhun 2014.

Maaliskuussa 2010 Mykola Azarov muodosti kokoomushallituksen, joka määritteli puolueettomuuden ulkopolitiikkansa perussuuntaukseksi. Janukovyts alkoi pian junailla itselleen lisää valtaoikeuksia. Jo lokakuussa 2010 Ukrainassa alettiin soveltaa vuoden 1996 perustuslakia vuoden 2004 muodossa, jonka mukaan presidentin asema oli vahvempi kuin pääministerin tai parlamentin. Presidentin valtaoikeuksia siis lisättiin huomattavasti kesken vaalikautta ja vastoin voimassa olevaa perustuslakia, mikä nakersi Janukovytšin hallinnon laillisuutta.

Lokakuussa pidetyissä paikallisvaaleissa ETYJ:n tarkkailijat raportoivat laajoista väärinkäytöksistä. Väärinkäytöksiä ilmeni myös vuoden 2012 parlamenttivaaleissa: valtionhallintoa käytettiin taas hyväksi kampanjoissa, ja ääntenlaskennassakin oli omituisuuksia. Parlamenttiin ei saatu nykyaikaista vasemmistopuoluetta eikä ympäristöpuoluetta. Politiikan sääntöjä muutettiin, kun se oli oman edun mukaista.

Venäjä myi taas maakaasua edulliseen hintaan. Mutta kun Tymošenko yritti järjestää mielenosoituksia kaasusopimusta vastaan, häntä syytettiin korruptiosta, ja hän oli vangittuna heinäkuusta 2011 helmikuuhun 2014. Myös Tymošenkon avustajia vastaan nostettiin syytteitä. Länsimaissa syytteitä pidettiin poliittisesti motivoituina.

Janukovytšin mielestä holodomor ei ollut kansanmurha, ja opetusministeriksi hän nimitti venäläismielisen miehen. Toukokuussa 2012 hän sääti kielilain, joka salli läänien ottaa paikalliseen käyttöön toisen virallisen kielen. Tämä oli tärkeää nimenomaan venäläisille. Korkeimman neuvoston vaalin piti perustuslain mukaan olla viimeistään maaliskuussa 2011, mutta parlamentti jatkoi toimikauttaan lokakuuhun 2013. Vaaleissa yhdeksän puoluetta ylitti äänikynnyksen, ja oppositio sai merkittävän osuuden äänistä. Muuten väärinkäytöksiä esiintyi sekä kampanjassa että ääntenlaskennassa.

Ukraina siirtyi Janukovytšin johdolla hyvin nopeasti takaisin autoritaariseen presidenttijohtoiseen järjestelmään. Alueellinen vastakkainasettelu sekä erilaiset näkemykset ulkopolitiikasta ja ukrainalaisuudesta jakoivat puoluekenttää. Maassa oli monipuoluejärjestelmä, mutta sopuratkaisut vakavien kriisien välttämiseksi eivät juurtuneet poliittiseen kulttuuriin. Politiikassa ei myöskään noudatettu yhteisesti sovittuja sääntöjä. Vuoteen 2014 asti konfliktit kyettiin silti ratkaisemaan rauhanomaisesti.

EU:n assosiaatiosopimus oli valmis 2013, mutta hallitus jätti sen allekirjoittamatta Venäjän painostuksesta. Marraskuussa kansa aloitti Maidanin aukiolla mielenosoitukset, joissa vaadittiin sopimuksen allekirjoittamista, hallituksen eroa ja Tymošenkon vapauttamista. Kun aukio tyhjennettiin voimakeinon, mielenosoitukset jatkuivat entistä voimakkaampina, ja osallistujat vaativat Janukovytšin eroa. Voimakeinoja käytettiin molemmin puolin. Kun parlamentti tammikuussa 2014 sääti useita kokoontumis- ja sananvapautta rajoittavia lakeja ja määritteli järjestöjä ”länsimaisiksi agenteiksi”, kansa nousi taas mielenosoituksiin.  Jopa hallintorakennuksia vallattiin eri puolilla maata. Lakeja ei sitten vahvistettu, ja voimakeinot lopetettiin parlamentin päätöksellä. Vuoden 2004 perustuslaki tuli taas voimaan, ja maahan muodostettiin uusi hallitus.

Kun maa alkoi polttaa Janukovytšin jalkojen alla, hän pakeni 21.2.2014 Venäjälle. Oppositio otti vallan, erotti hänet 25.2.2014 ja määräsi uudet vaalit. Vastineeksi Venäjän hallitus aloitti Krimin valtauksen 27.2. lähettämällä Krimille ”pieniä vihreitä miehiä”, jotka ottivat parlamentin haltuunsa. 21.3. Putin liitti Krimin Venäjään. Venäjä järjesti myös eri puolilla Ukrainaa venäläismielisiä mielenosoituksia sekä julisti Donetskin ja Luhanskin alueet ”kansanäänestyksissä” kansantasavalloiksi.

POROŠENKO, ZELENSKYI . . .

Janukovytšin paon jälkeen Ukrainan presidentin virkaa hoiti helmikuusta kesäkuuhun 2014 parlamentin puhemies Olekšandr Turtšynov. Uudeksi presidentiksi valittiin jo vaalien ensimmäisellä kierroksella 25.5. sitoutumaton kansanedustaja, suklaatehtailija ja miljonääri Petro Porošenko (s.1965). Hän sai äänistä 54,7 % Julia Tymošenko 12, 81 %. Uusi presidentti oli aikaisemmin tukenut Kutšmaa, mutta nyt hän oli rahoittanut Maidanin vallankumoukseen johtaneita mielenosoituksia. Tarkkailijoilla ei ollut huomauttamista vaaleista, ja Venäjäkin tunnusti Porošenkon Ukrainan presidentiksi ilman vastalauseita.

Porošenkon kausi kesti kesäkuusta 2014 toukokuuhun 2019. Hän pyrki rauhaan Venäjän kanssa ja julisti yksipuolisen tulitauon, mutta Venäjä jatkoi hyökkäyksiään. Ukrainan, Venäjän ja kapinallisten syyskuussa solmima Minskin sopimuskaan ei lopettanut vihollisuuksia eikä niitä lopettanut toinenkaan Minskin sopimus, jossa helmikuussa 2015 tarkistettiin ehtojen toteuttamista. Taistelut vaimenivat, mutta Venäjä ei noudattanut sopimuksia vaan rikkoi tulitaukoja.

Jo maaliskuussa 2014 Ukraina oli allekirjoittanut EU:n assosiaatiosopimuksen poliittiset osat ja kesäkuussa myös taloudelliset osat. Sopimus astui voimaan 2017, kun kaikki EU-maat olivat sen allekirjoittaneet. Sota Venäjää vastaan aiheutti yhä uusia ongelmia. Pahin tilanne oli miehitetyillä alueilla Itä-Ukrainassa, missä tapahtui myös pahin sotarikos: venäläiset ampuivat alas malesialaisen matkustajakoneen heinäkuussa 2014. Turmassa kuoli 298 henkeä.

Lokakuun 2014 parlamenttivaaleissa Kansanrintama ja Porosenkon vaaliliitto saivat eniten ääniä. Mutta vaaleihin liittyi huolestuttavia seikkoja; maastopukuiset tunnisteettomat miehet hyökkäsivät eräiden puolueiden poliitikkojen kimppuun, pahoinpitelivät heitä ja heittivät roskalaatikoihin. Hyökkääjiä ei saatu kiinni. Edustajapaikkoja saivat kymmenen puolueen edustajat sekä lukuisat sitoutumattomat. Miehitettyjen alueiden edustajapaikat jätettiin täyttämättä. Pääministerin tehtävän sai kansanrintamalainen Arseni Jatšenjuk, joka suhtautui sotaan jyrkemmin kuin presidentti.

Demokratiaprosessia koetettiin kuitenkin jatkaa. Neuvostoaikaisia ryvettyneitä virkamiehiä pyrittiin vaihtamaan, kommunististen ja natsitunnusten julkinen käyttö kiellettiin 2017. Uusi koululaki saatiin 2017 ja kielilaki 2019. Ne vahvistivat ukrainan kielen asemaa ja heikensivät venäjän asemaa.

Maalis-huhtikuun 2019 vaaleissa Ukrainalle valittiin kuudes presidentti. Ehdokkaita oli kaikkiaan kahdeksan, ja yksi heistä oli Volodymyr Zelenskyi (s. 1978). Hän on juutalainen ja venäjänkielinen ja tulee politiikan ulkopuolelta. Hän on näyttelijä, jolla on myös oikeustieteen tutkinto. Hän ilmoitti pyrkivänsä rauhaan ja vastustavansa korruptiota. Ensimmäisellä kierroksella hän sai eniten ääniä (30,2 %) ja pääsi toiselle kierrokselle Porošenkon (16 %) kanssa. Toisella kierroksella lukemat olivat 73,2 % ja 24,5 % Zelenskyin eduksi. – Sitä Remy ei kirjassaan kerro, että Zelenskyi oli esittänyt korruptiota vastaan taistelevaa presidenttiä Ukrainan television sarjassa Kansan palvelija, joka oli tehnyt hänet tunnetuksi kaikelle kansalle ja josta hän ilmeisesti otti vaaliliitolleenkin nimen. Ehkä sarjan suosio myös kannusti häntä lähtemään presidenttikisaan.

Zelenskyi aloitti presidenttikautensa toukokuussa 2019. Ensi töikseen hän hajotti parlamentin, ja heinäkuun vaaleissa hänen puolueensa Kansan palvelija sai 43,16 %:n äänisaaliin. Remy luonnehtii Zelenskyin toimintaa vain muutamalla sanalla todeten, ettei hän ole ansioitunut korruption vastustamisessa, mutta hänen pyrkimyksensä rauhaan on ilmeisen vakavaa ja vilpitöntä. Kirjan kirjoittamisen jälkeen hän on kuitenkin – valitettavasti – joutunut kunnostautumaan sodan johtajana. [– Jos olet lukenut tekstin tähän asti, olet todella kiinnostunut Ukrainasta.]

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *