Ihminen yksilönä ja yhteisön jäsenenä on moraalinen olento, jolla on kyky tehdä ero paitsi toden ja epätoden myös hyvän ja pahan välillä. Historian toimia on siksi luonnollista arvioida eettisesti ilman että arvioija eksyy historiatieteen ulkopuolelle. Historioitsijalla on tieteenalansa luonteesta nouseva oikeutus menneisyyden eettiseen arviointiin. Sitä harjoittaessaan hän ei politikoi vaan tutkii historiaa kirjoittaa professori emerita Sirkka Ahonen.

Rutger Bregmanin best-sellerin Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa (2021) mukaan historiassa on paljon sisältöä, joka on omiaan herättämään luottamusta tulevaisuuteen. Bregman katsoo menneisyyden toimijoiden toteuttaneen hyvää tahtoa, koska geneettinen kehitys oli vuosituhansien kuluessa tehnyt ihmislajin hyväntahtoiseksi ja hyvän tekeminen on osoittautunut lajille hyödylliseksi. Oman aikamme esimerkkeinä hyvän tahdon mobilisoinnin tehosta hän käyttää 1990-luvun Etelä-Afrikka ja 2010-luvun Kolumbiaa.

Selasin uudelleen Antony Beevorin sotakirjan Ardennes 1944 (2015). Beevor on tunnollisesti lähteisiin viittaava historioitsija. Silti kirjalla on eettinen sanoma: on väärin antaa sodan johdon turhamaisuuden ja pelimielen viedä satoja tuhansia nuoria miehiä kuolemaan. Eettinen arviointi on yleensäkin läsnä uudessa sotahistoriassa, jossa rivisotilaiden ja siviilien kärsimykset ovat polttopisteessä.

Historian hyvät ja pahat toimijat

Viime sukupolven aikana historiassa on tapahtunut eettinen käänne. Eivät ainoastaan Bregmanin tapaiset esseistit vaan myös tosihistorioitsijat lähestyvät kohteitaan erotellen hyvät teot pahoista.

Historia sanan laajassa merkityksessä kattaa akateemisen tutkimuksen rinnalla julkisen ja kaupallisen historiakulttuurin sekä yhteisön muistin. Historia on näin ymmärrettynä yhteisöllistä toimintaa eikä vain ammattimaista tiedonhankintaa. Yhteisöt nostavat ja kaatavat monumentteja, keräävät menneisyyden jäänteitä museoihin, kuluttavat historiallisia kulttuurituotteita, uppoutuvat roolipeleihin ja simulointeihin. Pilvi Torstin tutkimuksen  Suomalaiset ja historia (2012) mukaan suomalaiset ovat erityisen uutteria historiakulttuurin tuottajia ja kuluttajia. Historiakulttuurin eetos on perinteisesti moraalinen: muistomerkit antavat tunnustusta hyväntekijöille ja muistomerkkien kaatamiset palautetta pahantekijöille.

Suuri yleisö näyttää seurantalukujen valossa varsin usein etsivän historiasta vastausta syyllisyyttä ja sankaruutta koskeviin kysymyksiin. Julkinen valta puolestaan käyttää historiaa poliittisiin tehtäviin. Kuluneena vuonna Suomen valtioneuvosto on päättänyt perustaa totuuskomission niin romanien kuin viittomakielisten kaltoinkohtelua tutkimaan. Totuuskomissiossa menneet vääryydet nostetaan esiin ja eliitit joutuvat vastuuseen vallan väärinkäytöstä.

Viimeksi kuluneen sukupolven aikana myös ammattimaiset historiantutkijat ovat usein suunnanneet eettisen arvion tutkittavaansa. Eettinen käänne tapahtui jo 1960-luvulla, kun eri maanosien siirtomaavallasta vapautuneet yhteisöt ryhtyivät kirjoittamaan moraalista laskua entisille isännilleen. Myös vauraiden länsimaiden ennen ääntä vaille jääneet ryhmät alkoivat tarkastella matalalla katseella historiaa alhaalta käsin ja osoittaa syyttävällä sormella ylöspäin.

Eettinen käänne jyrkkeni 1990-luvulla, kun Neuvostoliiton romahtaminen poisti ikkunaluukut vankileirien saariston edestä. Lännessä Holokausti-tutkimus oli jo nostanut esille paitsi sotarikolliset myös myötäjuoksijat ja silmälapuilla omatuntonsa sokaisseet sivulliset. Daniel Goldhagen leimasi kansanmurhaan syyllisiksi ennen muuta ”hiljaiset teloittajat” (Hitler´s willing executioners, 1996). Kun eettinen käänne ylsi toisen maailmansodan voittajiin, esimerkiksi Randall Hansen teoksessaan Fire and Fury (2008) tuomitsi liittoutuneet Saksan kaupunkien siviileihin kohdistamista yöpommituksista. Saksalaiset historioitsijat puolestaan kevensivät kansansa syyllisyyden taakkaa relativisoimalla natsien teot. Historioitsija Ernst Nolte viittasi bolshevismin uhkaan ja tulkitsi saksalaiset paitsi hyökkääjiksi myös sankareiksi ja uhreiksi. Vastapuolella filosofi Jürgen Habermas piti kiinni Saksan sodankäynnin tuomittavasta absoluuttisesta julmuudesta. Historiasodan molemmat osapuolet vetosivat eettisiin argumentteihin, hyvään tarkoitukseen ja pahan toteuttamiseen.

Muistilait hyvän ja pahan vartijoina

Historiallisen hyvän ja pahan erottelemiseksi chileläiset, kenialaiset, ja ruandalaiset ja eteläafrikkalaiset ovat viime vuosikymmeninä asettaneet totuuskomissioita. Niiden tarkoitus on ollut käsitellä historian vääryyksiä avoimesti ja laajapohjaisesti.

Yhteisöt ovat myös säätäneet muistilakeja, jotka sementoivat syyllisyydet. Lait koskevat erityisesti kansanmurhia. Osapuolten käsitykset niiden syyllisyydestä ja uhriudesta on usein vastakkaisia. Armeniassa Turkin vuonna 1915 tekemän kansanmurhan kieltäminen on rikos, mutta vastavuoroisesti Turkki on kriminalisoinut armenialaisten Pohjois-Turkissa harjoittaman etnisen puhdistuksen vähättelyn.

Itä- ja Keski-Euroopan autoritääriset johtajat käyttävät kollektiivisen uhriuden ja syyllisyyden kertomuksia lujittamaan hallittaviensa yhteenkuuluvuutta, kun taas oppositiot vetoavat universaalien ihmisoikeuksien loukkaamattomuuteen. Uhri- ja syyllisyyskertomusten symmetrinen käyttö on historian etiikan hankala ongelma, jonka ratkaisemiseksi totuuskomissioita tarvitaan.

Ympäristöhistoriassa Jared Diamond ja Noel Harari osoittavat syyttävällä sormella koko ihmiskuntaa, joka esihistorialliselta ajalta lähtien on raiskannut maapalloa. Antroposeenin vallitessa ihmislaji on käyttänyt väärin valtaansa ja syyllistynyt niin ilma- kuin elonkehän kohtalokkaaseen vahingoittamiseen. Toisaalla historiankirjoittajat ovat puolustaneet ihmislajia. Rutger Bregmanin teesin mukaan ihmislaji on perimältään ja toimintahistorialtaan hyväntahtoinen, ja David Graeber yhdessä David Wengrowin kanssa vakuuttavat esimerkein lukijoitaan ihmisten kyvystä tehdä elämää suojelevia valintoja (Graeber & Wengrow; The Dawn of Everthing. A new history of humanity, 2021).

Historiallisen tiedon eettinen ulottuvuus

Sopiiko eettinen pohdiskelu historiantutkimukseen? Toisen maailmansodan jälkeen yhteisöt heräsivät nationalismin kiihkosta rationaalisen empirismin kauteen. Aatteellisuuden hylänneet tutkijat pakenivat lähdefetišismiin, jossa lähteiden auki kirjoittaminen riitti historiallisen tiedon hankkimiseen. Historioitsijan tuli vastata kysymykseen, onko teksti totta vai ei ja tapahtuiko jotain vai ei, kun taas tuomarina toimiminen oli hänelle sopimatonta. Kriittisestä tekstinkäsittelystä tuli myös kouluopetuksen ydintavoite.

Tutkijat ja opiskelijat sivuuttivat sen, että historian polttopisteessä ovat ihminen ja yhteiskunta. Ihminen yksilönä ja yhteisön jäsenenä on moraalinen olento, jolla on kyky tehdä ero paitsi toden ja epätoden myös hyvän ja pahan välillä. Historian toimia on siksi luonnollista arvioida eettisesti ilman että arvioija eksyy historiatieteen ulkopuolelle.

Hyvän ja pahan arviointi ei noudata yhtä yksinkertaisia sääntöjä kuin toden ja epätoden erottelu. Historioitsijan ei voi todeta orjakauppiaiden aikeita pahoiksi samalla luotettavuudella kuin hän toteaa orjakaupan volyymin kasvaneen. Hän ei voi perustaa arviotaan toiminnan seurauksiin, koska seurausten arvio riippuu ajallisesta ulottuvuudesta. Aikalaisten hyvä voi koitua myöhempien sukupolvien pahaksi. Tekojen pragmaattista arviointia hankaloittaa lisäksi se, että tekojen haitat ja hyödyt eivät jakaudu tasaisesti.

Menneiden toimien arvioimisessa on mieltä vain jos arvioija paneutuu toimijoiden tarkoituksiin, intentioihin. Historioitsija pystyy lähteiden ja ajanjakson tuntemuksensa perusteella rekonstruoimaan toimijoiden valintatilanteen ja keskustelemaan vaihtoehtojen moraalisesta hyvästä ja pahasta. Koska valinnat resonoivat tutkijan inhimillisesti luontaisen hyvän ja pahan tajun kanssa, keskustelu ei salli historioitsijan levittää kätensä ja todeta, että toimijat vain noudattivat aikansa arvoja. Ardennien taistelun strategeilla oli ihmishenkiä puolustavat vastustajansa. Juutalaisilla oli Saksassa myös puolustajansa. Saksan kaupunkien öisillä tuhopommittajilla oli vihaiset vastustajansa. Monet britit kampanjoivat 1700-luvulta lähtien Karibian orjataloutta vastaan. Menneisyyden toimijoilla oli näin eksistentiaalinen valinnan vapaus.

Alussa viittaamani eettisen käänteen mukana kulkeneet historioitsijat eivät kirjojensa johdannoissa useinkaan ilmoita harjoittavansa eettistä arviointia, vaan toteuttavat sen lähinnä aiheenvalinnassaan ja sananvalinnoissaan. Mainitsemistani historioitsijoista vain Daniel Goldhagen aloittaa kirjansa selittämällä, että hän haluaa hakeutua ulkoisten yhteiskunnallis-kulttuuristen rakenteiden sijasta yksilötoimijoiden tasolle voidakseen osoittaa toimijoiden valintojen takana olevat tieto- ja arvopohjat ja päättää tarkoittivatko valinnat hyvää vai pahaa. Tutkija rekonstruoi toimijoiden valintatilanteet ja osoittaa että he tekivät tietoisia eettisiä valintoja ja historioitsija voi asettaa heidät niistä vastuuseen.

Historioitsijalla on tieteenalansa luonteesta nouseva oikeutus menneisyyden eettiseen arviointiin. Sitä harjoittaessaan hän ei politikoi vaan tutkii historiaa. Eettinen käänne, joka 2020-luvulla on Black Lives Matter -liikkeen ansiosta jyrkentynyt, on avartanut historiantutkimusta ja lähentänyt sitä ympäristön historiakulttuuriin.

Lisätietoja:

• Rutger Bregman on elites, survival of the friendliest, rethinking human history (Channel 4, YouTube)
• The Dawn of Everything: A New History of Humanity. David Wengrow in conversation with Emma Dabiri. (British Library 23.11.2021, YouTube)
• Yuval Noah Harari & Rutger Bregman: YES Online Conversations (16.2.2021, YouTube)