Jatkosodan aikana Suomessa kirjoitettiin enemmän kirjeitä kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeenkään. On arvioitu, että reilun kolmen ja puolen vuoden aikana kenttäpostissa kulki jopa miljardi kirjettä.

Osa noista kotiseudun ja rintaman välisistä viesteistä on tietenkin vuosikymmenten vieriessä hävinnyt tai hävitetty, mutta sitä mukaa kun sodan kokeneet ikäluokat poistuvat joukostamme, heidän jälkeläisensä löytävät ullakoilta ja piironginlaatikoista aikalaistodistuksia oman suvun historiasta.

Sodanajan kirjeistä on tehty yksi väitöskirja ja muutamia pienempiä tieteellisiä julkaisuja, mutta melkoinen osa julkaistusta aineistosta on ilmestynyt sukulaisten toimittamina teoksina. Ne taas ovat useissa tapauksissa omakustanteita, joiden taso vaihtelee.

Nyt käsillä oleva Seppo Suihkon Sodasta ja rakkaudesta edustaa näiden muistelmateosten laadukkaampaa laitaa. Sen päähenkilöinä ovat hänen vanhempansa, taustalla vilahtelee etenkin äidin suku, ja kirjassa piirtyy noin 700 säilyneen kirjeen pohjalta vivahteikas kuva kahdesta 1940-luvun nuoresta, heidän erilaisista elämänpiireistään ja siitä miten ne lopulta sulautuivat yhteen.

Lottatyttö ja vänrikki, aatelistyttö ja työläispoika

Reservin vänrikki Olli Suihko ja lottakomennukselle lähtenyt Leena Kuusi näkivät toisensa ensimmäisen kerran itäkarjalaisella korpitiellä keikkuvan kuorma-auton kyydissä. Molemmat olivat matkalla Nurmoilaan, jossa sijaitsi VI armeijakunnan esikunta. Pienessä kylässä nuoret tutustuivat, tapailivat toisiaan ensin ystävinä mutta ennen pitkää ihastuivat ja rakastuivat.

Leena ja Olli ovat oiva esimerkki pariskunnasta, joka tuskin olisi tavannut toisiaan ilman sota-ajan kaltaista mullistusta. Leena tuli sivistyssuvusta, joka oli aateloitu nimellä Granfelt mutta suomalaistanut nimensä 1900-luvun alussa. Hänen isoveljensä Matti ja Pekka olivat aktiivisia Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä, ja talvisodan edellä Leena ystävineen kulki Maan Turvan kiertueella Kannaksella. Hän soitti, lauloi, esiintyi IKL-nuorten lausuntakuoro Merjan Kaiussa. Yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa aloitetut opinnot jäivät jatkosodan alkaessa tauolle, mutta jatkuivat taas kun tilanne vähän rauhoittui.

Olli oli syntynyt Laatokan Karjalassa, jäänyt äidistään orvoksi heti synnytyksessä, kasvanut ensin isovanhempien hoivissa ja sitten vähän aikaa isänsä uudessa perheessä. Yksitoistavuotiaana hänet passitettiin setänsä luokse Valkeakoskelle. Oppikoulu jäi kesken vaihtuen ammattikoulun sorvaajalinjaan. Urheilua harrastava nuorukainen liittyi suojeluskuntaan, jonka kantavia voimia setä oli. Talvisodassa hän taisteli Kuhmossa ja Raatteen tiellä. Sodan päätyttyä Olli pääsi reserviupseerikouluun, vaikka ei ollut ylioppilas, kuten valtaosa RUK:hon hyväksytyistä.

Nuorenparin taustat olivat siis hyvin erilaiset, mutta arvot yhtenevät. Raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus olivat Seppo Suihkon mukaan hänen vanhempiensa elämässä keskeisiä arvoja.

Ikävistä asioista ei saanut kirjoittaa

Useimmissa näkemissäni ja lukemissani sota-ajan kirjekokoelmissa kirjeitä on referoitu sellaisenaan, joissakin toki kevyesti taustoittaen. Tämän kirjan tekijä on valinnut toisenlaisen linjan: harvaa kirjettä lainataan sellaisenaan. Sen sijaan Suihko selostaa niiden sisällön ja kertoo, miten ne liittyvät toisiinsa ja vallitsevaan tilanteeseen. Taustoitus on kattavaa. Jatkosodan kulku käydään pääpiirteissään läpi, ja välillä vilkaistaan myös tilanteita muualla maailmassa.

Kirjan keskiössä on kuitenkin sodan arki. Olli, eturintaman mies, kertoo tapahtumista, tilanteista ja tunteistaan tyttöystävälleen yllättävän avoimesti. Hänet oli komennettu RJP (rajajääkäripataljoona) 4:ään, mikä merkitsi öisiä partioretkiä. Kesti aikansa, ennen kuin nuori mies lakkasi pelkäämästä pimeää metsää ja ymmärsi, että pimeys oli partiomiehen paras ystävä, kun vain malttoi ja osasi liikkua hiljaa. Hengenlähtö oli silti monesti lähellä, ja pala nousi kurkkuun myös silloin, kun Pertjärven ja Shemenskin taisteluihin osallistunut jääkärijoukkue hautasi taistelun jälkeen tuhansia vihollisia Karjalan metsään.

Sensuuri, joka pystyi tarkistamaan postia vain pistokokein, on kaiketi iskenyt saksensa vain yhteen rintamalta tulleeseen Ollin kirjoittamaan kirjeeseen, koska siitä oli leikattu puolet pois. Kotirintamalle siirtyneen, agronomiopintonsa aloittaneen ja sittemmin maatalousharjoittelijaksi lähteneen Leenan kirjeet on toisinaan suljettu liimapaperiliuskalla eli sensuuri on lukaissut ne, mutta näissä ei poistoja ilmeisesti ollut. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta molempien kaikki kirjeet ovat säilyneet, mikä ei sodan oloissa suinkaan ollut itsestäänselvyys, sillä sotilaiden ei haluttu kantavan kirjeenvaihtoa mukanaan. Asianomaiset itse ovat syystä tai toisesta hävittäneet muutamia kirjeitä, mutta niiden sisältö on kirjan kirjoittajalle selvinnyt suunnilleen samoihin aikoihin lähetetyistä viesteistä.

Vaikka sensuuri ei voinutkaan tarkastaa kaikkia kirjeitä, propaganda ja yleinen mielipide piti huolta siitä, että ikäviä asioita ei kirjoitettu. Korsut, joiden maalattioilla vesi lainehti kelirikkoaikoina ja sateiden jälkeen, kuvattiin mukavina ”oman poppoon” asumuksina joiden pihapiiriin saattoi kuulua myös sauna. Kun rintamapalveluksessa olleet Leena Kuusen nuoremmat veljet tulivat kertoneeksi kotiväelle, että ruoka ei riitä eikä nukkuakaan saa tarpeeksi, pisti isoveli Pekka heidät ojennukseen ja kirjeiden sävy muuttui heti. Matti Kuusi puolestaan piti JR 7:n miesten mielialaa yllä valistusupseerina ja kenttälehden toimittajana.

Eräänlaisiin propagandahommiin joutui asemasodan aikana Olli Suihkokin. Hänestä tuli urheilu-upseeri, mutta varsinainen sodankäynti jatkui siinä määrin, että miehelle ehdotettiin jopa Saksan rautaristin ritariristiä. Ehdotusta ei hyväksytty. Kunnianosoitus olisi ollut harvinaisen korkea; vain muutamat kymmenet suomalaissotilaat saivat sen.

Myös myöhemmin sodan aikana kaavailtu Mannerheim-risti jäi Suihkolta saamatta, ilmeisesti osin siksi että pataljoonan komentaja Olli Korhonen jäi kesällä 1944 vihollisen vangiksi ja hänen seuraajakseen tullut majuri suhtautui negatiivisesti komppanianpäällikkö Suihkoon, joka esiintyi epäsotilaallisesti eli housunpolvet rikkinäisinä, ilman arvomerkkejä, kokardeja ja komentohihnaa.

Olli Suihko pukeutui toki varsin tavalliseen etulinjan asuun: upseeritkaan eivät välttämättä käyttäneet arvomerkkejä. Niin saattoi ehkä välttää tarkka-ampujan luodin ja mahdollisesti vangiksi joutuessa olisi helpompi väittää, ettei tiennyt mistään mitään. Näin menetteli kuulusteluissaan myös majuri Korhonen, joka oli korkea-arvoisin suomalainen sotavanki. Joulun 1944 alla Korhonen palasi Tserepovitsista Suomeen ja kohosi myöhemmin sotilasurallaan kenraaliluutnantiksi.

Näin elivät suurten ikäluokkien vanhemmat

Vanhempiensa sodanaikaista rakkaustarinaa taustoittaessaan Seppo Suihko tulee samalla kertoneeksi muistakin heidän elämäänsä tavalla tai toisella vaikuttaneista tai niitä sivunneista ihmisistä. Kirjasta aukeaa myös sodanaikainen kotirintaman arki: maatalousharjoittelijoiden herätyskello soi aamuneljältä ja työpäivä päättyy iltaseitsemältä. Siihen mahtuu kaikkea karjanhoidosta ja sikojen porsituksesta halkosavottaan. Yöllä istutaan talon ulkoportailla kuulovartiossa, sillä vihollisen lentokoneita on havaittu Nurmijärvellä asti.

Joulu 1943 tuntuu suorastaan rauhanomaiselta. Seuraavana talvena, helmikuussa 1944, Helsinkiä pommitetaan rajusti kolmeen kertaan. Ensimmäisen pommituksen tuhot jäävät vähäisiksi, Leena auttaa vanhaa sukulaistätiä rikkoutuneiden ikkunoiden tukkimisessa ja saa palkkioksi ihan oikeat kahvit – tuohon aikaan ne olivat harvinaista tarjottavaa. Seuraavan pommituksen aikana hän istuu ystävättärensä kanssa koko yön pommisuojassa. Kolmas pommitusaalto vaurioittaa pahoin opiskelupaikkaa, Metsätaloa.

Sodan veriset lopputaistelut käydään kesällä 1944 ja aselevon jälkeen vuonna 1918 syntynyt Olli Suihko joutuu vielä joksikin aikaa Lapin sotaan. Päivä ennen aselepoa Leena ja Olli ovat vihdoinkin vaihtaneet kihlat kolmen vuoden kirjeenvaihdon jälkeen, sillä komppanianpäällikkö Suihko on saanut kauan odottamansa kahdeksan päivän loman.

Kirjaan sisältyvä ensimmäisten rauhan vuosien kuvaus, jossa asekätkentäjuttukin vilahtaa, on aikakautta hyvin peilaava. Se kertoo, miten suurten ikäluokkien vanhemmat nuoruutensa elivät. Rahaa ei ollut, mutta eipä olisi juuri ostettavaakaan. Onneksi töitä sai ja luottamusta tulevaisuuteen löytyi. Perustettiin perheitä ja hankittiin lapsia, vaikka asunnoista ja kaikesta muustakin oli pulaa erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Olli ja Leena joutuivat monen muun nuorenparin tavoin aloittamaan yhteisen elämänsä jonkinsorttisessa kommuunissa jossa sukulaistäti asui kolmantena. Heillä oli sentään kerrostaloasunto, moni joutui paljon surkeampiin oloihin.

Tästä alkoi yhteinen taival, jota kesti vuosikymmenet. Kirjoittaja sivuaa lyhyesti myös sodanjälkeistä aikaa ja tunnustaa, että sodanajan kirjeenvaihdon lukeminen tutustutti hänet vanhempiinsa uudella tavalla. Tämän tunteen moni suuriin ikäluokkiin kuuluva jakanee: jälleenrakennusajan Suomessa ja myöhemminkään eivät sodan kokeneet vanhemmat osanneet tai halunneet sanoittaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Yleispätevyyttä löytyy tietenkin myös sodan ajan kokemuksista; niistäkin moni mies ja nainen on vaiennut tai jälkeläiset eivät ole tulleet kysyneeksi. Vasta oma ikääntyminen saattaa panna pohtimaan, millaisten ihmisten lapsia tässä oikeastaan ollaan.

Kirjaa lukiessani jäin muutaman kerran miettimään, olisivatko suorat kirjelainaukset toimineet paremmin ja välittäneet kirjoittajiensa äänenpainoja aidompina. Tämä on kyllä mielestäni kaikkien tämäntyyppisten teosten ongelma: kuinka paljon pitää antaa tilaa aikalaisten omalle äänelle ja kuinka paljon kertojalle?

Kuvitus on suorastaan runsas. Suurin osa on poimittu perheen ja suvun kotialbumeista, mutta mukana on myös muutamia SA-kuva-arkiston kuvia sekä eri kirjoista lainattuja karttoja, jotka auttavat ymmärtämään, millä seuduilla milloinkin liikutaan ja miten sotatoimet etenevät. Valtaosa kuvista on varsin pieniä, mutta tämä lienee kustantamon käyttämän taittajan eikä kirjan kirjoittajan tekemä ratkaisu.

On hyvä, että tällaisia mikrohistoriaksi luokitettavia kirjoja ilmestyy. Yksittäisten sukujen ja perheiden historiaa voitaisiin tutkia enemmänkin. Parhaissa tapauksissa suvuissa saattaisi olla vielä aikalaiskertojia jäljellä. Hyvin tehtyinä kirjoilla on kiinnostavuutta tekijänsä lähipiirin – jolle omasta suvusta kertovat teokset useimmiten omistetaan – ulkopuolellakin. Ongelmana toki on teosten saatavuus, mutta ainakin Seppo Suihkon kirjaa näyttää löytyvän pääkaupunkiseudun kirjastoista.