Arvostelut

Matkapäiväkirjat olivat 1800-luvun alussa muotikirjallisuutta. Niiden tehtävänä oli paitsi antaa tietoa lukijalle vieraista olosuhteista myös viihdyttää. Siksi matkapäiväkirjat usein täydennettiin kotiin palattua kirjallisesti tyydyttävään muotoon. Julkaistu matkapäiväkirja oli eräällä lailla antropologisen havainnoinnin ja dokumentaarisuuteen pyrkivän seikkailukirjallisuuden välimuoto.

Pyhän Henrikin surmavirsi on tunnetuimpia ja vanhimpia suomalaisia balladirunoelmia. Siinä kerrotut tapahtumat ajoitetaan Pyhän Henrikin legendan mukaan oletetun ruotsalaisten vuonna 1155 Suomeen tekemän ristiretken jälkeiseen aikaan. Ristiretkellä mukana ollut Henrik jäi Paavali Juustenin piispainkronikan mukaan Suomeen piispaksi vuosiksi 1155-1156. Surmavirsi on runoiltu ilmeisesti 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta sen varhaisimmat tunnetut kirjalliset toisinnot ovat vasta 1600- luvulta.

Tänä päivänä Tintti, Milou, kapteeni Haddock, Tuhatkauno ja poliisiveljekset Dupont ja Dupond lienevät tuttuja kaikille. Tintti sai alkunsa 70 vuotta sitten belgialaisen Georges Rémin (1907-1983) kynästä. Sarjakuvansa hän signeerasi nimimerkillä Hergé. Tintin maailmanmaine ei kuitenkaan syntynyt hetkessä.

Tässä meillä on kirja ilmeiseen tarpeeseen. Nykyään käytännössä melkein kaikkialle tunkeutuva mediasoituminen ja nousukauden myötä lisääntynyt kaupallisen koulutuksen merkityksen lisääntyminen toivottavat varmasti tervetulleeksi Karvosen kirjan. 'Elämää mielikuvayhteiskunnassa' onnistuu parhaiten tietynlaisen yleiskuvan antamisessa maineen, imagojen, brandien, tavaraestetiikan, vaikutelmien hallinnan, mediaretoriikan ja propagandan maailmasta. Näin se sopii hyvin niin yhteiskuntatieteitten, kuin kulttuurintutkimuksenkin perusopintokirjoihin.

Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen julkaisema Tangosta Dingoon on yksi tuoreimmista suomalaisen populaarimusiikin tutkimuksen artikkelikokoelmista. Teoksen esipuheessa Elina Niemelä ja Pauliina Savolainen arvatenkin perustelevat teoksen olemassaoloa ensisijaisesti väittämällä, että populaarimusiikkia ja sen tutkimusta vähätellään. Epäilemättä kysyntää kokoelman kaltaisille "vakavasti" populaarimusiikkin suhtautuville näkökulmille on, mutta kyllähän näitä teoksia on jo runsain mitoin. Populaarimusiikki on jo legitiimi tutkimuskohde, vaikka sen vastustajista tuskin koskaan päästään eroon - aivan kuten ei päästä heidänkään vastustajistaan.

Teos jakaantuu kahteen osaan, josta ensimmäisessä piirretään turkulaisten historioitsijoiden henkilökuvia, ja toisessa osassa käydään läpi tutkimusta ja opetusta. Kirjoittajat ovat suurelta osaltaan nykyisiä tai entisiä Turun yliopistojen historian professoreja (Max Engman, Kalervo Hovi, Sune Jungar, Kari Immonen, Jussi T. Lappalainen, Timo Soikkanen). Usein kirjoittajat ovat myös kuvauksen kohteena olleiden entisten professorien oppilaita ja/tai joissain turkulaisissa suurprojekteissa keskeisessä asemassa olleita henkilöitä.

Pekka Kosonen julkaisi toistakymmentä vuotta sitten väitöskirjanaan vertailevan tutkimuksen pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Teema ei kirjoittajaa ole rauhaan jättänyt. Vuosien varrella Kososen pajasta on tasaista tahtia tullut ulos artikkeleista ja kirjoja, joissa hyvinvointivaltiota, tuotannon uudelleen organisoitumisia ja maailman muutoksia ylipäätänsä on sondeerattu milloin eurooppalaisessa, milloin pohjoismaisessa kontekstissa. Paljon maailmassa on tapahtunut sitten Kososen väitöskirjan.

Ei liene yllätys että kalevalavuoden myötä ilmestyi muinaissuomalaisiin maisemiin sijoittuva roolipelikin. Pitkään on saatu odottaa kunnon avausta kalevalaisen fantasian piiriin tällä saralla ja aiheen laajuus ja monitasoisuus asettaakin melkoisia odotuksia julkaisulle. Ilmari Pielan Ultima Thulessa on hyvä ensituntuma. Paksu selkä lupaa paljon, teksti on selkeästi taitettu ja Lehmusvyöryn isot, selkeät ja hyväntuuliset kuvat tekevät opuksesta mukavanoloisen luettavan.

Historiallisten valokuvakokoelmien julkaiseminen Suomessa on perin harvinaista. Syykin on ymmärrettävä, kuvien tekijänoikeudet ovat joko vaikeita selvittää tai sitten liian kalliita pieniä markkinoita varten. Kuvien painoasuun saattaminen sinänsäkin on kallista. Kansainvälisestikin on kuvateokset ovat etenkin tällä vuosikymmenellä muuttuneet monikielisiksi.

Kirjoittamani Ranskan kirjallisuudenhistorian tavoite on ollut innostaa ihmisiä tutustumaan ranskalaisiin tekijöihin ja teoksiin, herättää mielenkiintoa ja uusien asioiden löytämisen iloa. Päivi Kososen kohdalla tavoitteeni näyttää epäonnistuneen. Muita Kososen epäonnistumisina pitämiä asioita en voi allekirjoittaa, sillä vaikka hän sanookin olevansa kirjani kohderyhmään kuuluva (kirjallisuuden harrastaja tai työssään tällaista hakuteosta tarvitseva), ja kirjoittavansa tästä näkökulmasta, välittyy hänen kommenteistaan toisenlainen tilanne. Kirjan takakannessa sanotaan, että Ranskan kirjallisuudenhistoria on oppikirja ja tietoisku kirjallisuuden opintojen alkuvaiheessa oleville sekä kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Veijo Meri on aina ollut yksi mielikirjailijoitani. Hänen tiivis, dialogiin ja toimintaan perustuva esitystapansa on aina kiehtonut. Siksi tartuin kiinnostuneena hänestä ja hänen tuotannostaan kirjoitettuun uuteen tutkimukseen 'Täynnä elämää'. Oli etukäteen odotettavissa, että kirjailijan elämäkerta käsittelisi myös tarkastelukohteen tuotantoa.

HY:n viestinnän laitoksella alan oppihistoriaa opettanut Terhi Rantanen on koonnut leipälajistaan pätevän johdannon kirjamuotoon. Luentokurssien tuoma kokemus näkyy approbatur-tasolle sopivassa oppikirjassa: teksti on selkeää, tiivistä ja johdonmukaisesti etenevää. Kirja käy suppeassa mitassa läpi viestinnän tutkimuksen päälinjat ja rajapyykit 1800-luvulta 1980-luvulle. Hengästyttävä saavutus, joka ymmärrettävästi sivuuttaa paljon sekä valtavirtojen ulkopuolelta että syvyystasosta niiden sisältä.