Arvostelut
Agricolan kirja-arvostelut
ISSN 1796-704X
”Ele polghe kiria quin Sica waicka henes on wehe wica”
Arvostelujulkaisussa julkaistaan pääasiassa humanistisen- ja yhteiskuntatieteellisen alan tutkimuksiin liittyvien teosten arvioita, mutta myös esimerkiksi muistelmien, elämäkertojen tai historiallisten romaanien. Agricolan kirja-arvostelujulkaisu: tietoja ja ohjeita
Helena Telkänrannan uusi teos paneutuu koirien käyttäytymiseen ja elekieleen tuoreen tutkimustiedon turvin.
Geneven henki - Kansainliiton historia on keromus ensimmäisen maalimansodan jälkeen rakennetusta maailmanjärjestöstä, jonka tarkoitus oli torjua aseiden käyttö konfliktien ratkaisussa ja edistää maailmanyhteisön kaikinpuolista turvallisuutta. Kirja kertoo Kansainliiton kohtalokkaista epäonnistumisista sotien ehkäisyssä, mutta antaa järjestölle tunnustusta ihmisoikeuksien puolustamisesta ja maailmanlaajuisen yhteistyön rakenteiden luomisesta.
Perinteinen pitäjänhistoria on paikallishistorian ikiaikaiseen kaanoniin sidottu, usein aika yksitotinen ja jopa kuiva kronologinen esitys kunnasta tai kaupungista aikojen alusta liki julkaisupäivään. Kittilän historia on erilainen – onneksi. Tokihan sekin seuraa kronologiaa, lähtee liikkeelle vuosimiljoonien takaa esitellessään kunnan alueen luonnonhistoriaa, geologiaa ja muinaisaikoja eri jääkausineen. Nämä johdantoartikkelit ovat hyvä lähtökohta niihin lähtökohtiin ja ekologisiin edellytyksiin, joita ihmisellä on aikojen myötä ollut hänen hankkiessaan elantonsa kittiläläisestä maaperästä ja luonnosta.
Monipuolisen uran tehnyt Kari Väänänen tuli tunnetuksi Kaurismäen elokuvista ja Ryhmäteatterin näytelmistä. Hän oli monessa muussakin mukana. Ryhmäteatteriin hän ei koskaan ollut kiinnitettynä, vaan aina vierailijana. Hän esiintyi usein Mika Kaurismäen elokuvissa, mutta Aki Kaurismäelle hän oli vain hätävara-Väänänen.
Jylhämön kirja kuvaa ja erittelee niitä ihmisen elämän ongelmia ja uhkia, joita digitaalisen teknologian, talouden ja kulttuurin ylivalta digitaalisella aikakaudella on meille kaikille tuonut. Epäonnistuneesta nimestään Digi-askeesi huolimatta se ei ehdota vetäytymistä ja kieltäytymistä kaikista digitaalisista välineistä ja käytännöistä. Se tarjoaa sekä yksilöille että kollektiiveille (yritykset, kansakunnat ja ihmiskunta) ainakin ajatustasolla vaihtoehtoja elää toisin. Osin tekijän analyysi ja argumentointi vie maaliin saakka mutta osin ei. Jotkut luvut ja lukujen osat jäävät lähinnä johdatuksiksi.
Jouni Kauhanen on historiantutkija ja Itä-Suomen yliopiston dosentti. Hänen viimeisimpiä kiinnostuksen kohteitaan ovat olleet Kemijärven kirkkoherrana toimineen Lauri Laitisen eli myöhemmän Lanjalan vaiheet. Tämä oli toisinajattelija, joka joutui jo uransa varhaisissa vaiheissa ristiriitaan toimintaympäristönsä, seurakuntansa ja hiippakuntansa tuomiokapitulin kanssa. Uransa loppuvaiheessa hän liittyi kommunisteihin. Kirja on ensimmäinen Lauri Laitisesta kirjoitettu teos. Olisi helppo pitää Laitista äreänä riitapukarina, sen verran erimielisyyksiä hänen uralleen mahtuu. Vaikka hän oli jyrkkä puheissaan ja teoissaan, Kauhanen osoittaa, että todellisuus ei ollut näin yksipuolinen.
Elämäkerrat ovat suosittua historiankirjoitusta, mutta näennäisestä helppoudesta huolimatta henkilökuvan kirjoittaminen on vaativa tehtävä. André Swanströmin Valkoisen uskon soturi esittelee Kalervo Kurkialan (1894–1966) elämäntarinan. Särmikkäässä kohdehenkilössä olisi ainesta vaikka mihin, mutta elämäkerta harhailee turhan usein sivupoluille.
Mandoliinilla ja sen sukulaissoittimilla esitetään kansojen musiikkeja, salonkimusiikkia, länsimaista taidemusiikkia ja jazzia. Moneen taipuvan instrumentin historia on eri maiden ja samalla Suomessa soitetun musiikin historiaa sekä osa musiikkikulttuurien muutosta. Toimittaja ja tietokirjailija Sauli Heikkilä tarkastelee mandoliinin historiaa ja nykypäivää laajasta perspektiivistä.
Digi-askeesi on elämäntaito-opas kiireen ja keskeytysten aikakauteen. Se ei tarjoa keinoja helpottaa digimedian ja -työn taakkaa, vaan toimii pikemminkin ajanhengen analyysinä. Kirjan pienoisesseitä yhdistää filosofin varoitus siitä, että paperikirjojen kadotessa menetämme kriittisen ajattelun alkeet.
Tarinallinen tietokirjallisuus on ollut viime aikoina yksi tietokirjoittamisen nousevista trendeistä. Siinä tosipohjaiseen tapahtumien kuvaukseen yhdistyy kunnianhimoinen suhtautuminen esitystapaan ja muotoon. Petri Laukan kirja K. J. Ståhlbergin armoton matka on tarinallista historiankirjoitusta, mutta missä suhteessa se on menneisyyden elämään?
Tuotteliaan ja pitkän tutkijanuran tehneen Touko Perkon tuorein teos Kaksi vapaussotaa kertoo, kuinka pitkäaikainen ja järjestelmällinen vihankylvö kantoi kaamean sadon ja miten sisällissodan raunioilta versoi demokraattinen yhteiskunta.
Kalevi Koukkunen, suomalaisen sanakirjataituruuden aikapoika (Elias Lönnrotin (1802−1884) sana kelpo miehelle) on vuosikausien uurastuksen tuloksena julkaissut mitä mainioimman teoksen. Siitä on riittävä iloa monille vuosikausiksi.
Meistä suomalaisista sanotaan, että kaikista eniten meitä kiinnostaa se, mitä joku toinen meistä ajattelee. Ja jos sitten tämä arvio ei miellytäkään, loukkaannutaan ja suljetaan keskustelu. Antto Terraksen teosta voi lukea kahdella tavalla. Vaikka niin kuin kuuntelisi Kansanradiota, joka on tarkoitettu niin veitikoille kuin tosikoillekin.
Saat tietää kaiken ruotsalaisten ja suomalaisten miesten peruukeista 1600-luvulta 1800-luvun alkuun, kun luet professori Kustaa H. J. Vilkunan kirjan, Liiat hiuxet: Miesten muodin kulttuurihistoria. Teos valottaa myös tekotukkien historiaa Euroopassa ja kertoo vähän naistenkin keinokuontaloista. Vilkuna ei kuitenkaan kerro vain karvoista ja muodista, vaan osoittaa, että peruukki-ilmiöllä on ollut hämmästyttävän suuri kulttuurinen, sosiaalinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen vaikutus.
Meidän jokaisen tiimalasissa aika kuluu, ajattelemmepa sitä tai emme. Tulee hetki, jolloin nuoruus on takana ja vanhuus edessä. Tiedekirjojen joukkoon tervetullut, leppoisasti nautiskeltava lukukokemus pohtii keski-ikää kulttuurihistoriallisesta orientaatiosta käsin.
Martti Soramäen Sensuurista sananvapauteen on ensimmäinen teos Yleisradion satavuotiskirjojen sarjassa. Se kuvailee yhtiön kehitystä ja erityisesti sen ohjelmatoimintaan kohdistunutta sääntelyä ja ohjausta eri aikoina. Samalla valottuu suomalaisen mediamaiseman muutos – onhan YLE edelleen melkoinen mahtitekijä, vaikka alan muut toimijat ovatkin yrittäneet vallata sen tonttia.
Kertomus Lallista, joka surmaa reessä matkaavan piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä, on elänyt suomalaisten mielikuvissa satoja vuosia. Tämä siitä huolimatta, että on hyvin todennäköistä, ettei Lallia eikä ehkä piispa Henrikiäkään ole koskaan ollut olemassa. Tuomas Heikkilä on tutkinut aikaisemmin piispa Henrikiä, nyt hän tarkastelee piispanmurhaaja Lalliin liittyviä kysymyksiä. Heikkilän teos sisältää viittein vahvistettua kiinnostavaa ja viihdyttävää tietoa.
Arkkitehti ja arkkitehtuurin historian tutkija Amanda Eskola inventoi 2010-luvulla Vantaan kaupungin vanhat rakennukset vuosilta 1450–1930 – kirkon, vanhat maatilat, omakotitalot, kartanot, tehtaat, koulut ja rautatieasemat. Tutkimuksen keskeisen osan muodostivat talonpoikien rakennukset, jotka innoittivat hänet laatimaan kirjan Paritupia ja puustelleja: Vantaan talonpoikainen rakennusperintö. Upeasti kuvitetussa teoksessaan hän esittelee ulkoasultaan ja materiaaleiltaan parhaiten säilyneitä kylien kantataloja, jotka ovat valmistuneet vuosien 1750–1943 välillä.
Venla Kuoppamäen muistelmateos "Sun poika kävi täällä" on kertomus äidistä, joka leijonaemon tavoin taistelee aikuistuvan poikansa elämän, onnen ja selviytymisen puolesta. Se on on jalostunut kirjaksi "syksyllä 2020 valmistuneesta tajunnanvirranomaisesta tekstiryöpystä", terapeuttisesta kirjoittamisesta, jossa parikymppisen Oskarin äiti kertoo poikansa aikuistumisesta psyykkisen sairastumisen varjossa. Päiväkirjamainen teos etenee arjen muistoissa, tunteissa ja tapahtumissa, joissa psyykkiseen sairastumiseen liittyvä arki läpivalaistaan ankarasti ja tarkasti.
Riikka Kaihovaaran Vieras eläin on esseekokoelma, jossa kirjoittaja tekee vimmaista ajatusmatkaa suhteisiimme muihin eläimiin ja itseemme eläiminä. Edellisessä, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finalistiksi yltäneessä esseekokoelmassaan Villi ihminen Kaihovaaran tarkastelussa oli ennen kaikkea ihminen luonnon osana. Jo tuossa teoksessa korostui, että Kaihovaara ei niinkään samastu muihin eläimiin vaan tietynlaiseen abstraktiin luontoon ja villeyteen. Myös Vieraassa eläimessä eläin jää nimensä mukaisesti pitkälti vieraaksi.