Arvostelut

Tulenkantajien asema suomalaisessa kirjallisuudessa on varsin legendaarinen ja pitkälti myös jälkeenpäin määritelty. Tulenkantajiksi kutsutut lyyrikot ja prosaistit olivat ottaneet tuntumaa kirjalliseen maailmaan Nuoren Voiman Liiton toiminnassa ja Nuori Voima -lehdessä 1910-20-lukujen vaihteessa. Vuonna 1924 ilmestyneet Tulenkantajat-albumi ja Nuoret runoilijat -antologia toivat nuoret runoilijat ryhmänä julkisuuteen. Ryhmä perusti foorumikseen oman lehden Tulenkantajat, joka toimi 1920-luvun lopussa.

Ohjaajana opinnäytetöiden työprosesseissa -kirja on kahden opinnäytetöiden veteraaniohjaajan yhteisponnistus. Pyrkimyksenä on rakentaa siltoja opinnäytetöiden ohjaamisen teorian ja käytännön, työn tekijän ja ohjaajan sekä tutkimuksen ja työprosessin välille. Kuten kirjoittajat itsekin prologissa toteavat varsinaisia oppaita tähän työhön on harvassa, mutta perinnetietoa aiheesta on riittämiin. Teos on käyttökelpoinen varsinkin kaikille niille opinnäytetöiden ohjaajille, jotka eivät ole saaneet pedagogista koulutusta.

Viatonta tietoa ja tietämistä ei ole olemassakaan, vaan kaikki saamamme tieto ja sen pohjalta rakentamamme tulkinnat välittyvät ja rakentuvat aina jonkin näkökulman kautta. Sama koskee mediaa: median tarjoamaan todellisuuskuvaan vaikuttavat monenlaiset vallan ja vastustuksen, mukautumisen ja vastakarvaan lukemisen strategiat. Näitä median ja vastaanoton sekä kulttuurisen tulkinnan kysymyksiä käsitellään tuoreessa kulttuurintutkimuksellisessa artikkelikokoelmassa kymmenen kirjoittajan voimin. Kokoelman Valtamedia/Vastamedia toimittajat Sanna Karkulehto ja Kati Valjus kuvaavat teoksen syntyvaiheita seuraavasti: kokoelmaan päätyneet kirjoitukset ovat syntyneet Oulun yliopistossa syksyllä 2003 järjestetyn vertailevan taiteen ja kulttuurintutkimuksen seminaarin (KUTU 10) pohjalta.

Kotimainen kustannusyhtiömme Schildts on ottanut itselleen melkoisen taakan ja tehtävän; laatia nykyisen Suomen itärajan historian keskiajalta aina siihen saakka, kun Ruotsin itäraja siirtyi lopullisesti (?) Tornionjoki-Kilpisjärvi -linjalle. Teos on ammattitaitoisesti käännetty ruotsinkielisestä alkutekstistä. Lukijan kannalta on kuitenkin jäänyt jäljelle raivostuttava ja lukemista hankaloittava ilmiasu - lähdeviitteiden sijoittaminen kirjan loppuun.

VTT Kimmo Rentola on saanut aikaan tiiliskiven, joka käsittelee nimestään huolimatta pidempää ajanjaksoa Suomen itsenäisyyden aikaisessa historiassa. Teoksen varsinainen käsittelyjakso alkaa Tshekkoslovakian miehityksestä 1968 ja päättyy pitkälle vuoden 1971 puolelle. Kirja ei oikeastaan esitä ajanjaksosta mitään historiantutkimuksellisesti uutta, mutta on kuitenkin, eräistä selkeistä puutteistaan huolimatta, sujuvaa luettavaa. Keskeisiä ongelmia ovat toisaalta idioottimainen tapa laittaa viitteet, joissa on muutakin asiaa kuin pelkät lähteet, kirjan loppuun perinteisen alaviitekäytännön vastaisesti, ja vielä lukukohtaisesti numeroituna, jolloin lukija joutuu todella kaivamaan viitteet esiin, toisaalta Rentolan turha snobbailu venäjänkielisillä termeillä ja sanonnoilla.

Jussi Niinistön teos Heimosotien historia on erikoinen kirja. Lukijaa raivostuttavaa on paitsi kirjan taitto, koko kokonaisuus. Taitto muistuttaa häiritsevällä tavalla nykyisiä koulujen oppikirjoja, joissa varsinaisen juoksevan tekstin sisään on sijoitettu lukukokemuksen täysin epäjohdonmukaisesti katkaisevia ”tietoiskuja”. Myös kirjan uskomattoman vaatimattoman viitteistön sijoittaminen teoksen loppuun lukijaystävällisen alaviitekäytännön vastaisesti osoittautuu hankalaksi - harkittuako?

Kai Mikkonen on kirjassaan Kuva ja sana käsitellyt aihetta useasta näkökulmasta lähinnä keskustelemalla aiemman aiheesta kirjoitetun kanssa. Suururakassa kuvan ja sanan suhdetta on pohdittu useasta näkökulmasta, mutta eniten kirjasta välittyy kirjallisuuden tutkijan ote aiheeseen, onhan Mikkonen tehnyt väitökirjansa yleisen kirjallisuustieteen puolella. Teoksen kieli on paikoin vaikeasti ymmärrettävää eikä se avaudu lukijalle, jolla ei ole huomattavaa teoreettista taustatietoa. Täytyy kuitenkin muistaa, että teos on Gaudeamuksen kustantama ja tiedeyhteisölle sekä alaa syvällisemmin opiskeleville suunnattu.

Samaan aikaan, kun Pornoakatemia alkoi Helsingin yliopistossa Suomen Akatemian rahoituksen turvin tarkastella pornon representaatioita, kiinnostus nykykulttuurin pornoutumiseen tai pornoistumiseen (tässäkin tapauksessa rakkaalla lapsella on monta nimeä) näkyi muuallakin. Mediatutkimuksessa median ja populaarikulttuurin pornoutumista ovat käsitelleet Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen ja Laura Saarenmaa, jotka lähestyvät haastavaa aihettaan sukupuolentutkimuksen ja feminististen teorioiden näkökulmista. Kurssit ja seminaarit pornoutumiskehityksestä ovat nyt johtaneet mainion artikkelikokoelman ilmestymiseen, jonka kolmikko on toimittanut. Teos nimeltä Jokapäiväinen pornomme on kiinnostava läpileikkaus arkisen mediakuvastomme nopeasta muuttumisesta ja siitä, millaisessa liikkeessä tänään ovat mediarepresentaatioissa sellaiset käsitteet kuin romantiikka, erotiikka, seksi ja porno.

Kesä on parasta aikaa kiertää ja tarkastella maamme muinaismuistoja ja muistomerkkejä. Suurin osa niistä on valjastettu matkailunähtävyyksiksi asianmukaisine opastauluineen ja jopa opastettuine kierroksineen. Enemmän kesäisistä vierailuista saa kuitenkin irti, jos perehtyy etukäteen kiertokohteisiinsa. Reijo Heikkisen kirjoittama "Kajaanin linna" ilmestyi viime vuonna kohteensa 400-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kysymys naisista historiallisen tiedon tuottajina on viime aikojen humanistisessa tutkimuksessa ollut yhä suuremman kiinnostuksen kohteena. Naisten osuutta tällä perinteisesti miehisenä pidetyllä alueelle on lähestytty muun muassa historiantutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen välinein. Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärki on pohtinut elämäkertaa naisten väylänä kirjoittaa omaa historiaansa ja kirjallisuudentutkijat Mari Hatavara ja Kukku Melkas ovat käsitelleet historiallista romaania lajina, joka mahdollistaa naisten osallistumisen historian tuottamiseen. Neljän toimittajan ja yhdentoista kirjoittajan voimin toteutettu laaja antologia ”Oma pöytä.

Ensio Puoskarin tiedotusopin väitöskirja Populaari, viestintä ja artikulaatio, Lawrence Grossbergin ajattelun tekstijärjestelmäanalyysi antaa uuden näkökulman mediatutkimukseen. Johdannossa Puoskari kertoo suuntautuneensa tutkimuskontekstiinsa lukemalla haastavien ajattelijoiden (kuten Althusser) teoksia. Hän on 1970-luvulta lähtien noudattanut periaatetta lukea yhden ajattelijan teos vuodessa. Vakuuttava lista saa lukijan odottamaan, jopa vaatimaan paljon väitöskirjalta.

Kaikkihan sen tietävät, millaisia tanssimuusikot ovat! Nehän juovat ja rälläävät ja naurattavat kaikki naiset! - Näin monet uskovat. Mutta onko todella niin?

Jukka Sihvonen julkaisi vuonna 1995 artikkelin Muuttuvan mediakasvatuksen käyttöohjeet (Peili 2/95), jossa hän esitteli käsitteen mediataju. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Sihvonen palaa aiheeseen kirjassaan Mediatajun paluu. Vuonna 1995 mediataju liittyi muuttuneeseen mediakenttään, jossa erityisesti Mtv näytti tietä postmodernille televisiolle. Kyse ei ollut Sihvosen mukaan enää joukkoviestinnästä, vaan terapiamuodosta, joka toimi eräänlaisena tilana, jossa oli mahdollista neuvotella omista minuuksista ja omasta paikasta maailmasta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Vanhan rakentajan sanakirja ilmestyy otolliseen aikaan. Rakennusalalla ja asumisessa on vallalla perinnebuumi. Talotehtailla on perinnetalomallistonsa, rintamamiestalot ovat olleet otsikoissa Kari Hotakaisen Finlandia-palkitun romaanin vuoksi. Sisustuslehdissä vanhat talot - rintamamiestalot, mummonmökit, elementtiaikaa edeltävät kerrostalot - ovat mystifioivien kirjoitusten kohteena.

Kari Miettisen väitöskirja On the Way to Whiteness: Christianization, Conflict and Change in Colonial Ovamboland, 1910-1965 käsittelee kristinuskon levittämistä nykyisen Namibian alueella. Miettisen näkökulma painottuu suomalaiseen lähetystyöhön tukeutuen lähinnä heidän tuottamaan materiaaliin, sillä suomalaisilla kristinuskon levittäjillä on pitkät perinteet ns. Ambomaan alueella jo 1870-luvulta lähtien. Miettinen pyrkii tutkimuksessaan valottamaan syitä miksi ambomaalaiset kääntyivät kristinuskoon, millaiset välit evankeliuminviejillä sekä paikallisväestöllä oli ja millaisia kulttuurienvälisiä konflikteja asetelma synnytti.

Mediayhtiöiden kansallisella ja kansainvälisellä keskittymisellä on yleisesti uskottu olevan vaikutuksia mediasisältöihin. Tutkimusta aiheesta on kuitenkin tehty yllättävän vähän, vaikka viestintäalasta on viime vuosikymmeninä tullut yksi johtavista liiketoiminta-alueista. Siksi mediatutkija Juha Herkmanin tuore väitöskirja Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto. Median markkinoituminen ja televisioituminen on tärkeä.

Professori Viljo Kohosen 60-vuotisjuhlakirjana sekä puheenvuorona opettajuudesta ja kasvatuksesta tämä teos lunasti paikkansa kirjahyllyssäni miltei välittömästi. Kirjan artikkelien 17 kirjoittajaa Kohosen työvuosien varrelta ovat lähestyneet opettajuutta usealta eri suunnalta, ja juuri tuo opetuksen ja kasvatuksen monialaisuuden ymmärtäminen, kenties jopa sisäistäminenkin, nähdään teoksen kantavana voimana. Sillanrakentajuutena. Teoksessa käsitellään kasvatusta, opettajuutta ja kielikasvatusta monin eri tavoin, mutta useimmat artikkelit pureutuvat jollain tapaa kaikkiin edellä mainittuihin aiheisiin.

Uskontotieteilijä, Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija Ilkka Pyysiäinen keittää käsillä olevan teoksensa kokoon hyvin moninaisista aineksista - mutta niinhän kunnon kokki tekeekin. Keittämismetaforien käyttö tuntuu teoksen esittelyssä luontevalta, sillä jokainen luku alkaa reseptimuodossa olevalla selityksellä käytetyistä ainesosista sekä niiden vaatimista toimenpiteistä - juomasuosituksia unohtamatta. Pyysiäinen ei kaihda tarttumista laajoihin teemoihin, kuten hänen vuonna 1997 ilmestyneen teoksensa ”Jumalan selitys” -nimestä voidaan havaita. Syntiä ja Jumalaa käsitelleet teokset sekä niiden välissä ilmestynyt esseekokoelma ”Harvat ja valitut” (2001) osoittavat Pyysiäisen hallitsevan tieteen popularisoinnin.

Ahti Laitisen ja Kauko Aromaan teos Rikollisuus ja kriminologia (Vastapaino 2005) on uusin rikollisuutta ja kriminologiaa käsittelevä suomenkielinen oppikirja. Kirjan tarkoituksena on esitellä erilaisia näkökulmia kriminologiaan ja rikollisuuteen, minkä tekijät ovatkin toteuttaneet monipuolisesti ja perusteellisesti. Kirjassa esitellään paitsi rikollisuuden teoreettisia selitysmalleja ja rikosten ja rikollisuuden torjuntaa myös valkokaulusrikollisuutta, organisoitunutta ja järjestäytynyttä rikollisuutta ja rikosten tasoa ja seuraamuksia ja lopuksi vielä luodaan lyhyt silmäys rikollisuuteen ja kriminaalipolitiikkaan globalisaation kehyksessä. Teoksen alussa kirjoittajat määrittelevät kriminologian opiksi rikoksesta.

Kirjan toimittaja Kimmo Katajala ansaitsee kunnioittavan kiitoksen: tasokkaan yhteispohjoismaisen artikkelijulkaisun aikaansaaminen ei ole helppoa, mutta tässä on onnistuttu. Katajala itse on kirjoittanut varsin kattavan teoksen Suomalainen kapina. Nyt hän on ollut kokoamassa joukkoa saman aihepiirin tutkijoita eri pohjoismaista. Julkaisukielenä englanti on hyvä valinta.