Arvostelut

Kustannusosakeyhtiö Summa on aivan viime vuoden lopussa julkaissut Diogenes Laertioksen ”Merkittävien filosofien elämät ja opit” teoksen Marke Ahosen kääntämänä ja selityksin. Teos on - kuten takakansikin kertoo - ainoa antiikista säilynyt yhtenäinen ja kattava kreikkalaisen filosofian historia. Diogenes Laertios siteeraa usein käsittelemiään filosofeja ja näin on säilynyt runsaasti kirjoituskatkelmia. Ilman tätä teosta tietomme Epikuroksesta olisivat hyvin vähäiset: teos liitteineen sisältää kaikki tuntemamme Epikuroksen kirjoitukset.

Marja Linnankivi on opetusneuvos, joka on toiminut niin musiikinopettajana kuin Kouluhallituksen ylitarkastajanakin. Hän on musiikkiperheen lapsi, joka on halunnut vanhoja valokuvia ja muistiinpanoja löydettyään kertoa itsensä ja perheensä tarinan. Sama ajatus on varmasti käynyt monen muunkin perhearkistojaan penkoneen ihmisen mielessä. Linnankiven eväät työhön ovat kuitenkin mitä mainioimmat.

Kaarle Hirvosen suomennos kreikkalaisen Lukianoksen kirjoituksesta Miten historiaa on kirjoitettava julkaistiin monisteena jo vuonna 1977. Viime vuonna teos ilmestyi uutena painoksena, viehättävästi taitettuna taskuun mahtuvana kirjana. Satiirikirjailija, luennoitsija ja filosofi Lukianos (n. 120-180) oli kotoisin Syyrian Samosatasta, ja hänen äidinkielensä oli aramea.

Mistä katumus johtuu? Mitä siitä voi seurata, miksi katumusta oikeastaan pitäisi tuntea? Näitä kysymyksiä pohtii filosofi Juha Räikkä teoksessaan "Katumuksen filosofia" (2003). Teoksen lähtökohtana on katumuksen tunteeseen liittyvä ristiriitaisuus: katumus on ikävä asia, koska katuessaan ihminen kärsii, mutta samanaikaisesti katumusta on pidetty myös hyvänä ja tarpeellisena asiana.

Marita Husso on ollut yksi suomalaisen sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen edelläkävijöistä. Suomessahan se, että väkivalta liittyisi sukupuoleen, ei ollut relevantti näkemys vielä kahdeksankymmenluvulla. Väkivaltatilastoistakin sukupuoli puuttui pitkään, ja elettiin siinä luulossa, että parisuhdeväkivalta on tässä maassa vähäisempää kuin muissa, vähemmän tasa-arvoisissa maissa. Nyt tilastot ja kvantitatiiviset tutkimukset kertovat, ettei näin ole, ja tutkimustakin on alettu rahoittaa.

Henkilöistään kirja muistetaan, ja vielä kun kirjaakaan ei lueta, jatkavat tunnetuimmat henkilöhahmot elämäänsä triviatiedossa: koominen Don Quijote, traaginen Hamlet, ristiriitainen madame Bovary. Vaikka lukijan samastuminen henkilöihin tai henkilöiden välisiin suhteisiin on tarkemmin määrittymätön prosessi, lukijan yksilöitymisen historia on edennyt samaa tahtia henkilöhahmojen yksilöitymisen kanssa. Kirjalliselta hahmolta on opittu odottamaan luonteenpiirteitä, jotka ovat olemassa vain kirjan sisäisessä maailmassa: hahmon ei tarvitse olla uskottava psykologisesti tai sosiaalisesti, riittää kun hän on mielekäs ja kiinnostava kaunokirjallisuuden omien lakien mukaisesti. Romaanihenkilön muodonmuutoksia kartoitetaan Pirjo Lyytikäisen ja Päivi Tonterin samannimisessä artikkelikokoelmassa.

Staffan Skott on ruotsalainen journalisti ja kääntäjä, joka on erikoistunut Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevään aineistoon. Eseekokoelma "Leninin rakastajatar ja muita venäläisiä kohtaloita" kertoo entisistä neuvostosankareista ja heidän elämänsä pimeästä puolesta, josta maassa puhuttiin vuosikymmeniin vain kuiskaten. Kirja on sikäli ajankohtainen, että Stalinin kuolemasta on juuri tullut kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Kuolinpäivä sai maailmalla huomiota, ja myös Suomessa puhuttiin kaunistelematta diktaattorin aikakauden todellisesta olemuksesta.

Daniil Harmsin edellinen suomennettu teos Sattumia (WSOY 1988) herätti iloa ja kummastusta, kuten tulee tekemään myös Desuran julkaisema ja Katja Losowitchin suomentama Ensiksikin ja toiseksi. Absurdien, naurua pursuvien tarinoiden lomassa Harms käsittelee myös äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä kielen ja todellisuuden luonteesta sekä ymmärryksen rajoista. Toisin kuin kaunokirjalliselta teokselta odottaisi, Ensiksikin ja toiseksi opettaa paljon myös humanististen tieteiden perustavista kysymyksistä. Harms-suomennoksen teksteistä suuri osa on nyt lastensatujen muotoon kirjoitettuja lyhyttarinoita, absurdin arkisia kertomuksia, aforistisia toteamuksia sekä fantasiakirjallisuudesta tuttuja todellisuuden rajojen murtumisia.

Minna Sarantola-Weiss on historioitsija ja Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö. Kyseessä on hänen väitöskirjansa. Tätä ennen Sarantola-Weiss on julkaissut mm. tutkimuksen suomalaisen huonekaluteollisuuden historiasta.

Anna Kortelaiselta on ilmestynyt viimeisten vuosien kuluessa Albert Edelfelt -trilogia: ensin toimitettu kirjekokoelma ”Niin kutsuttu sydämeni. Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873-1901” (2001), sitten palkittu väitöskirja ”Albert Edelfeltin fantasmagoria: Nainen, ’Japani’ ja Tavaratalo” (2002a) ja lopulta väitöskirjatyön erästä sivujuonnetta, tai mikrohistorian termein, johtolankaa seuraava ”Virginie! Albert Edelfeltin rakastajatteren tarina” (2002b) - päiväkirjanomainen kertomus menneeseen kadonneen, tai kadotetun, naisen etsimisestä. Virginien, nuoren ranskalaisen naisen tarina, alkoi vaivata Kortelaista tämän kirjoittaessa väitöskirjaansa suomalaisen ja japanilaisen taiteen yhteyksistä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Humanistinen eläintutkimus on yllättävän laajalle levinnyttä ja monipuolista. Henni Ilomäen ja Outi Lauhakankaan toimittama monitieteinen kokoelma "Eläin ihmisen mielenmaisemassa" on tästä loistava esimerkki. Eikä kirja edes kata kaikkea eläintutkimusta, jota Suomessa tehdään luonnontieteellisten tiedekuntien ulkopuolella, puhumattakaan humanistisesti suuntautuneesta eläintutkimuksesta biologiassa (Anto Leikola, Antero Järvinen ja Timo Vuorisalo kuuluvat kaikki tähän ryhmään). Antologian perustana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuoden 2000 lopussa järjestämä samanniminen seminaari, jonka järjestäjät olivat lähettäneet kutsupuhujille ”evästykseksi” suomalaisen eläinsuojelun isähahmon Zachris Topeliuksen kirjoituksen "Den stora klyftan" (1889).

"Päätoimittajat ja muu toimitusjohto muodostavat sananvapauden vartijoiden etujoukon. Lehdistöhistoriallinen tutkimus ja aihetta sivuava muu kirjoittelukin ovat käsitelleet vähän sen työtä", kirjoittaa Keijo K. Kulha Elämää apinalaatikossa - päätoimittajan näkökulma -kirjansa saatesanoissa. Entisenä Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien päätoimittajana Kulha tietää mistä puhuu.

Ryhtiliike, "metsien miehet", "tipottelu" - aiemminkin sekä 1950-luvusta että alkoholiasenteista kirjoittanut Matti Peltonen käsittelee tuoreessa kirjassaan monipuolisesti 50-luvun alkoholipoliittista keskustelua ja sen taustalta löytyvää asenneilmapiiriä. Tutkimuksensa lähtökohdaksi Peltonen nostaa vuonna 1952 ilmestyneen Hyvän käytöksen oppaan, jota Alkoholiliikkeen rahoittamana voi pitää eräänlaisena "valtiollisena käytösoppaana". Kirjasen taustalta löytyi spontaaniksi kansanliikkeeksi naamioitu ja Alkon varoilla ylläpidetty tapakasvatusjärjestö Suomen Kansan Ryhtiliike, jonka toiminta, taustavoimat samoin kuin ideologia saavat Peltosen kirjassa paljon huomiota osakseen. Ryhtiliikkeen arkisto onkin yksi tutkimuksen keskeisimmistä lähdeaineistoista, jonka rinnalla Peltonen käyttää suhteellisen runsaasti aikalaiskirjallisuutta ja lehtiä.

Henna Mikkolan teos pyrkii etsimään ns. X-sukupolven eli alle 30-vuotiaiden yhteistä "suurta kertomusta", joka kokoaisi heidät kaikki saman nimekkeen alle. Onko Kurt Cobainin itsemurha heille yhtä merkittävä ja suuntaa-antava tapahtuma kuin nostalgoitu Vanhan valtaus 1960-luvun lopun nuorisolle? Mikkola itsekin toteaa pirstaleisuuden olevan eräs kyseisen sukupolven olennainen piirre.

Historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon lehtori Pekka Kautovaara on aiemmin julkaissut mm toistakymmentä kyläkirjaa ja pitänyt useita valokuvanäyttelyitä. Kirjaa "Kättentöitä" on vaikea sijoittaa luokittelussa: itse katsoin sitä ensin kuin kansatieteellistä tutkielmaa, sitten kuin kuvateosta ja lopulta tajusin että kyseessä on myös matka kirjoittajan omiin muistoihin. Kuvateoksena kirjaa oli vaikea ottaa ehyenä vastaan, koska siinä oli tunnelmaltaan ja tarkoitukseltaan niin kovin erilaisia valokuvia. Osa kuvituksesta oli kauniita ja tarkkoja piirroksia vanhoista tarvekaluista ja työvälineistä.

Sota-ajan poikkeusoloissakin pyrittiin elämään mahdollisimman normaalia elämää vallitsevien olosuhteiden puitteissa. Monet sotavuosien erikoisratkaisut kuitenkin unohdettiin pian sodan jälkeen. Heikki Eteläpään kirja tuo esiin melko vähäiselle huomiolle aikaisemmissa tutkimuksissa ja historioissa jääneet suomalaiset sotateatterit. Jatkosodan aikana suomalaiset perustivat kuusi kiinteään ammattiteatteria lähelle rintamia.

Tämän kirjan tekijä, Marianne Blomqvist, on kirjoittanut Huvudstadsbladet-lehteen joka päivälle kyseisen päivän nimipäivistä ja niiden taustoista. Näitä nimipäivätekstejä on julkaistu vuoden ajan (29.1.2001 - 28.

Länsimaissa äänestysaktiivisuus näyttää vuosi vuodelta laskevan, vaikka politiikka ja poliitikot ovatkin päivittäin voimakkaasti esillä eri tiedotusvälineissä. Voisikin ajatella, että politiikka itsessään kiinnostaa, mutta poliitikot eivät kykene vastaamaan ihmisten toiveisiin ja odotuksiin, mikä vähentää intoa äänestää. Suomessa sateenkaarihallitus tukee kehitystä, koska ihmiset eivät pysty enää erottamaan eri puolueiden näkemyksiä, eivätkä myöskään superkonsensuksesta johtuen vaikuttamaan äänestyskäyttäytymisellään poliittisiin linjauksiin. Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin esseekokoelma Keinot vailla päämäärää pureutuu tähän ongelmaan.