Arvostelut

Euro-Suomen ainut oikea urbs , kaupunki sanan roomalaisessa merkityksessä, on tietysti stadi eli Helsinki. Se on sitä paitsi noteerattu myös EU:n puitteissa aidoksi eurooppalaiseksi kulttuurikaupungiksi vuonna 2000. Helsinki on ainut oikea stadi myös sille nuorelle kaupunkitutkijajoukolle, joka on Stadipiirin nimissä toimittanut kiehtovan ja monimerkityksellisen artikkelikokoelman "URBS . Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista".

Inkerinsuomalaisen Rudolf Sykiäisen elämäntaival on monessa mielessä poikkeuksellinen. Kotitaustastaan hän sanoo, että se ei poikennut millään muulla tavoin tavallisista inkeriläisistä kodeista paitsi että kotona oli "valtavat määrät kirjoja" (31). Sykiäinen oli opettajaperheestä. Sittemmin hän osallistui toiseen maailmansotaan, koulutettiin diplomaattitulkiksi, jossa työssä hän viihtyi 1950-luvulle saakka, ryhtyi toimittajaksi, ryhtyi freelance toimittajaksi (mm.

Eri tieteenalojen perinteet poikkeavat tunnetusti toisistaan. Alun alkaenhan vaikkapa historian ja antropologian suhde on hieman sama kuin eläintieteen ja kasvitieteen: koska tutkimuskohteet ovat erilaisia, ovat tutkimusmenetelmätkin erilaisia. Aikojen kuluessa molempien tieteenalojen (siis historian ja antropologian) peruslähtökohtia on täytynyt miettiä moneen kertaan uudestaan, ja tieteenalojen raja on hämärtynyt. Edelleenkin on paljon tutkittavia kysymyksiä, jotka ovat selvästi jomman kumman tieteen alaa, mutta yhtä lailla on kysymyksiä, joita voi tutkia niin historioitsija kuin antropologikin.

Täytyy ihan rehellisesti sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut yhtä kiinnostavaa ja koskettavaa kirjaa kuin maahanmuutajien tarinoista koottu Sama taivas eri maa. Hyvän lukukokemuksen tunnistaa muun muassa siitä, että kirjaan piti suhtautua säästellen, lukea teksti silloin, toinen tällöin. Kirjaa ei olisi voinut hotkaista kerralla, koska silloin samankaltaiset kertomukset olisivat puuroutuneet yhdeksi maahanmuuttaja-, pakolais- ja ulkomaalaismössöksi niin kuin niillä mediassa usein on tapana. Hyvä valinta oli nimetä kirja yksikössä Maahanmuuttajan tarinaksi.

Kari Uusitalo on tähän mennessä julkaissut suomalaisen elokuvan historiasta jo noin 40 kirjaa. Uusitalon uusinkin on entisten tapaan erittäin tarkkaa ja huolellista työtä, jossa kirjoittaja on perusteellisesti perehtynyt tutkimaansa aiheeseen. Tuloksena on yksityiskohtainen selonteko kauppaneuvos Risto Orkon elämänvaiheista ja samalla myös varsin perusteellinen Suomi-Filmi Oy:n historia. Risto Orkon elämä liittyi sen jälkeen kun hän oli tullut elokuva-alalle vuonna 1932, varsin läheisesti Suomi-Filmi -nimiseen yhtiöön, jonka hän 1930-luvulla onnistui pelastamaan konkurssista ja kehittämään toiseksi suomalaiseksi elokuva-alan suuryhtiöksi.

Suomalaista yliopistolaitosta kuulee usein arvosteltavan liian pitkiksi venyvistä valmistumisajoista. Viivästyjäryhmistä yksi suurimpia ovat opiskelijat, joille gradun tekeminen tuottaa poikkeuksellisen paljon vaivaa. "Gradua vaille valmiiden" tapaukset eivät yliopiston piirissä todennäköisesti ole mikään uutuus, mutta vasta uusien tulosmallien aikakaudella on viivästyneestä gradusta tullut koko yhteisön toimintaedellytyksiä koskettava ongelma. Ei siis ihme, että tutkielmansa kanssa painiskelevista on nyt muodostumassa oma kohdeyleisönsä kokonaiselle gradu-oppaiden genrelle.

Kuka oli Minna Canth? Miten suomalaiset viettävät pääsiäistä? Mitä suomalaiset syövät? Entä millainen on suomalainen koulujärjestelmä?

Kirjassa "Hiidenkiuas ja tulikukka" tarkastellaan arkelogisen kulttuuriperinnön ja erityisesti muinaisjäännösten hoitoa erilaisissa olosuhteissa, metsissä, niitty- ja hakamailla sekä kallioilla. Oppaan suurin arvo on siinä, että se kokoaa samoihin kansiin ja kaiken kansan käsille hoito-ohjeiston, jolla on käyttöä muutoinkin esimerkiksi perinnemaisemien hoidossa. Vielä nykyisellä nettiaikakaudellakin painettu sana jaksaa varmasti kiinnostaa. Kirjan antoisimmat kappaleet ovat arkelogisen kulttuuriperinnön hoito, hoidon käytännön toteutus sekä laiduntaminen.

Käsite "sotalapsi" syntyi, kun tuhotusta Keski-Euroopasta ja Baltian maista ensimmäisen maailmansodan jälkeen mm. Ruotsiin ja Tanskaan siirretyt lapset myöhemmin muistelivat siirtoaikaansa. Tällöin he käyttivät itsestään nimitystä kriegskind. Tanska otti vastaan tuolloin noin 50 000 ja Ruotsi noin 22 000 lasta.

"HURUSLAHDEN ARPAJAISTEN" UUSI MUISTAMINEN ELI VARKAUS VUONNA 1918 Itkonen, Hannu (toim): Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous. Varkauden museon julkaisuja 7. Varkauden Kirjapaino Oy, Varkaus 2000, 105 s.

Tuomas M.S. Lehtosen toimittama kirja "Lopun leikit. Uskon, historian ja tieteen eskatologiat" on mielenkiintoinen antologia, jossa eri tieteenalojen edustajat valottavat laajasti erilaisia käsityksiä lopusta.

Viime vuonna Ruotsissa Carlsen Comics julkaisi ensimmäiset osat Hergén Koottuja teoksia (Samlade verk). Suunnitelman mukaan 160-sivuisia teoksia ilmestyy kaikkiaan 19 osaa. Tähän mennessä on ilmestynyt ainakin viisi ensimmäistä. 17 ensimmäistä osaa ovat sarjakuvia, ja kahdessa viimeisessä osassa esitellään Studios/Fondation Hergén työtä Quickin ja Flupken seikkailujen uudistamistamisessa ja Hergén kuvitustöitä.

Henry Thoreau (1817-1862) on aikansa vihainen nuorimies. Jobin kirjan Elihun ehdottomuudella hän julistaa, etteivät vanhat ole viisaita, eikä heiltä ole mitään arvokasta opittavaa - heidän elämänsä on ollut vain sarja erehdyksiä, joista ei ole mitään opittu. Filosofian professoreja on toki olemassa, muttei filosofeja, joten ellei muutosta tapahdu, erehdyksiltä emme taida välttyä myöhempinäkään aikoina. "Vuoret vavahtelevat, syntyy piskuinen hiiri" varoittelee Horatius aloittelevaa kirjailijaa näin mahtipontisesta aloituksesta.

Pertti Karkaman ja Hanne Koiviston toimittamaa artikkelikokoelmaa Ajan paineessa voidaan pitää samojen toimittajien vuonna 1997 julkaiseman teoksen Älymystön jäljillä rinnakkaisteoksena. Molemmissa kirjoissa tarkasteluajanjaksona on ns. ensimmäisen tasavallan aikaisen Suomen aatehistoria, erityisesti älymystön kannanotot ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ajan paineessa -kokoelman kirjoittajat edustavat pääosin kokenutta, asemansa vakiinnuttanutta tutkijakaartia.

Michael Branchin toimittama National History and Identity on vastaavan aiheen tiimoilta järjestetyn konferenssin esitelmiin perustuva julkaisu. Alkuperäisen tapahtuman taustalla oli suomalaisen historioitsijan Anders Johan Sjögrenin (1794-1855) 200-vuotismuistojuhla. Sjögrenhän oli yksi merkittävimmistä suomalaiskansallisen tutkimuksen alullepanijoista. Teos koostuu 18 artikkelista, joilla kaikilla on eri kirjoittaja.

Vaikka uskontotieteen tutkimuskentällä onkin ilmestynyt alaan johdattelevia teoksia eri kirjoittajien yhteistyönä, yllättävän harvoin yksittäiset tutkijat ovat ryhtyneet yleistajuisuuteen ja alan laajaan esittelyyn tähtäävän teoksen kirjoittamiseen. Tästä perspektiivistä uskontotieteilijän ja sittemmin etnologian professoriksi siirtyneen Päivikki Suojasen "Uskontotieteen portailla" on kaivattu kirja. Julkaisun perusteet ovat siis kunnossa. Kysymykseksi nouseekin: kuinka hyvin vaativassa työssä on onnistuttu?

Suomessa vain harvoilta uskontotieteilijöiltä on julkaistu artikkelikokoelma vanhoista teksteistä. Tähän kapeaan sarkaan oman lisänsä tuo René Gothónin "Uskontojen uustulkintaa". Tällä hetkellä päätoimista uskontotieteen dosentuuria Helsingin yliopistossa hoitava Gothóni on pitkän linjan uskontotieteilijä. Nämä artikkelit ovat vuosilta 1983-1997 - ainakin ne, joista alkuperäinen ilmestymisvuosi on selvästi ilmoitettu.

Viime aikoina Sibelius-keskustelu on vellonut paitsi lehtien sivuilla myös Agricolan arvostelupalvelimessa. Mia Grönstrandin ja Jukka Sarjalan kriittiset arviot Vesa Sirénin uudesta Sibelius-kirjasta, ja etenkin Sarjalan tervetulleen voimakas kritiikki tämän myytin uusintamista kohtaan avaavat uusi näköaloja myös tämän kirjan arvostelijalle. Aino Sibeliuksen (1871-1969) kirjekokoelman ilmestyminen jos mikä antaa mahdollisuuksia myytin purkuun ja kriittisempien sävyjen esiin nostamiseen. Kuten edellisestä jo huomaa, Aino Sibeliukseen keskittyvän kirjan arviota on vaikea aloittaa ilman viittausta säveltäjämestarin ylivoimaiseen kuvaan.

Yliopistot ovat viime vuosina tehneet kovaa tulosta. Graduja ilmeisesti syntyy, kun syntyy maistereitakin, ja toisin päin: gradujen syntyä on autettava eri tavoin, jotta tulostavoitteisiin päästään. Toki kaikkien yliopistojen ja koulutusohjelmien perusajatuksena on aina ollut, että sisään tulleet pääsisivät myös ulos. Viime vuosina pro gradu -kysymys on kuitenkin terävöitynyt entisestään, onhan graduvaihe usein opintojen pullonkaula, jossa viivytään huomattavankin pitkään.